Titteli.png







Ensimmäinen painos, 2013


Taiteen keskustoimikunta on tukenut
tämän teoksen kirjoittamista.

© Jukka Laajarinne

Kansi: Timo Mänttäri

Atena Kustannus Oy
www.atena.fi

ISBN 978-951-796-936-9

Sillä kun kuolleista noustaan, ei naida eikä mennä miehelle;
vaan he ovat niin kuin enkelit taivaissa.

MARK 12:25

Enkelit kantavat sielua ylöspäin, ja aina heidän kuljettaessaan sitä jonkin enkeliseurueen ohi nämä kysyvät: ”Kuka tämä sielu on?” Sielu palautetaan ruumiiseen ja kaksi enkeliä tulee hänen luokseen. He laittavat hänet istumaan ja kysyvät:
”Miten sinä elit? Mihin sinä uskot?”

MUKAELMA ISLAMILAISESTA TRADITIOSTA

1
Mahshar

Barbara

Väsyneet jouset. Vaneriseinäinen tavaratila notkuu joka askelella. Adrenaliini tuntuu kireänä jännityksenä rinnassa ja kutinana sormissa. Hengitän syvään ja keskityn siihen, mitä olen tekemässä. Ei tämä nyt niin vaikeaa ole. Kohta kaikki on hyvin. Jos Jumala suo.

Muovikanisterit täynnä töhnää. Kolmessa kanisterissa sytyttimet asennettuina.

Käsittelen saatanan äidillä täytettyä halogeenilamppua rauhallisesti, varmoin ottein, ja jostain syystä tajuan lempinimen merkityksen vasta nyt. Kysymys on temperamentista, sytytin on räjähdysherkkä kuin katkeroitunut vanha ämmä.

Muista hengittää. Älä ajattele vaan keskity. Älä ajattele, mitä tuhoa kanisterit saavat räjähtäessään aikaan. Älä ajattele ruhjoutuneita ruumiita, älä ajattele, miten rikkoutuvat ikkunat leikkaavat lihaa: naisia, lapsia, miehiä. Keskity siihen, mitä teet.

Mutta kaikki, mitä en ajattele, saa sormeni vapisemaan. Enkä edes näe kunnolla. Kahdesta pienestä ikkunasta tulee aivan liian vähän valoa. Pitäisi olla kolmas. Tavaratila on ahdas ja ahdistava paikka. Pyyhkäisen otsaani. Olenko varma siitä, mitä olen tekemässä?

Nyt vain

Välähdys repii käteni ja iskee korvani lukkoon!

Silmäni! Kipu!

Horjahdan ja kaadun, tämä on lop

Kädet. Silmät. Ohimo. Kirvelevä kipu. Jalat. Vatsa. Pallit. Kipu. Koko ruumis tulessa. Huuliltani karkaa ulvahdus.

Naisen ääni vastaa jostakin etäältä. ”Kuulitko? Hän on tulossa tajuihinsa.”

Pian ääni on lähempänä, leijuu äärelläni kuin torni: ”Sinä olet turvassa. Kaikki hyvin. Ei mitään hätää.”

Ääni jatkaa jotakin, mutta en jaksa kuunnella. En jaksa pysyä hereillä.

Perpetua ja Felicitas

Lapsuuteni kesät. Tukahduttavan kuumia päiviä ja sopivan lämpimiä öitä. Punertavaa terrakottaa. Niin toisenlaisia kuin myöhemmät, koleat ja yöttömät kesät.

Olen taas ihan pieni. On nukkumaanmenoaika. Lepäämme katolle kannetuilla vuoteillamme, tähdet tuikkivat yllämme pimeällä suurella taivaalla. Jamila makaa äidin sylissä ja imee rintaa. Keskeyttää välillä jokellellakseen tyytyväisenä. Äiti on kaunis, ja minä rakastan pikkusiskoani. Kutitan häntä jalkapohjasta, pienen pienet varpaat kipristelevät ja Jamila hautaa kasvonsa äidin rintaa vasten. Äiti ja minä hymyilemme toisillemme, hän sipaisee nenääni. Minä vedän huovan paremmin ylleni ja maailmassa vallitsee turvallinen rauha.

Ja silti mielessäni pyörii monenlaisia kysymyksiä.

”Isi?”

Isän matala ääni vastaa: ”Niin, Mourad?”

”Voiko kuppia sanoa joksikin muuksi kuin kupiksi?”

”Mitä sinä tarkoitat?”

