Mikko Tasanen

Lahja

Prologi

Ensimmäinen kokemukseni selittämättömien ilmiöiden kanssa tapahtui joskus ennen kouluikää. Asuin silloin äidin, isän, kahden veljen ja yhden siskon kanssa viidentuhannen asukkaan nopeasti kuihtuvassa Pohjan kunnan keskustassa, Länsi-Uudellamaalla. Alue koostui useasta kolmikerroksisista betonikerrostaloista, vapaapalokunnasta, kahdesta pienestä ruokakaupasta, kirkosta, postitoimistosta, parturinliikkeestä, suomen- ja ruotsinkielisestä ala-asteesta, päiväkodista, kirjastosta ja kunnantalosta, terveyskeskuksesta, sekä sellaisesta anniskeluravintolasta, jossa asiakkaista päätellen oli voimassa K40-ikäraja. Ympärillä oli päättymättömiä metsiä ja viljeltyjä peltoja.

Vanhin veljeni on minua viisi vuotta vanhempi, hän oli silloin suunnilleen ala-asteen kolmannella luokalla. Muut sisarukset mahtuvat ikähaarukassa meidän väliin, itse olen perheen nuorin. Asuimme yhdessä niistä betonikuutioista, jotka keskustaa halkovan pääkadun varrella hallitsevat alueen arkkitehtonista ilmettä keskustan suurimpina ja näkyvimpinä rakennuksina. Yhteensä kerrostaloja on keskustassa kymmenkunta rivissä, kuin suojamuurina metsän hirviöitä vastaan. Rakennus, jossa me asuimme, muodosti kahden muun kerrostalon kanssa U-kirjaimen, jonka keskellä oli sisäpiha, neljättä laitaa reunusti metsä. Sisäpihan leikkikentällä oli keinut, hiekkalaatikko ja liukumäki. Metsäpolkua pitkin pääsi läheiselle kalliolle, jonka huipulta saattoi nähdä koko kylän. Metsään sukeltava polku, joka alkoi aivan leikkikentän reunalta, oli lapsen silmissä kuin sisäänkäynti synkkään taikametsään, koska se näytti aina olevan pimeyden vallassa. Alle kouluikäisen rajatonta mielikuvitusta ruokkivat myös useat puiden siimekseen syystä tai toisesta syntyneet kivikasat, joita joku ystävistäni kovaan ääneen toitottaen väitti viikinkihaudoiksi, joiden kätköistä peräänantamaton pikku arkeologi voisi löytää vanhoja luita ja museoaarteita.

Olin vanhimman veljeni kanssa leikkikentän keinuissa kun tapahtui jotain sellaista, joka porautui syvälle aivojeni lisämuistiin, ja on säilynyt siellä tähän päivään asti kirkkaana kuin sen kesäpäivän kirkas aurinko. Aivan yllättäen veljeni pysäytti keinunsa vauhdin ja jäi ihmeissään tuijottamaan metsään vievän polun suuta, saaden minutkin pysähtymään. Polun kynnyksellä seisoi läpinäkyvä, vaalea hahmo, joka katseli meitä herkeämättä. Veljeni reagoi ensin ja minä hänen perässään. Juoksimme kotiin hiekka pöllyten. Sen jälkeen en enää uskaltanut leikkiä yksin sisäpihan leikkikentällä, ja silloinkin kun oli kavereita mukana antamassa rohkeutta, vilkuilin toistuvasti polun suuaukkoa siltä varalta että läpinäkyvä mies ilmestyisi siihen uudestaan, ollakseni aina valmiina ottamaan tarpeen tullen jalat alleni. Mutta kokemus ei toistunut. Kuva haamusta, joka ilmestyi metsän reunaan, on yhä, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, syöpynyt lähtemättömänä mieleeni.

Muutaman vuoden kuluttua muutimme pois keskustasta isomman asunnon perässä. Uusi kotimme sijaitsi parin kilometrin päässä, Tallbacka -nimisessä lähiössä, jolle kukaan ei ollut vaivautunut antamaan suomenkielistä nimeä ruotsalaisen rinnalle. Päätiestä erkanevan hiekkatien varrella seisoi vierekkäin viihtyisiä omakotitaloja ja tien päässä oli kunnan omistama rivitaloalue, jonne me muutimme. Palveluita tai kauppoja ei ollut, jos huoltoasemaa ja bussipysäkkiä ei lasketa. Roska-astioiden vieressä oli puhelinkoppi, jota en nähnyt kenenkään koskaan käyttävän.

