Ludwig von Mises

Vapaus ja omaisuus

Suomentanut Petri Kajander

Englanninkielinen alkuteos

Liberty & Property

© 2009 the Ludwig von Mises Institute

© 2009 Petri Kajander (käännös)

www.taloudenperusteet.com

ISBN 978-952-7029-04-6

Credentum Oy, 2013

...yksilöllisyyden ja kapitalismin toimintaperiaatteet

ja niiden soveltaminen taloudellisiin asioihin

eivät tarvitse puolestapuhujaa tai propagandistia.

Niiden saavutukset puhuvat puolestaan.

— Ludwig von Mises

I

Vapaudesta oli vallalla kaksi erilaista näkemystä 1700-luvun lopulla, joista molemmat ovat hyvin erilaisia nykyajan käsitykselle vapaudesta.¹

Ensimmäinen näistä käsitteistä oli puhtaasti akateeminen ja ilman mitään sovellusta poliittisten asioiden hoidolle. Se oli muinaisista kirjoista johdettu käsite, jonka tutkiminen oli tuolloin korkeamman opetuksen summa ja sisältö. Näiden kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajien silmissä vapaus ei ollut jotain, joka täytyi sallia kaikille. Se oli vähemmistön etuoikeus, enemmistöltä evättävä. Nykyisen terminologian mukaisesti se, mitä kreikkalaiset kutsuivat demokratiaksi, ei ollut sitä, mitä Lincoln kutsui kansan toteuttamaksi valtionhallinnoksi, vaan oligarkia, täysivaltaisten kansalaisten suvereniteetti, jossa massat olivat metoikkeja tai orjia. Edes tätä 300-luvun ennen ajanlaskun alkua jälkeistä melko rajoittunutta vapautta filosofit, historioitsijat ja puhujat eivät käsitelleet käytännöllisenä perustuslaillisena instituutiona. He näkivät sen peruuttamattomasti kadotetun menneisyyden ominaisuutena. He valittelivat tämän kultaisen ajanjakson katoamista, mutta heillä ei ollut mitään keinoa siihen palaamiseksi.

Toinen vapauden käsite ei ollut yhtään vähemmän oligarkkinen, vaikkakaan siihen ei inspiroinut mikään kirjallinen muistelo. Se oli maata omistavan aristokratian ja toisinaan kaupungin aateliston tavoite etuoikeuksiensa säilyttämiseksi kuninkaallista absolutismia vastaan. Pääosassa Manner-Eurooppaa prinssit pysyivät voitokkaina näissä konflikteissa. Ainoastaan Englannissa ja Alankomaissa ala-aateli ja kaupunkilaisaatelisto onnistuivat torjumaan dynastiat. Mutta he eivät voittaneet vapautta kaikille, vaan vapauden eliiteille, kansan vähemmistölle.

Meidän ei tule paheksua tekopyhiksi henkilöitä, jotka noina aikoina julistivat vapautta samaan aikaan, kun he säilyttivät useiden lailliset kyvyttömyydet, jopa maaorjuuden ja orjatyön. He kohtasivat ongelman, johon heillä ei ollut tyydyttävää vastausta. Tavanomainen tuotantojärjestelmä oli liian kapea jatkuvasti kasvavalle väestölle. Ihmisten lukumäärä oli kasvussa, joille maatalouden esikapitalistisissa menetelmissä, termin täydessä merkityksessä, ei ollut sijaa. Nämä sijaiset olivat nälkää näkeviä kerjäläisiä. He olivat uhka vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle ja pitkän aikaan kukaan ei pystynyt kuvittelemaan vallitsevalle tilanteelle mitään muuta järjestystä, joka pystyisi ruokkimaan nämä kaikki kurjat poloiset. Ei tullut kyseeseenkään myöntää heille täysiä kansalaisoikeuksia, vielä vähemmän ottaa heidät osalliseksi valtion asioiden hoitoon. Hallitsijat pitivät ainoana ratkaisuna pitää heidät hiljaisina voimakeinoin.

