Frédéric Bastiat
Suomentanut Petri Kajander
Ranskankielinen alkuteksti
La Loi 1850
Suomennoksessa apuna käytetyt teokset:
Frédéric Bastiat: The Bastiat Collection,Ludwig von Mises Institute, 2007.
Frédéric Bastiat: Selected Essays on Political Economy, käänt. Seymour Cain, Irvington-on-Hudson, NY: The Foundation for Economic Education, Inc., 1995.
www.taloudenperusteet.com
ISBN 978-952-67999-5-7
Credentum Oy, 2013
Turmeltunut laki! Laki – ja sen mukana kaikki valtion yhteiset voimat – ei ainoastaan ole harhautunut asianmukaisesta suunnastaan vaan se on laitettu seuraamaan päinvastaista! Laista tulee kaikenlaisen ahneuden väline sen hillitsemisen sijaan! Jos tämä on totta, se on vakava asia, johon koen velvollisuudekseni kiinnittää kansalaisteni huomion.
Olemme saaneet Jumalalta lahjan, joka sisältää kaikki muut lahjat: elämän – fyysisen, älyllisen ja moraalisen elämän.
Mutta elämä ei pysty ylläpitämään itseään yksin. Elämän Luoja on antanut meille vastuun sen säilyttämisestä, kehittämisestä ja täydellistämisestä.
Tätä tarkoitusta varten Hän on varustanut meidät mahtavilla kyvyillä ja asettanut meidät erilaisten luonnonvarojen keskelle. Soveltamalla kykyjämme näihin luonnonvaroihin toteutuu mukauttamisen ja haltuunoton ilmiö, joiden mukaan elämä toteuttaa sille osoitettua kulkuaan.
Olemassaolo, kyvyt, mukauttaminen – toisin sanoen yksilö, vapaus, omaisuus – tämä on ihminen.
Näistä kolmesta asiasta voidaan sanoa ilman mitään kansaa villitsevää saivartelua, että ne edeltävät ja ovat ylempänä kaikkea ihmisen lainsäädäntöä.
Yksilö, vapaus ja omaisuus eivät ole olemassa ihmisen tekemien lakien takia. Asia on juuri päinvastoin. Koska yksilö, vapaus ja omaisuus ovat jo olemassa aikaisemmin, ihminen säätää lakeja.
Mikä siis on laki? Kuten olen sanonut muualla, se on yhteisöllinen järjestely yksilön oikeudesta puolustaa itseään.
Jokainen meistä saa luonnolta tai Jumalalta oikeuden puolustaa omaa elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan. Sillä nämä kolme ovat elämän jatkumisen edellytyksiä, ja ne kaikki ovat täysin riippuvaisia toistensa säilymisestä. Sillä mitä ovat kykymme muuta kuin yksilöllisyytemme jatke? Ja mitä on omaisuus muuta kuin kykyjemme jatke?
Jos jokaisella ihmisellä on oikeus suojella elämäänsä, vapauttaan ja omaisuuttaan jopa voimakeinon, tällöin usealla ihmisellä on oikeus liittyä yhteen ja järjestäytyä voidakseen puolustaa oikeuksiaan yhteisvoimin.
Täten yhteinen oikeus perustelee ja oikeuttaa olemassaolonsa yksilön oikeudella; eikä yhteisellä voimalla voi olla mitään muuta järkevää päämäärää tai tarkoitusperää kuin yksilöiden voimat, joita se edustaa.
Siitä syystä yksilö ei voi oikeutetusti käyttää voimaa toisen yksilön elämää, vapautta tai omaisuutta vastaan, eikä yhteistä voimaa voida oikeutetusti käyttää tuhoamaan yksilöiden tai yhteiskuntaluokkien elämää, vapautta tai omaisuutta.
Sillä molemmissa tapauksissa tällainen voimankäytön vääristely olisi alkuoletuksiemme vastaista. Kuka tohtii sanoa, että voima on annettu meille, ei omien oikeuksien puolustamiseen vaan hävittämään vastaavat oikeudet veljiltämme? Ja ellei tämä pidä paikkaansa erillisen yksilön kohdalla, niin kuinka se voisi pitää paikkansa yhteisen voiman suhteen, joka on erillisten voimien yhteenliittymä?
