Santeri Viljakainen

Kuoleva Paratiisi

Elisa Kirja

Ensimmäinen

Vuorelta Taivaan

Sade.

Maailma näyttää silloin niin kauniilta. Täynnä ääniä, tuoksuja. Jostain kaukaisuudesta kuulen vielä vaimean jyrinän. Tunnen vesipisarat kasvoillani, kuinka ne valuvat ihoani myöten, pesevät tomun ja lian pois. Vilvoittavat kyyneleet joita taivas vuodattaa vihansa laannuttua.

Tuuli kuljettaa luokseni aavistuksen. Nousen seisomaan, tunnustelen tuulta. Kohotan pähkinöistä, luista ja höyhenistä valmistamani korun pääni korkeudelle ja kuuntelen. Sen avulla kuulen tuulta, sen hiljaisia sanoja, kuiskauksia. Sillä on aina jotain kerrottavaa.

Alhaalla maassa on syttynyt sota. Tuuli kertoo ruudinsavusta, verenhajusta, kauhunhuudoista ja kuolemasta.

Laitan tuulenkorun pois. Niin monta kertaa olen kuullut tuon saman suru-uutisen. Murhetta, pelkoa, maanpäällisiä kauhuja. Vuosia, vuosia on jo siitä kun tuulella oli kerrottavanaan iloa, naurua, onnellisuutta. Ihmisten sielun on Lucipher aikain saatossa onnistunut viettelemään. Sitähän se tiesi. Kaikkivaltiaan kuoltua Maa joutuisi perikatoon. Toisessa vaakakupissa ei ole mitään mikä tasapainottaisi toista.

Vaikka itseäänhän he saivat syyttää. Balthazar oli ainoa, joka uskalsi sanoa Hänelle vastaan. Kaikki ne koettelemukset, vitsaukset, tuho ja hävitys. Rangaistus tottelemattomuudesta, jonka ihmiset Häntä kohtaan osoittivat. Yksikään enkeli ei hyväksynyt sitä, mutta ainoastaan Balthazar oli kyllin rohkea kieltäytymään Kaikkivaltiaan käskyistä. Karkotus Infernoon vain pahensi asioita. Samaeliin tutustuminen ja tämän kanssa ystävystyminen oli lopun alkua. Kuka olisi osannut odottaa, että Lucipher käyttäisi heitä paossaan Stagnum Igniksesta .

Jokainen enkeli muistaa yön, jona Lucipher astui Taivaaseen ja murhasi Kaikkivaltiaan. Veitsi oli sama, jolla Babylonian ahne kuningas Nebuchadnezzar oli kohdannut loppunsa. Nyt sen kantajaa suojelisi itsensä Kaikkivaltiaan veri.

Kuulen siipien havinaa. Kohotan kasvoni. Voimakkaat iskut piiskaavat ilmaa, pöllyyttävät tomua.

”Sinäkö se olet, Raphael?”

Jalat kohtaavat tömähtäen maan, ilmaa kevyempi kaapu pyyhkii kalliota.

”Uriel, veljeni.” Käsi laskeutuu olkapäälleni. Ystävän käsi.

”Tuuli tuo tullessaan uutisia sodasta”, minä kerron.

”Olen kuullut samoin”, Raphael vastaa. Erotan huolen hänen äänessään. ”Ihmiset ovat sytyttäneet maansa tuleen. He ovat räjäyttäneet kuilun miltei Infernoon saakka.”

Nyökkään. Ihmiset eivät ymmärrä, mitä ovat itselleen tekemässä. Ja ennen kaikkea toisilleen. Ainut koti, joka heillä on jäljellä, tekee kuolemaa. Miksi he eivät auta sitä, vaan päinvastoin haluavat tappaa sen?

”Mitä Gabriel aikoo tehdä?”

Raphael on vaiti. Hänen hengityksensä on raskas, väsynyt.

”Mitä hän aikoo, Raphael?”

”Hän sanoo, että meidän olisi jätettävä ihmiset.”

Sanat täyttävät minut surulla, epäuskolla. ”Jättää? Mitä sinä puhut?”

”Uriel. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Ihmisten aika alkaa olla ohi.”

”Raphael, et voi olla tosissasi…”

Tunnen kuinka kirvelevä kyynel valuu poskeani pitkin. Tuska korventaa kurkkuani. Sama tuska, joka poltti aikoinaan silmäni.