”Voisinko minä sanoa kuppia vaikka tuoliksi?”

”Et tietenkään. Kuppi on kuppi, ja tuoli on tuoli. Mitä sinä tuollaisia kyselet?”

”Minä vain… Entä voinko minä sanoa itseäni joksikin muuksi kuin mikä minä olen? Tai voiko joku muu sanoa minua joksikin muuksi kuin mikä minä olen?”

”Ei. Sinä olet Mourad. Poikani Mourad. Ei tuollaisilla kysymyksillä kannata päätään vaivata. Laita silmät kiinni ja ala nukkua.”

En ole isän vastauksiin tyytyväinen. Mikseivät sanat voisi olla joitakin toisia? Ja minä. Jos minua sanottaisiin joksikin muuksi, olisinko minä silloin jokin muu? En osaa kysyä oikein, osaan vain ihmetellä.

Tähdet tuikkivat suurella taivaalla, ja minä olen pieni, ihmeissäni ja turvassa.

Jostakin kantautuu tylppä kivun tunne. Ja lehmänkellon kalahtelua. Makaan oikealla kyljelläni. Puhetta, naisen ääni: ”Ne tikkaat ovat aivan hengenvaaralliset, ja nyt se matelijakin on asettunut niiden juurelle.”

Raotan varovasti silmiäni. Vuoteeni äärellä istuu kaksi nuorta naista. Toinen heistä on tummempi kuin siskoni. Katselen heitä hiljaa. Hiukset nutturalla ja rikkinäiset mekot.

”Jotain sille on tehtävä.”

”Niin on.”

Lehmänkellon moikuna sattuu korviin. Rypistän otsaani ja avaan suuni. Ääneni on käheä ja voimaton:

”Saa-saako kellon hiljemmalle?”

”Sinä olet hereillä”, tummempi tytöistä sanoo ja suoristaa selkäänsä. ”Hienoa!” Hänen rintansa ovat suuret ja täyteläiset ja paidan etumus märkä. ”Minä laitan ikkunan kiinni.” Hän nousee ylös. Myös toisen tytön rinnat ovat märät.Ikkunan karmi nirskahtaa, lehmänkello vaimenee. Suljen silmäni ja jatkan untani.

Katariina

Äiti kirjoittelee sanomalehtiin ja vaatii muutoksia. En ymmärrä, mitä kirjoitukset käsittelevät, mutta sen ymmärrän, että isä ja äiti ovat molemmat kovin tuohduksissaan.

”Tämä on häpeä koko maalle! Inhottaa kierrellä ja kaarrella ja vihjailla, kun tekisi mieli kirjoittaa suoraan!”

Ne ovat aikuisten asioita. Isä istuu pitkiäkin aikoja teetuvassa keskustelemassa niistä. Joskus hän tuoksuu kotiin palatessaan muullekin kuin mintulle, ja kerran hän sanoo äidille, että on puhunut sivu suunsa, arvostellut kuningasta ääneen.

”Toivottavasti siitä ei tule mitään jupakkaa”, hän mutisee huolestuneen kuuloisena, ja kaksi seuraavaa päivää hän vaikuttaa jännittyneeltä.

Meidän lasten asiat ovat toisenlaisia. Badr ja minä pelaamme tyhjällä tontilla jalkapalloa Rashidin, Khalidin ja Tarekin kanssa, ja on meitä muitakin. Me huudamme jännityksestä, hiekka pöllyää. Joskus peli äityy oikein vauhdikkaaksi, ja palaamme kotiin polvet ja kyynärpäät ruhjeilla, hiekanjyviä nahkaan uponneina.

Joskus iltapäivisin vain vaeltelemme kaduilla. Saatamme mennä niin kauas kotikortteleistamme, että Tarek uskaltaa huudella röyhkeitä yksin kulkeville naisille, ainakin turistin näköisille.

Vaaleatukkainen turisti ei ymmärrä, kun Tarek kimittää: ”Hei, söpöläinen, tuutko panemaan?” Kun Tarek toistaa saman ranskaksi, nainen ymmärtää, sen näkee hänen naamaltaan, vaikka hän yrittää olla kuin ei edes kuulisi. Me nauraa hekotamme Tarekin jutulle, vaikka samalla minua hävettää. Mitä, jos joku tuttu kuulee? Saamme selkään koko joukko. Juoksemme räkättäen pois paikalta, ja vastaan tulevat aikuiset tuohtuvat: ”Noh! Älkää ryntäilkö!”