II

Esikapitalistinen tuotantojärjestelmä oli rajoittunut. Sen historiallisena perustana oli sotilasvalloitus. Voitokkaat kuninkaat antoivat maat ritareilleen. Nämä aristokraatit olivat sananmukaisessa merkityksessä valtiaita, heidän ollessaan riippumattomia markkinoilla ostavista tai ostoista pidättyvistä kuluttajista. Toisaalta he olivat pääasiallisia asiakkaita valmistavalle teollisuudelle, joka kiltajärjestelmän alaisena oli järjestynyt korporaatiolliseen muotoon. Tämä muoto oli innovaatioiden vastainen. Se kielsi poikkeamat tavanomaisista tuotannon muodoista. Ihmisten lukumäärä, joille löytyi töitä edes maataloudesta tai käsityöläisammattien parista, oli rajoittunut. Näissä olosuhteista monen miehen täytyi huomata Malthusin sanoja käyttäen, että ”luonnon suunnattomissa pidoissa ei ole suojaisaa paikkaa hänelle” ja ”luonto pyytää häntä poistumaan”.² Mutta kuitenkin osa näistä hylkiöistä onnistui selviytymään, saamaan lapsia ja kasvattamaan varattomien lukumäärää yhtä toivottomammaksi.

Mutta sen jälkeen saapui kapitalismi. Tavanomaisesti kapitalismin katsotaan tuoneen radikaaleja innovaatioita, jotka mekaanisilla tehtailla korvasivat alkukantaisemmat ja vähemmän tehokkaammat artesaanien pajojen menetelmät. Tämä on melko ylimalkainen näkemys. Kapitalismille luonteenomainen piirre, joka erotti sen esikapitalistisista tuotantomenetelmistä, oli sen uusi tapa markkinoida. Kapitalismi ei ole pelkästään massatuotantoa, vaan massatuotantoa massojen tarpeiden tyydyttämiseksi. Vanhoina hyvinä aikoina käsityöläiset olivat palvelleet lähes yksinomaan hyvin toimeentulevien tarpeita. Tehtaat tuottivat halpoja hyödykkeitä kaikille. Kaikki varhaiset tehtaat osoittautuvat suunnitelluksi palvelemaan massoja, samaa kansanluokkaa joka työskenteli tehtaissa. Ne palvelivat niitä joko suoraan tarjonnallaan tai epäsuorasti viennillä tarjoten siten ulkomaista ruokaa ja raaka-aineita. Tämä markkinoinnin periaate oli varhaisen kapitalismin tunnusmerkki niin kuin se on nykypäivän kapitalisminkin. Työntekijät itse ovat kuluttajia, jotka kuluttavat pääosan kaikista tuotetuista hyödykkeistä. He ovat suvereeneja asiakkaita, jotka ovat ”aina oikeassa”. Heidän ostamisensa tai pidättymisensä ostamisesta määrittää mitä tuotetaan, missä määrin ja millaisella laadulla. Ostamalla itselleen parhaaksi sopivaa he saavat jotkut yritykset kannattaviksi ja laajentumaan ja toiset kannattamattomiksi ja supistumaan. Siten he jatkuvasti muuttavat tuotannontekijöiden hallintaa liikemiesten haltuun, jotka ovat kaikkein menestyksekkäitä täyttämään heidän tarpeensa. Kapitalismissa tuotannontekijöiden yksityinen omistus on yhteiskunnallinen toiminto. Yrittäjät, kapitalistit ja maanomistajat ovat niin sanotusti kuluttajien valtuuttamia ja heidän valtuutuksensa on kumottavissa. Tullakseen rikkaaksi ei riitä, että on kerran säästänyt ja kerännyt pääomia. On välttämätöntä sijoittaa yhtä uudestaan niihin toimintoihin, jotka parhaiten täyttävät kuluttajien tarpeet. Markkinaprosessi on päivittäin toistuva äänestys ja se poistaa kannattavien ihmisten joukosta väistämättömästi ne, jotka eivät työllistä omaisuuttaan kansan käskemällä tavalla. Mutta liiketoiminta, kaikkien nykypäivän valtioiden ja itsenimettyjen älykköjen fanaattisen vihan kohde, saavuttaa ja säilyttää suuruutensa ainoastaan, koska se työskentelee massoille. Harvojen yltäkylläisyyteen keskittyvät tuotantolaitokset eivät koskaan saavuta suurta kokoa. 1800-luvun historioitsijoiden ja poliitikkojen epäkohtana oli, etteivät he oivaltaneet työläisten olleen teollisuuden tuotteiden pääasiallisia kuluttajia. Heidän näkökulmastaan palkansaajat ahersivat ainoastaan parasiittisen vapaa-aikaisen luokan yksinomaiseksi hyödyksi. He raatoivat harhaluulossa, että tehtaat olivat vahingoittaneet manuaalisten työntekijöiden asemaa. Jos he olisivat kiinnittäneet vähäkään huomiota tilastoihin, he olisivat helposti huomanneet näkökantansa virheellisyyden. Lapsikuolleisuus putosi, keskimääräinen elinikä piteni, väestö moninkertaistui ja tavallinen keskiverto ihminen nautti mukavuuksista, joista aikaisemman aikakauden hyvin toimeentulevat eivät edes unelmoineet.