Mikään ei siis voi olla ilmiselvempää kuin tämä: laki on järjestäytynyt muoto luonnollisesta oikeudesta oikeutettuun itsepuolustukseen; se on yksilöllisten voimien korvaamista yhteisellä, toimimista yksilöiden oikeuksiin kuuluvilla alueilla ja heidän oikeuksiensa toteuttamista: henkilön, vapauden ja omaisuuden turvaamisen takaamista ja yleisen oikeudenmukaisuuden vaalimista.
Kun tältä pohjalta luodaan valtio, siellä vallitsee minun käsitykseni mukaan järjestys ihmisten keskuudessa yhtä lailla käytännössä kuin teoriassakin. Näillä ihmisillä on kaikkein yksinkertaisin, taloudellisin, vähiten raskas, vähiten häiritsevä, vähiten holhoava, kaikkein oikeudenmukaisin ja täten kaikkein vakain kuviteltavissa oleva hallinto riippumatta sen poliittisesta muodosta.
Sillä tällaisessa hallinnossa jokainen ymmärtää selvästi, että niin nautinto kuin vastuukin elämästä kuuluu pelkästään ihmiselle itselleen. Niin kauan kuin hänen henkilökohtaista koskemattomuuttaan kunnioitetaan, työnteko on vapaata ja työn tulokset ovat suojattuina kaikilta epäoikeudenmukaisuuksilta: kellään ei ole mitään ristiriitaa valtion kanssa. Kun ihmiset ovat onnekkaita, he eivät kiitä valtiota menestyksestään. Kun ihmiset ovat epäonnisia, he eivät syytä valtiota vastoinkäymisistään yhtään sen enempää kuin maanviljelijät syyttävät valtiota rakeista tai hallasta. Ihmiset tuntevat valtion ainoastaan sen tuomasta verrattomasta turvallisuudesta.
Voidaan väittää, että tarpeiden ja niiden tyydyttämisen luonnollinen kehitys on seurausta siitä, ettei valtio puutu yksityisasioihin. Köyhät perheet eivät kouluttaudu ennen kuin heillä on leipää. Kaupungit eivät täyty maaseudun kustannuksella eikä maaseutu kaupunkien kustannuksella. Pääomassa, työssä ja väestössä ei tapahdu lainsäädännöllisten toimenpiteiden aiheuttamia suuria muutoksia. Sillä nämä muutokset aikaansaavat epävarmuutta ja kyseenalaistamista olemassaolon perusteissa ja siten ne lisäävät merkittävissä määrin valtion vastuiden laajuutta.
Valitettavasti laki ei ole rajoittunut asianmukaiseen rooliinsa. Se ei ole ylittänyt oikeutettua tehtäväänsä pelkästään epäolennaisissa tai kyseenalaisissa asioissa. Se on mennyt pidemmälle. Se on käyttäytynyt täysin vastoin oikeaa tehtäväänsä. Se on tuhonnut päämääränsä. Se on valjastettu hävittämään oikeudenmukaisuus, jota sen tulisi ylläpitää. Se on valjastettu rajoittamaan ja hävittämään oikeuksia, joita sen pitäisi kunnioittaa. Se on asettanut yhteisen voiman palvelemaan niitä, jotka haluavat käyttää ilman riskiä ja empimättä hyväksi muiden elämää, vapautta ja omaisuutta. Se on kääntänyt varastamisen suojeltavaksi oikeudeksi ja oikeutetun puolustuksen rikokseksi, josta se rankaisee.
Kuinka tämä lain turmeleminen on toteutettu? Ja mitä siitä on seurannut?
Laki on turmeltunut kahden hyvin erilaisen seurauksen vaikutuksesta – tyhmästä itsekkyydestä ja väärästä hyväntekeväisyydestä.
Keskitytään ensimmäiseen.
Itsesuojelu ja itsensä kehittäminen ovat kaikille ihmisille yhteisiä pyrkimyksiä. Jos jokainen nauttisi vapaasti kykyjensä harjoittamisesta ja toimintansa tuloksista, yhteiskunnallinen kehitys olisi jatkuvaa, keskeytymätöntä ja väistämätöntä.
Mutta ihmisillä on myös toinen yleinen taipumus: elää ja kehittyä toisten kustannuksella, jos mahdollista. Tämä ei ole mikään harkitsematon syytös eikä myöskään murheellisen tai pessimistisen mielen ilmaisu. Historia todistaa sen jatkuvilla sodilla, massasiirtolaisuudella, uskonnollisilla vainoilla, orjuuden yleismaailmallisuudella, liiketoiminnan epärehellisyydellä ja monopoleilla.
