Titteli.png







Englanninkielinen alkuteos The Lost Years ilmestyi Yhdysvalloissa 2012.
Originally published by Simon & Schuster, Inc.

Copyright © 2012 by Mary Higgins Clark
Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-31-6801-8 (sid.)
ISBN 978-951-31-7231-2 (epub)



Mary Higgins Clark:



Vaanivat silmät

Kylmä kehto

Huuto yössä

Pimeän äänet

Kaunis, kauniimpi, kuollut

Kuolema seuraa muotia

Missä lapset ovat?

Vihreäviittainen nainen

Kuolema kahtena

Kuolema kutsuu tanssiin

Kauhu kiertää kaupunkia

Kaksi elämää, kolme kuolemaa

Muisto ei kuole

Kukkia kauneimmalle

Kuu paistaa haudallesi

Tyttöni Sunday

Valheen vanki

Kuulut minulle

Menneisyyden pirstaleet

Ennen jäähyväisiä

Kotikadullasi

Isän tyttö

Jäävuoren huippu

Yö kuuluu minulle

Kodin suojassa

Kaksoset

Unissakävelijä

Missä olet nyt?

Murha sydämellä

Perinnön varjo

Yksin vain

Kadonneet vuodet

Kiitokset

Sanotaan että kirjan kirjoittaminen on pitkä taival, ja se pitää paikkansa. On kuitenkin aivan eri asia sanoa, että taival tulisi kestämään kaksituhatta vuotta. Kun kustannustoimittajani Michael Korda totesi, että olisi kiinnostavaa, jos seuraava kirjani kertoisi Kristuksen kirjoittamasta kirjeestä, minä puistelin päätäni.

Mahdollisuus jäi kuitenkin vaivaamaan minua, ja sanat ”entäpä jos?” pulpahtelivat mieleeni. Aloin kirjoittaa, mutta neljä kuukautta myöhemmin tajusin, etten pitänyt tavasta, jolla kerroin tarinaa.

Olitpa kuinka kokenut kirjailija tahansa, tarina ei aina kehkeydy siten kuin olit mielessäsi kuvitellut. Heitin kirjoittamani sivut menemään ja aloitin alusta.

Riemukkaat kiitokseni Michaelille, joka on ollut kustannustoimittajani, oppi-isäni ja rakas ystäväni kaikki nämä vuodet. Olemme jo sopineet, milloin menemme juhlalounaalle. Minä tiedän mitä lounaan aikana tulee tapahtumaan. Viiniä nauttiessamme hänen ilmeensä käy pohdiskelevaksi, ja hän sanoo: ”Olen tässä miettinyt…” Eli taas sitä mennään.

Kustannustoimittajani Kathy Sagan on aivan loistava. Tiesin että hänellä oli kiire lukuisten omien kirjailijoidensa kanssa, mutta työskenneltyäni hänen kanssaan mysteerilehtemme parissa tiesin kuinka arvokas hän on ja pyysin häntä toimittamaan kirjaani. Tämä on toinen yhteinen romaanimme. Kiitos, Kathy.

Kiitos Simon & Schusterin tiimille, joka muuttaa käsikirjoituksen kirjaksi: tuotantopäällikkö John Wahlerille, toimituspäällikkö Gypsy da Silvalle, suunnittelija Jill Putortille sekä AD Jackie Seowille upeasta kansikuvasta.

Uskollinen kotijoukkueeni, Nadine Petry, Agnes Newton ja Irene Clark, on aina tukenani. Suuri kiitos teille.

Vannon kestävää rakkautta John Conheeneylle, mahtavalle puolisolleni. On uskomatonta, että me juhlimme äskettäin viidettätoista hääpäiväämme. Aivan kuin olisimme vasta äsken juhlineet häitämme. Kohotan maljan kaikille huomisillemme, jolloin saamme jakaa rakkauden ja ilonaiheet lasten, lastenlasten ja ystävien kanssa.

Toivon hartaasti, että kaikki te lukijani nautitte tästä uudesta tarinasta. Kuten olen aiemminkin siteerannut tuota suurenmoista vanhaa pergamenttia: ”Kirja on valmis. Kirjailija riemuitkoon!”