Kuitenkin tämä ennennäkemätön massojen vaurastuminen oli pelkästään teollisen vallankumouksen sivutuote. Sen pääasiallinen saavutus oli taloudellisen ylivallan siirtyminen maanomistajilta koko väestölle. Tavallinen ihminen ei ollut enää raataja, joka joutui tyytymään rikkaiden pöydistä tippuviin murusiin. Kolme hyljeksittyä kastia, jotka olivat tunnusomaisia esikapitalistisille ajanjaksoille – orjat, palvelijat ja patrististen ja skolastisten kirjailijoiden yhtä lailla brittiläisen lainsäädännön kanssa 1500-luvulta 1700-luvulle viittaamat vähävaraiset – katosivat. Heidän jälkeläisistään tässä uudessa liiketoiminnan ympäristössä ei tullut ainoastaan vapaita työläisiä, vaan myös kuluttajia. Tämä radikaali muutos heijastui myös markkinoilla liiketoiminnan painotuksessa. Liiketoiminta tarvitsee ennen kaikkea markkinoita ja vielä kerran markkinoita. Tämä on kapitalistisen yrityksen mantra. Markkinat tarkoittavat asiakkaita, ostajia, kuluttajia. Kapitalismissa on vain yksi tapa vaurastua: palvella kuluttajia paremmin ja halvemmalla kuin muut.

Kaupassa ja tehtaalla omistaja – tai yrityksissä osakkeenomistajien edustaja, toimitusjohtaja – on pomo. Mutta tämä isännyys on pelkästään näennäistä ja ehdollista. Se on kuluttajien ylivoimaisuuden alaista. Kuluttaja on kuningas, todellinen pomo, ja valmistaja on mennyttä, ellei hän ylitä kilpailijoitaan palvelemalla paremmin asiakkaita.

Tämä mahtava taloudellinen muodonmuutos muutti maailmaa. Hyvin pian se siirsi poliittisen vallan etuoikeutetulta vähemmistöltä kansan käsiin. Täysi-ikäisten äänioikeus seurasi teollisen äänioikeuden vanavedessä. Tavallinen ihminen, jolla markkinaprosessi oli antanut vallan valita yrittäjistä ja kapitalisteista, saavutti vastaavan vallan valtionhallinnon alueella. Hänestä tuli äänestäjä.

Merkittävät taloustieteilijät ovat maininneet, mielestäni ensimmäisenä edesmenneen Frank A. Fetterin toimesta, että markkinat ovat demokratia, jossa jokainen sentti antaa oikeuden äänestää. Oikeampaa olisi sanoa, että kansan edustuksellinen valtionhallinto on pyrkimys järjestää perustuslailliset asiat markkinoiden mallin mukaisesti, mutta tätä mallia ei voida koskaan täysin saavuttaa. Politiikassa vallitsee aina enemmistön tahto ja vähemmistöt joutuvat taipumaan siihen. Se palvelee myös vähemmistöjä, olettaen, etteivät ne ole liian vähäpätöisiä lukumäärältään tullakseen sivuutetuiksi. Vaateteollisuus ei tuota vaatteita ainoastaan normaaleille ihmisille, vaan myös pyyleville, ja kustannusala ei paina ainoastaan länkkäreitä ja salapoliisitarinoita massoille, vaan myös kirjoja arvostelukykyisille lukijoille. On olemassa myös toinen tärkeä ero. Politiikassa yksilöllä tai pienellä yksilöiden ryhmällä ei ole keinoja olla tottelematta enemmistön tahtoa. Mutta intellektuellin osa-aluee...