”Ajattele sieluja, ajattele kaikkia niitä viattomia…”

”Emme voi pelastaa heitä kaikkia. Me emme vain voi. Michaelin lähdettyä me –”

”Michael pakeni vastuutaan!”

Viha saa ruumiini vapisemaan. Kynteni raastavat kalliota, halkeama toisensa jälkeen murtaa kiveä.

”Paratiisia, jonka vuorella jalkasi lepäävät, ei enää ole, Uriel. Lignum Notitia on kuihtunut, Lignum Vitae tekee kuolemaa. Voimme vielä pelastaa sen, mitä jäljellä on. Voimme yrittää kylvää sen uudelleen. Mikä tuhkaksi muuttuu, se tuhkasta on nouseva. Mutta ihmisten on lähdettävä.”

”Ei! Pyydän, Raphael. Ne eivät ole vain ihmisiä, lihaa ja verta. Heidän sielunsa on kahlittuna henkeen. Kaikkivaltias loi heidät lippaiksi. Jos he kuolevat –”

”Minä tiedän sen kyllä.”

Kuulen Raphaelin äänessä ärtymyksen, varoituksen.

”Minä tiedän, miksi Hän heidät loi. Mutta ellemme pian tee jotain, Elisium lakastuu. Sinä et kykene näkemään sitä, mutta voit tuntea sen, kuulla, aistia. Kuule kuinka se valittaa.”

Olin kuullut valituksen, kuulen alinomaa. En voi sulkea korviani siltä, en kääntää päätäni pois. Linnut ovat vaienneet, sirkat hiljenneet, ruoho ei havise, puut eivät huokaile. Maa sen sijaan kirkuu, se huutaa. Myrkky polttaa sitä, kuplii sen suonissa. Pahuus, jonka Lucipher sen poveen kylvi.

”Emme saa antaa periksi. Jos ihmiset kuolevat, kuolee myös voima, joka pitää maailman hengissä.”

Raphael seisoo aivan kasvojeni edessä. Tunnen hänen hengityksensä, hänen läpitunkevan katseensa.

”Se voima on hiipunut jo aikaa sitten. Michaelin lähdettyä on hyödytöntä suojella sieluja, joilla ei ole Taivaaseen johdattajaa.”

Raphael kääntyy, kävelee lähteäkseen. Hän levittää siipensä, tunnen kuinka tuuli kerääntyy sulkiin, kulkee hänen vaatteissaan.

”Olet aina halunnut elää menneisyydessä, Uriel. Kuin kallio, olet viimeinen, joka antaa periksi tuulelle. Mutta edes vuori ei kykene seisomaan maan järistessä.”

”Et voi kääntää selkääsi ihmisille!”

Huutoni kaikuu vuoren halki, sekoittuu sateeseen.

”Ihmiset ovat jo kääntäneet selkänsä meille. He tekivät päätöksensä. Nyt on tullut meidän aika tehdä omamme.”

”Ei! Raphael!”

Ääneni hukkuu tuuleen. Raphael on poissa.

Sokeat silmäni täyttyvät kyynelistä. Enkelit laskeutuisivat alas maahan. He sammuttaisivat ihmisten liekin, jonka Kaikkivaltias kerran oli sytyttänyt. Vaan enkelit eivät ymmärtäneet, he eivät olleet koskaan ymmärtäneet. Kaikkivaltias ei ollut luonut Paratiisia, vaan ihmiset. Ilman ihmisiä Paratiisi olisi ollut vailla sielua. Kellä voima on luoda jotain, kykenee se sen myös tuhoamaan. Mutta ihmiset luotiin suojelemaan Paratiisia, ei tuhoamaan sitä. Lucipher saattoi ihmiset sotaan keskenään, houkutteli nämä ahneuden ja itsekkyyden polulle. Sitähän tämä aina oli halunnut, mustamaalata Kaikkivaltiaan kauneimman luomuksen.

Ja nyt se kaikki on mennyttä. Enkelit astuvat taivaasta Maan päälle ja Lucipher saa lopullisen kostonsa.

Miksi Raphael ei kuuntele minua? Hän on ainoa, jonka neuvoja Gabriel ottaa vastaan. Sen ei tarvitsisi päättyä näin.

Minun on tehtävä jotain.

Avaan siipeni. Ne ovat kankeat, raskaat. Olen seissyt vuorellani liian kauan. Mutta tämän matkan siipeni vielä jaksavat kantaa. Niiden on jaksettava.

Sokeanakin tunnen tien. Tuuli on oppaanani, pilvet viitoittavat reittini.