Kiitos ja siunausta,

Mary Higgins Clark







Rakkaan lankoni ja ystäväni

Kenneth John Clarkin muistolle.

Hän oli rakastettu aviomies, isä, isoisä ja isoisoisä

ja ”meidän setä” kiintyneille sukulaistytöilleen

ja -pojilleen.

Me rakastimme sinua syvästi.

Lepää rauhassa.

Prologi

1474 jKr.

Illan varjojen laskeutuessa Rooman ikuisen kaupungin muurien ylle vanha munkki kulki kumarassa, hiljaa ja huomaamatta Biblioteca Secretaan, erääseen neljästä huoneesta, jotka muodostivat Vatikaanin kirjaston. Kirjasto sisälsi yhteensä 2 527 asiakirjaa, jotka oli kirjoitettu latinaksi, kreikaksi ja hepreaksi. Osa niistä oli ulkopuolisten luettavissa tiukan valvonnan alaisena. Loput eivät olleet.

Asiakirjoista kiistellyin oli se, joka tunnettiin sekä Joosef Arimatialaisen pergamenttina että Vatikaanin kirjeenä. Apostoli Pietari oli kuljettanut kirjeen Roomaan, ja monet uskoivat sen olevan ainoa kirje, jonka Kristus koskaan kirjoitti.

Se oli yksinkertainen kirje, jossa Joosefia kiitettiin ystävällisyydestä, jota hän oli osoittanut siitä lähtien, kun oli kuullut vasta 12-vuotiaan Jeesuksen saarnaavan ensimmäisen kerran. Joosef oli uskonut, että hän oli kauan odotettu Messias.

Kun kuningas Herodeksen poika oli saanut tietää, että tämä äärettömän viisas ja oppinut lapsi oli syntynyt Betlehemissä, hän oli määrännyt nuoren Kristuksen salamurhattavaksi. Sen kuultuaan Joosef oli kiiruhtanut Nasaretiin ja saanut pojan vanhemmilta luvan viedä hänet Egyptiin, jotta hän olisi turvassa ja voisi opiskella Leontopoliksen temppelissä lähellä Niilin laaksoa.

Historia ei tunne seuraavia kahdeksaatoista vuotta Jeesuksen Kristuksen elämässä. Hänen pappeusaikansa oli pian päättymässä, ja hän oli nähnyt ennalta, että Joosef tarjoaisi viimeisenä ystävällisenä tekonaan oman hautakammionsa hänen leposijakseen, joten Kristus oli kirjoittanut kirjeen, jossa hän ilmaisi kiitollisuutensa uskolliselle ystävälleen.

Vuosisatojen aikana osa paaveista oli uskonut kirjeen aitouteen. Toiset eivät olleet. Vatikaanin kirjastonhoitaja oli saanut tietää, että senhetkinen paavi, Sixtus IV, suunnitteli kirjeen tuhoamista.

Apulaiskirjastonhoitaja oli odotellut munkkia Biblioteca Secretassa. Hän ojensi pergamentin munkille hyvin huolestuneen näköisenä. ”Teen tämän hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali del Portegon käskystä”, hän sanoi. ”Pyhää pergamenttia ei saa tuhota. Kätke se huolella luostariin äläkä paljasta sen sisältöä kenellekään.”

Munkki otti pergamentin, suuteli sitä kunnioittavasti ja kätki sen sitten raskaasti laskeutuvan kaapunsa hihojen suojaan.

Jeesuksen kirje nähtiin seuraavan kerran vasta yli viisisataa vuotta myöhemmin, kun tämä tarina alkaa.

1

Tänään on isäni hautajaispäivä. Hänet murhattiin.

Se oli 28-vuotiaan Mariah Lyonsin ensimmäinen ajatus, kun hän heräsi katkonaisesta unesta lapsuudenkodissaan Mahwahissa, Ramapo-vuorten juurella sijaitsevassa kaupungissa New Jerseyn pohjoisosassa. Hän pyyhkäisi silmiinsä kihonneet kyyneleet, nousi hitaasti istumaan, laski jalat lattialle ja katseli ympärilleen.