Myös Tallbackan vieressä nökötti korkea kallio. Olin päässyt jo eroon metsäkammostani ja leikin usein, joskus yksin, metsissä ja kalliolla. Näin jälkikäteen täytyy sanoa, että minulla oli onnea, etten koskaan satuttanut itseäni, kuten silloin kun leikin yksin vuorikiipeilijää laholla köydellä, jonka olin sattunut jostain löytämään, tai silloin kun Arton kanssa etsimme mahdollisimman jyrkkiä seinämiä kiipeiltäväksi. Viihdyimme ystäväni kanssa kallion paljaalla laella usein tuntikausia haaveillen kaukaisista maista, tulevaisuuden ammateista, tutkien metsän onkaloita ja katsellen ympärillämme levittäytyvää maisemaa, jolle ei näkynyt loppua horisontissa.

Olin ala-asteen toisella luokalla kun isä ja äiti erosivat. Kummallakaan heistä ei ollut koskaan ollut ajokorttia, ja nyt kun olimme muuttaneet pois keskustasta, joutui äiti raahaamaan viisihenkisen perheen tarpeisiin pulleita kauppakasseja polkupyörän tangolla, säästä ja vuodenajasta riippumatta, ruokkiakseen neljä lasta, joista hän yksin piti huolta. Koska äiti viipyi töissä iltaan asti ja sisarukseni kävivät koulua, saavuin usein koulusta tyhjään kotiin omalla avaimella.

Pelkäsin aina ollessani yksin kotona. Käänsin televisioon virran, jotta puhuva ukko peittäisi hiljaisuuden, ja vilkuilin toistuvasti olan yli mörköjen ja murhaajien varalta, säikkyen jokaista jääkaapin naksahdusta tai puutalon narahdusta, odotellen malttamattomana muiden saapumista. Joskus menin vessaan lukkojen taakse ja pysyin siellä Aku Ankkoja lukien kunnes joku muu perheenjäsenistä tuli kotiin. En koskaan kertonut sisaruksille tai äidille peloistani. Olin aina muka muilla asioilla vessassa, kun he astuivat ulko-ovesta sisään ja vapauttivat minut kummituksia vilisevän talon ahdistavasta puristuksesta.

Eräänä sellaisena päivänä, olin ehkä kymmenenvuotias, olin taas kerran päässyt muita ennen koulusta kotiin, ja istuin olohuoneen lattiatyynyllä telkkarin äärellä, vilkuillen vähän väliä olkani yli, etteivät hirviöt pääsisi hiipimään selustaani. Äkkiä kuulin olohuoneen nahkasohvan pitävän sellaista ääntä, jollaista nahkasohva pitää kun siihen istutaan. En jäänyt ihmettelemään, pinkosin täyttä juoksua vessaan ja lukitsin oven. Myöhemmin sain tietää, että vaari oli kuollut vain pari päivää aikaisemmin, ja olen miettinyt, mahtoiko vaari käydä silloin minua katsomassa, istuiko hän silloin meidän nahkasohvalle?

Tapaus, joka sai minut pelkäämään kylpyhuonetta, sattui kun olin kerran pesun jälkeen kuivaamassa itseäni. Kuulin miehen äänen lausuvan nimeni erittäin pelottavalla ja ilkeällä sävyllä, suunnilleen siitä sunnasta missä oli pyykkikori. Kaappasin vaatteet syliini ja juoksin pää kolmantena jalkana ulos kylpyhuoneesta. Sen jälkeen pidin aina kylpyhuoneen ovea rakosellaan käydessäni pesulla. En myöskään uskaltanut vetää suihkuverhoa kokonaan kiinni, sillä pelkäsin että joku ilmestyisi sen taakse veitsi kourassa, niin kuin eräässä elokuvassa. Kun pesin hiuksiani, yritin pitää silmiäni väkisin auki, jottei silloinkaan kukaan voisi minua yllättää.