Ilma hyväilee sulkiani, havisuttaa höyheniä. Se nostaa minut ilmaan, vie minut vaikka maailman ääriin. Tuuli kysyy minne haluan mennä, ja minä vastaan sille. Yksi nimi, muuta ei tarvita.

Selafiel.

Siitä on pitkä aika kun viimeksi lensin Paratiisin yli. Vasta nyt tajuan, mitä sille on tapahtunut. Haistan mädän ja visvan, kuulen kuinka varjoissa värjyvät demonit ulvovat, odottaen pimeyttä, yötä jonka turvin lähteä saalistamaan.

Selafielin temppeli sijaitsee aivan Taivaan rajamailla. Kaikkivaltiaan kuoltua jotkut enkeleistä pakenivat Valtakunnasta sen laitamille. He saivat tarpeekseen, kuten minäkin.

Tunnen kuinka ilma muuttuu, aistin Taivaan valon poskillani. Tuuli kuljettaa minut suurelle portille. Laskeudun portaille, suljen siipeni. Näiden portaiden yli ei lennä yksikään enkeli. Alan kiivetä, askel kerrallaan. Tiedän, että Selafiel on jo nähnyt saapumiseni. Hän osaa odottaa minua.

Ovella minut pysäyttää kaksi vartijaa. Kerubeja. He eivät tunne minua, mutta minä tunnen heidät. Cahor ja Leviah, Kaikkivaltiaan Aarrekammion suojelijat.

”Avatkaa ovi. Olen tullut tapaamaan Selafielia.”

”Hän ei ota vastaan vieraita.”

Haistan ilmassa tuhkan katkun. Puhuja on Cahor.

”Minut hän ottaa.”

”Kerro nimesi, serafin.”

”Hän on Uriel. Antakaa tulla.”

Kohotan kasvoni. Vaikken näekään Selafielia, tunnen hänen alakuloisten silmiensä katseen. Korkealta tornistaan hän seuraa maailmaa, suree sen turmeltuneisuutta.

Rukousten Sali on valtava. Olen nähnyt sen kerran ja muistan sen aina. Valkeaa marmoria, kristallia ja helmiäistä, Paratiisin kalleuksia joista Taivas on rakennettu. Katosta riippuu kynttilöitä, yksi jokaisen poisnukkuneen ihmisen muistolle.

Kuulen sirot askeleet lattiaa vasten. Paljaat jalat hädin tuskin koskettavat kiveä.

”Selafiel.”

Haistan hänen hiustensa tuoksun. Seljankukkaa ja vaniljaa.

”Olet tullut alas vuoreltasi.”

Selafiel ei kuulosta yllättyneeltä. Kuten aina, hän piilottaa tunteensa.

”Olen tullut pyytämään apuasi.”

”Mistä tiedät saavasi sitä?”

”Olet ainoa, jota voin vielä kutsua ystäväkseni.”

Selafiel ei sano mitään. Hän tuijottaa silmiäni, tunnen sen. Mustuneet kuopat, karrelle vihasta palaneet. Kirous, jonka rangaistukseksi sain. Kielletty rakkaus ei tunne armoa.

”Raphaelin uutiset ovat siis tavoittaneet sinutkin.”

Nyökkään. ”Kai edes sinä ymmärrät sen, ettei ihmisten tuhoaminen puhdista maailmaa. Jos sielut kuolevat –”

”…Kuolee myös Paratiisi. Mutta Gabriel aikoo kylvää sen uudelleen.”

Turhautuneisuus kovertaa sisintäni. Kitkerät sanat kirvelevät kielelläni. En voi niellä niitä.

”Hän ei ole Kaikkivaltias! Ja ilman ihmisiä ei ole Paratiisiakaan!”

”Ei hän aiokaan luoda Kaikkivaltiaan Paratiisia. Hän synnyttää Uuden Paratiisin. Ihmiset eivät ole osa sitä, he ovat tarpeettomia.”

”Se ei ole Kaikkivaltiaan tahto! Kaikkivaltias loi ihmiset –”

”Uriel. Kaikkivaltias on kuollut. Hän ei ole täällä enää. Michaelin lähdettyä raukesi Sopimus, jonka Hän ihmisten kanssa solmi. Mikään ei estä Gabrielia johdattamasta taivaallista sotajoukkoaan.”

Minä en anna periksi. En tahdo.