16-vuotiaana hän oli saanut syntymäpäivälahjaksi luvan sisustaa oma huoneensa uudelleen, ja hän oli halunnut, että sen seinät maalattaisiin punaisiksi. Päiväpeittoon, koristetyynyihin ja ikkunaverhoihin hän oli valinnut pirteän punavalkoisen kukkakuvion. Huoneen nurkassa oli suuri, mukava tuoli, jossa hän oli aina tehnyt kotiläksynsä kirjoituspöydän sijaan. Hän katseli hyllyä, jonka hänen isänsä oli rakentanut kampauspöydän yläpuolelle ja jolla säilytettiin palkintopokaaleja, jotka hän oli voittanut lukioaikoina jalka- ja koripallossa. Isä oli niin ylpeä minusta, Mariah ajatteli surullisesti. Isä halusi sisustaa huoneen uudestaan, kun valmistuin yliopistosta, mutta en halunnut että sitä muutetaan. Minua ei haittaa, vaikka se näyttääkin yhä teini-ikäisen huoneelta.

Mariah yritti muistuttaa itselleen, että aina tähän asti hän oli kuulunut niihin onnekkaisiin ihmisiin, joiden ainoa kokemus lähisukulaisen kuolemasta oli se, kun hänen 86-vuotias isoäitinsä oli kuollut nukkuessaan Mariahin ollessa 15-vuotias. Rakastin mummia kovasti, mutta olin hyvin kiitollinen, koska hän säästyi monilta nöyryytyksiltä, Mariah ajatteli. Hänen voimansa olivat hiipumassa, ja hänestä oli kauheaa olla riippuvainen muista ihmisistä.

Mariah nousi ylös, tarttui sängyn jalkopäässä olevaan aamutakkiin, kietoi sen ylleen ja sitoi vyön hoikan vyötärönsä ympärille. Mutta tämä on aivan eri asia, hän ajatteli. Minun isäni ei kuollut luonnollisesti. Hänet ammuttiin, kun hän oli lukemassa kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan alakerrassa. Mariahin suuta kuivasi, kun hän kysyi itseltään jälleen saman kysymyksen, jota oli kysellyt yhä uudestaan. Oliko äiti huoneessa, kun se tapahtui? Vai menikö hän sinne kuultuaan laukauksen? Ja onko mitenkään mahdollista, että äiti teki sen? Minä pyydän, hyvä Jumala, minä pyydän, ettei siinä käynyt niin.

Hän käveli kampauspöydän eteen ja katsoi peiliin. Näytän kalpealta, hän ajatteli sipaistessaan olkapäille ulottuvia mustia hiuksiaan pois kasvoilta. Hänen silmänsä olivat turvoksissa viime päivien kyynelistä. Hänen mieleensä juolahti kummallinen ajatus: onneksi minulla on isän tummansiniset silmät. Onneksi olen pitkä niin kuin hänkin. Siitä oli paljon hyötyä, kun pelasin koripalloa.

”On vaikea uskoa, että hän on poissa”, Mariah kuiskasi muistellen isän seitsemänkymmentävuotissyntymäpäiväjuhlia, joita oli vietetty vain kolme viikkoa sitten. Neljän viime päivän tapahtumat kertautuivat hänen mielessään. Maanantai-iltana hän oli jäänyt toimistolleen tekemään sijoitussuunnitelmaa uudelle asiakkaalle. Kun hän oli tullut kahdeksalta kotiin asuntoonsa Greenwich Villagessa, hän oli tavalliseen tapaan soittanut isälleen. Isä kuulosti todella masentuneelta, hän muisteli. Isä kertoi, että äidillä oli ollut hirveä päivä. Alzheimerin tauti oli selvästi pahenemassa. Jokin sai minut soittamaan hänelle uudestaan puoli yhdeltätoista. Olin huolissani heistä molemmista.

Kun isä ei vastannut, tiesin ettei kaikki ollut kohdallaan. Mariah muisteli ikuisuudelta tuntunutta ajomatkaa, kun hän oli kiirehtinyt sinä iltana Greenwich Villagesta New Jerseyhin. Yritin soittaa heille monta kertaa matkan aikana, hän ajatteli. Hän muisti, miten oli kääntynyt pihatielle kaksikymmentä yli yksitoista ja hapuillut pimeässä talon avainta juostessaan autolta...