Tämä kohtalokas taipumus pohjautuu ihmisen perimmäiseen olemukseen – alkukantaiseen, yleismaailmalliseen ja ylitsepääsemättömään tunteeseen, joka pyrkii kohti hyvinvointia ja poispäin kärsimyksestä.
Ihminen pystyy elämään ja tyydyttämään halunsa vain loppumattomalla mukauttamisella ja haltuunotolla, toisin sanoen loputtomalla kykyjensä soveltamisella. Tämä on omaisuuden alkuperä.
Mutta hän voi myös elää ja tyydyttää halunsa mukauttamalla ja ottamalla haltuunsa muiden ihmisten työn tuloksia. Tämä on varastamisen alkuperä.
Jos työ on kärsimystä ja ihminen vastustaa luonnostaan kärsimystä, tästä seuraa, että milloin varastaminen on vähemmän tuskallista kuin työnteko, se vallitsee, eikä uskonto tai moraali pysty estämään sitä. Tämän on historia todistanut.
Milloin varastaminen sitten lakkaa? Kun siitä tulee rasittavampaa ja vaarallisempaa kuin työnteosta.
On hyvin ilmeistä, että lain oikea tavoite on asettaa yhteisöllisen voiman vahva este tätä kohtalokasta vaikutusta vastaan, ja sen kaikkien keinojen tulisi suosia omaisuutta ja vastustaa varastamista.
Mutta lain laatii yleensä yksi ihminen tai ihmisluokka. Ja koska laki ei voi toimia ilman merkittävän voiman pakotetta ja tukea, se asettaa lopulta tämä voiman lainsäätäjien käsiin.
Kun tämä väistämätön ilmiö yhdistyy, kuten aikaisemmin huomasimme, ihmiselle kohtalokkaasti kuuluvaan taipumukseen, nämä yhdessä selittävät lähes yleismaailmallisen lain turmeltumisen. On ymmärrettävissä, kuinka epäoikeudenmukaisuuden rajoittamisen sijaan laista tulee vääryyden väline, sen kaikkein ylivoimaisin väline. Lainsäätäjä tuhoaa yksilöiden oikeuksia vaihtelevassa määrin valtansa voimalla ja omaksi hyödykseen orjuuttamalla, vapautta sortamalla ja omaisuutta varastamalla.
Ihmisen luontoon kuuluu vastustaa epäoikeudenmukaisuutta, jonka uhriksi hän on joutunut. Kun varastaminen tapahtuu lain keinoin sen säätävän yhteiskuntaluokan hyväksi, kaikki ryöstetyt luokat pyrkivät rauhanomaisin tai vallankumouksellisin menetelmin osallistumaan lakien laatimiseen. Riippuen ymmärryksensä tasosta nämä luokat voivat ehdottaa kahta hyvin erilaista keinoa poliittisten oikeuksiensa saavuttamiseksi – ne voivat joko pyrkiä lopettamaan laillisen varastamisen tai ne voivat pyrkiä osallistumaan siihen.
Voi kurjuutta kansakunnille, joissa jälkimmäinen ajatus saa massat puolelleen samalla hetkellä, jolloin ne saavuttavat vuorostaan lainsäädäntävallan!
Siihen asti maissa, joissa lainsäädäntävalta oli keskittynyt harvojen käsiin, harvat ryöstivät massoja lain voimalla. Mutta kun lainsäädäntä tehdään yleiseksi, tasapainoa haetaan yleisestä varastamisesta. Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien poistamisen sijaan niistä tehdään yleisiä. Silloin, kun epäedullisessa asemassa olevat luokat saavat poliittiset oikeutensa, niiden ensimmäinen ajatus ei ole lopettaa varastamista (tämä edellyttäisi suurempaa ymmärrystä kuin heillä voi olla) vaan järjestää kostotoimia muita luokkia vastaan myös itseään vahingoittaen. Ikään kuin ennen oikeudenmukaisuuden valtakautta olisi välttämätöntä, että kaikki käyvät läpi julman rangaistuksen – toisille se aiheutuu vääryydestä ja toisille tietämättömyydestä.
Ei ole mahdollista esittää yhteiskuntaan suurempaa muutosta ja suurempaa pahuutta kuin lain muuttaminen varastamisen väli...