”Meidän on puhuttava hänelle järkeä. Meidän on yritettävä saada hänet ymmärtämään, että ihmiset ansaitsevat uuden mahdollisuuden. Kaikkivaltias rankaisi ihmisiä, laittoi heidät kärsimään, mutta hän sentään yritti ymmärtää heitä.”

”Ymmärtää?” Selafielin äänessä kalskahtaa halveksunta. ”Kaikkivaltias oli viimeinen, joka ihmisiä ymmärsi. He olivat vain hänen pelinappuloitaan, leikkikaluja, joiden katselemiseen Hän oli viehtynyt. Me enkelit sentään koetimme puhua Hänelle järkeä. Mutta niitä rangaistiin, jotka eivät antaneet sitä mitä Hän halusi, vaan sen minkä hän tarvitsi. Tiedät itsekin varsin hyvin, mitä Samaelille tapahtui.”

Niin pahalta kuin se tuntuukin, Selafiel on oikeassa. Kaikkivaltiaan kyky oikeaan ja väärään oli hämärtynyt. Jo aikoinaan, kun Hän antoi Azraelille vapauden toimia Maan päällä, enkelit olivat epäilleet Kaikkivaltiaan otteen horjuvan.

Samael oli ensimmäinen Neuvostossa istunut serafi, joka oli saanut taakakseen langenneen mustan leiman. Maan päälle karkottaminen ei kuitenkaan ollut turruttanut hänen vihaansa. Hän huijasi Azraelin luokseen ja riisti tämän Kirjan.

Azrael sai Kirjan takaisin, mutta liian myöhään. Samael oli ehtinyt kirjoittaa oman kohtalonsa. Tämä palasi Taivaaseen ja haastoi Kaikkivaltiaan. Kaikkivaltias ei kuitenkaan vastannut haasteeseen, vaan sulkeutui torniinsa ja käski arkkienkeleiden vangita Samael.

Samael virui Kyyneleiden Kammiossa, lukittuna Infernon syvyyksiin, kunnes Balthazar vapautti hänet.

Näin Samaelin seisomassa Lucipherin rinnalla Kaikkivaltiaan kuolinpäivänä. Tuli ja jää olivat muuttaneet hänen kauniin ulkomuotonsa tunnistamattomaksi, varjojen verhoamaksi olennoksi.

”Se ei kuitenkaan ole ihmisten syy, että Paratiisi on tuhon partaalla. Lucipher istutti Puutarhaan taimen, jonka juuret ovat myrkyttäneet Maan ja samalla sen ihmiset. Meidän on vangittava Lucipher, jotta tämä hulluus saadaan päättymään.”

”Lucipher? Voi Uriel. Olet viipynyt vuorellasi liian pitkään.”

Kurtistan kulmiani. Havaitsen Selafielin äänessä jotain uutta, jotain, mitä en aiemmin ollut hänen sanoissaan kuullut. Sääliä.

”Lucipher ei ole se, jota vastaan meidän kuuluisi taistella. Me olemme väärällä puolella, Uriel. Olemme olleet koko ajan.”

En voi uskoa kuulemaani. Nuo eivät ole Selafielin sanoja.

”Mitä oikein tarkoitat? Miksi sanot noin?”

”Etkö käsitä? Lucipher ei nostanut ihmisiä sotaan toisiaan vastaan. Hän ei lähettänyt tuhoa, ei tappanut ainuttakaan ihmistä. Kaikkivaltiaan luotua Evan ja Adamin, Hän halusi pitää heidän silmänsä suljettuina, halusi näiden olevan vain lipas sielulle. Mutta Lucipher vaati ihmiselle mahdollisuutta omaan tahtoon, valintaan. Kun Kaikkivaltias kieltäytyi, Lucipher punoi juonen, jotta ihminen saisi nähdä maailman sellaisena kuin se oli. Kauniina, puhtaana, värikylläisenä. Lucipher halusi, että ihminen olisi muutakin kuin vain mieletön eläin, Kaikkivaltiaan välikappale sieluihin.”

Pudistan päätäni. Viha polttelee silmäkuopissani, korventaa rintaani.

”Tuo ei ole totta… Lucipher petti Kaikkivaltiaan…”

”Uriel, usko mitä sanon. Kaikkivaltias itse aiheutti kadotuksen, johon ihmiset ovat lankeamassa. Hän rankaisi kun olisi pitänyt opastaa. Kaikki ne vitsaukset, onnettomuudet, hävitys. Ankaruus kylvää itseään. Kaikkivaltiaalla on ihmiset, mutta ihmisillä on vain toisensa. Kurjuus leviää kuin tauti jota epätoivo, vihamielisyys ja pahat teot ruokkivat. Jos Kaikkivaltias olisi rakastanut ihmisiä, hän olisi päästänyt irti, ei kahlinnut tai rankaissut heitä.”