Teini-iässä kummittelu lakkasi, ja uskalsin taas olla yksin kotona. Yläasteen jälkeen hain opiskelupaikkaa Lohjan kauppaoppilaitoksesta, koska luulin koulukaverieni tehneen samoin. Lopulta päädyin yksin opiskelemaan Lohjalle, kun kaksi parasta yläasteen aikaista ystävääni päätyivät Helsinkiin ja Saloon. Saatuani kauppiksesta merkonomin paperit, vuorossa oli armeija, jonka suoritin Hangon rannikkopatteristossa vuonna 2000. Muutin asepalveluksen ajaksi takaisin Pohjaan, parin kilometrin päähän Tallbackasta, jossa äiti asui yhä silloisen miesystävänsä kanssa. En viihtynyt armeijassa, mutta selviydyin jokseenkin kunnialla kuuden kuukauden palveluksesta talousmiehenä. Sotilaspassi täynnä tyydyttäviä arvosanoja hain armeijan jälkeen opiskelupaikkaa ammattikorkeakoulusta, ja tein Helsingissä muutaman kuukauden töitä suoramyyjänä aikakauslehtiä kaupitellen. Jälkimmäinen osoittautui taloudelliseksi fiaskoksi, koska palkka koostui lähes kokonaan lehtimyynnistä saadusta provisiosta ja onnistuin kaupanteossa erityisen huonosti.

Asunnossa, jossa asuin alavireisesti sujuneen myyntimiehen työuran aikana, ei tapahtunut koskaan mitään kummallista, ja olin jo melkein kokonaan unohtanut että joskus olin pelännyt kummituksia. Sain opiskelupaikan Lohjan Laurea-ammattikorkeakoulusta. Muutin Pohjasta takaisin Lohjan Ojamossa sijaitseviin opiskelija-asuntoihin. Opiskelu ei kuitenkaan maittanut, ja jo seuraavana kesänä jätin sen kesken, ja muutin Lohjalta Saloon, koska siskoni Jaana ja nuorempi isoveljeni Olli asuivat siellä, ja kaipasin tuttuja kasvoja ympärilleni. Muutin isoveljen kämppäkaveriksi Salon Ollikkalaan. Yritin uudestaan opiskelua, tällä kertaa Turun ammattikorkeakoulun Salon toimipisteessä, josta sain paikan pääsykokeiden jälkeen. Asuin isoveljen kanssa kaksiossa, jonka vuokran maksoimme puoliksi, kunnes Olli löysi keskustasta halvan yksiön ja jätti minut yksin isoon kaksioon.

Asunto, johon olin jäänyt yksin asumaan, tuntui äkkiä olevan täynnä paranormaalia värinää. Sen seinissä ja ovissa oli korjaustöillä peitettyjä reikiä, jotka olivat syntyneet ties minkälaisten väkivaltaisten riitojen seurauksena.

Ehkä joku oli murhattu sinne!

Asunnon väkivaltainen menneisyys ja sinne mahdollisesti kummittelemaan jääneet uhrit mielessäni, alkoi ympärilläni äkkiä tapahtua. Näin kerran tuolin keikahtavan itsestään viettäessäni aikaa tietokoneen äärellä. Lisäksi tunsin usein kylmiä tuulahduksia ja kylmiä pisteitä, jotka tuntuivat leijuvan paikallaan ilman järkevää selitystä. Välillä kuulin kuiskauksia, joiden sisällöstä en saanut selvää. Muutaman kerran kuului ikkunaa vasten niin kova pamaus, että luulin jonkun heittäneen sitä kivellä. Kun katsoin ulos, en nähnyt ketään. Kerran kun yritin nukkua, tunsin jonkun läpsäyttävän minua poskelle niin että poskea kihelmöi ikään kuin minua olisi lyöty avokämmenellä. Kun sammutin valot ja odotin unen saapumista, kuulin taputtelevaa ääntä makuuhuoneen lattian matolta. Jos nousin ylös ja sytytin valon etsiäkseni äänen aiheuttajaa, loppui taputus heti ja hiljaisuus vallitsi. Kun laskin pääni taas tyynylle ja sammutin valon, taputus alkoi uudestaan. Myös outojen hajujen kantautuminen nenääni oli melko yleistä. Ne tulivat ja menivät ilman minkäänlaista ilmiselvää lähdettä: palaneen hajua olohuonees...