En anna Selafielin nähdä kyyneleitäni. Mustia, nokisia pisaroita, jotka tahraavat poskeni.

”Kuinka voit sanoa jotain tuollaista?”

”Koska tiedän sen olevan totta.”

Hiljaisuus. Kynttilät paloivat lepattaen, kristallikellot helähtelivät ilman kosketellessa niitä hennosti.

”Kaikkivaltiaalla ja minulla oli side. Vain arvat tiesivät, että kykenin näkemään Hänen ajatuksiinsa.”

Selafiel kävelee luokseni. Kuulen hänen askeleensa, rauhallisen hengityksensä. Käsi koskettaa poskeani, hellä ja pehmeä. Olen ehtinyt jo unohtaa, miltä se tuntuu. Toisen lämpö.

”Uriel. Nämä ovat Kaikkivaltiaan omia muistoja, jotka Hän lukitsi syvälle mieleensä. Hän salasi ne meiltä ja teki Lucipherista langenneen, jotta salaisuus säilyisi.”

”Mutta miksi? Miksi Hän olisi tehnyt jotain sellaista?”

Selafiel huokaisi. Suru viipyili hänen äänessään.

”Jotkut salaavat asioita häpeästä… toiset taas pelosta.”

Sanat vihlaisevat sydäntäni ja Selafiel tietää sen. Salaisuus. Taakka, joka on raskaampi kuin yksikään kahle. Ja silti sitä pitelevä vyyhti on hämähäkinlankaakin ohuempi. Jossain vaiheessa se katkeaa ja salaisuus purkautuu kaikkien silmien alle.

”Selafiel, älä…”

Huulet painautuvat omiani vasten. Ruusuhunajainen suudelma, pehmeä ja makea. Juuri sellaisena sen muistin.

”Uriel… Kaikkivaltias on kuollut, Hänen tuomionsa ei enää sido meitä. Voisimme jatkaa elämää jonka Hän meiltä riisti. Ei enää salailua, ei pelkoa paljastumisesta. Sitähän me aina halusimme.”

Kosketan Selafielin hiuksia. Seljankukkia kiharoissaan, silmät sinistä samettia. Kuin iltana, jona hänet ensikertaa tapasin. Paratiisissa, helmiäiskuun valossa, sirkkojen sirittäessä, tuoksuvien kukkien keskellä, jossa yöperhoset ja sudenkorennot lensivät medestä huumaantuneina. Luonto kylpi kauneudessa, jota Selafiel sinä iltana hehkui. Suljimme siipemme ja kietouduimme toisiimme. Antauduimme rakkaudelle, jonka Kaikkivaltias meiltä oli kieltänyt. Astuimme paikkaan, josta ei ollut paluuta. Sen jälkeen tiesimme, ettemme voisi elää enää kuten toiset enkelit.

Vuosia piilottelimme tunteitamme, tapasimme varjojen suojissa, rakastimme salaa.

Mutta kerran syvinkin salaisuus paljastuu.

”Rakastan sinua, Selafiel, ja tulen aina rakastamaan. Mutta sinä tiedät, mitä Michael minulle teki.”

Selafiel suutelee poskiani, otsaani, huuliani.

”Minä en pelkää sinua, Uriel. En välitä, vaikka olet sokea. Minä rakastan sinua.”

Selafiel ei tiedä. Hänelle ei koskaan kerrottu. Silmäni eivät olleet se, jonka Kaikkivaltias minulta riisti.

Kosketan rintaani ja värähdän. Kyyneleet kirvelevät ihoani. Haava sydämeni paikalla ei tule milloinkaan arpeutumaan.

”Jää luokseni, Uriel. Älä enää sulkeudu yksinäisyyteen. Meidän ei tarvitse hävetä, ei piilotella.”

”Ihmiset, Selafiel. Sielut, Paratiisi, ne tarvitsevat meitä ja me tarvitsemme niitä. Taivas luhistuu ilman Paratiisia.”

”Mutta Gabriel –”

”Gabriel ei kykene siihen. Tiedät sen itsekin. Yksikään enkeli ei pysty siihen. Sielut ovat Kaikkivaltiaan perintö, vain ne voivat elvyttää Paratiisin uudelleen. Mutta jos ihmiset katoavat, kuolee myös Paratiisi.”

Selafielin hengitys on rauhallista, hän punnitsee sanojani. Niin tyyni, harkitseva. Kauneus ja viisaus, niihin aikoinaan rakastuin.

”Mutta tajuat kai, ettei Gabrielin päätä saa käännettyä. Hänen pettymyksensä ihmiskuntaa kohtaan on suurempi kuin ymmärrys.”

”Siksi olenkin tullut pyytämään apuasi.”

Hämmennys. Selafiel ei edes yritä peitellä sitä.

”Miten minä voisin auttaa? En ole Gabrielille niin läheinen, että hän suostuisi edes tapaamaan minua.”

”Ei, sitä en sinulta odotakaan. Pyydän vain, että kertoisit mistä löydän Arazielin.”

”Araziel? Miksi sinä hänet haluat tavata?”

Tiesin, että tuo kysymys vielä jonain päivänä esitettäisiin. Mutta miten antaa vastaus siihen?

”Hän… Hänellä on jotain, joka saattaa pelastaa ihmiset.”

”Et voi olla tosissasi. Araziel ei ole enää enkeli. Astuttuaan Maan päälle hän –”

”Selafiel, pyydän. Sinä tiedät, missä hän on.”

Huokaus. Sen kaiku viipyi hiljaisuudessa piinaavan kauan.

”Hyvä on. Mutta lupaa minulle, että palaat takaisin. Lupaa, ettet jää Maan päälle.”

”Minä lupaan.”

Tunnen Selafielin kädet omissani, kuinka sormet painautuvat toisiaan vasten, liittäen meidät yhteen. Eteeni avautuu näkymä Maasta, jonka hävitys ja tuho ovat rappeuttaneet. Savun, saastan ja myrkkyjen keskeltä erotan rakennuksen, tumman ja korkean. Yhdessä sen ikkunoista palaa valo. Se on himmeä, heikko kynttilänliekki. Haaleassa hehkussa erotan asunnon lattialla hahmon. Tämä on polvillaan ja rukoilee. Tummat hiukset, valkea iho, kaulassaan hopeinen medaljonki, jota koristaa viidestä langasta punottu M .

Minun ja Selafielin kädet erkanevat. Kuulen kuinka ovet aukeavat takanamme.

”Uriel!”

Tuo ääni… Avaan siipeni ja käännyn.

”Barachiel. Polkumme kohtaavat jälleen.”

Ilma piiskaa kasvojani kun Barachiel laskeutuu luokseni. Haistan ruusun tuoksun.

”Kun kuulin että olet laskeutunut alas vuoreltasi, minun oli tultava itse katsomaan onko se totta.”

”Et ole tervetullut, Barachiel.”

”Kuolemansa jälkeenkin Kaikkivaltiaan ovet ovat aina avoimet minulle. Muista se, Selafiel.”

”Mitä tahdot, Barachiel?”

Pilkallinen hymy sävyttää Barachielin äänen maireaksi, vastenmieliseksi.

”Cahor kertoi sinun olevan huolissasi ihmisten puolesta. Puhuiko hän totta?”

Pohdin Barachielin sanoja. Kerubit olivat salaa kuunnelleet keskustelumme. Samassa tajuan jotain. Nämä eivät vartioineet taloa, vaan Selafielia. Kaikkivaltiaan vanha käsky.

”Gabrielin suunnitelma on itsemurha. Niin kauan kuin olen elossa, vastustan sielujen tuhoamista.”

Barachiel astuu lähemmäs. Hänen valkea ruusunsa sipaisee poskeani.

”Mitä sokea enkeli voi nähdä maailmasta, jossa elämme? Milloin viimeksi katsoit Paratiisiin? Se on muuttunut aikatavalla ajoista, jolloin silmäsi eivät vielä vuotaneet nokea.”

”Barachiel. Tiedät että Uriel oli yksi viidestä, jotka auttoivat Kaikkivaltiasta tämän luodessa Paratiisia. Hänen juurensa ovat syvemmällä Maan kamarassa kuin yhdelläkään toisella enkelillä. Sinä et tiedä sellaisesta tunnesiteestä mitään.”

Kuuntelen Selafielin puhetta liikuttuneena. Hän on aina ymmärtänyt minua, nähnyt jotain sellaista, mitä minäkin näen. Maa ja sen ihmiset ovat muutakin kuin vain paikka ja tarkoitus.

...