Kuljemme pienen moskeijan ohi Ben Mohammedin kaupunginosassa, kun muezzin kajauttaa epävireisen rukouskutsunsa. Mies ei todellakaan osaa laulaa, eikä Tarek malta olla tekemättä hänestä pilkkaa. Tarek matkii miehen epävireisenä sortuilevaa resitointia ja ilvehtii silmiään pyöritellen, niin että emme voi olla purskahtamatta äänekkääseen nauruun. Joku aikuinen mieskin virnistelee, mutta lihava mummo ostoskasseineen sähähtää meille paheksuvasti, ja taas me juoksemme, ja taas vastaantulijat huutelevat: ”Lopettakaa juokseminen!”

”Huomasitteko, miten se nainen katsoi? Sillä on takuulla paha silmä!” Khalid puuskuttaa, kun lopulta hidastamme vauhtia ja pysähdymme.

”Ei sellaista olekaan”, minä sanon. Isä ja äiti ovat sanoneet, että se on pelkkää taikauskoa, mutta Driss-vaari ja Aisha-mummo ja Salima-täti ja monet muut ovat eri mieltä. Mummon ja vaarin mukaan kateellinen naapurin ämmä oli syypää moniin naapuruston sairastumisiin ja köyhtymisiin ja siihenkin, että isäni katkaisi lapsena jalkansa. En ole varma. Tuskin yksi vilkaisu kuitenkaan riittää?

”Joo, oli sillä paha silmä! Mäkään en pysty yhtään hengittämään!” Tarek ähisee naama punaisena, ja taas me nauramme.

Isä ja äiti ovat sanoneet myös, että torilla oleva taikuri on pelkkä silmänkääntäjä. Se tarkoittaa, että hänen temppunsa eivät ole oikeaa taikuutta vaan puijaamista. Harvahampaisen vanhan ukon säkissä on kuolleen ihmisen pää. En haluaisi nähdä sitä, mutta uteliaisuus voittaa pelon ja inhon. On pakko katsoa.

”Yääk!” huudahdamme kukin vuorollamme, ja sitten taikuri sulkee pussin. Kun hän avaa pussin uudestaan, päätä ei olekaan, vain ruusun terälehtiä.

Tämä kaikki tapahtuu vapaapäivinä. Arkena me puurramme kiltisti koulussa arabiantuntien tylsyydessä tai vapauden avaimena pitämämme matematiikan parissa. Luokallamme on 35 oppilasta, ja opettajat pitävät meidät kurissa ja nuhteessa. Millainenkohan minun isäni on omien oppilaidensa kanssa? Samanlainen kuin professori Mansour: hymytön, kuiva ja vaarallinen? Vai leikkisä niin kuin kotona?

Ruokatunneilla menemme kotiin ja lämmitämme äidin valmiiksi laittamaa ruokaa, pelaamme videopelejä ja kuuntelemme poppia. Badr syö aika usein meillä, ja Jamila on meistä molemmista aika ärsyttävä, koska hän vaatii myös saada pelata, vaikka pelaaminen on poikien juttu. Mitä hyötyä tytölle muka on ampua avaruusaluksia tai upottaa sukellusveneitä? No joo, ei siitä ole meillekään mitään hyötyä, mutta poikien tekemänä se ei ole samalla tavalla pönttöä.

Äiti on töissä sairaalassa. Hän auttaa lääkäreitä leikkaamaan potilaita. Joskus hän tulee kotiin vasta myöhään illalla, juuri ennen auringonlaskua, ja sellaisina päivinä Selma-niminen kotiapulainen käy laittamassa illallisen. Perjantai on paras päivä; silloin syödään kuskusia. Kerran äiti teki naapurin naisten kanssa kuskusin itse, niin kuin minun mummoni oli hänen lapsuudessaan tehnyt. Siihen meni koko päivä, se piti kuivata auringossa ja koko juttu oli niin työläs että jäi ainoaksi kerraksi. Sen jälkeen kuskus on ostettu valmiina soukista.

Badrin perhe käy aina perjantaisin moskeijassa. Isä ja äiti tuntuvat olevan sitä mieltä, että se on ihan kaunis tapa, joskus uhrijuhlan tai ramadanin aikaan mekin olemme käyneet, ehkä kerran tai kahdesti vuodessa. Parempi niin, sillä siellä on tylsää. Isä on sanojensa mukaan opetellut Koraaninsa lapsena niin hyvin ulkoa, ette...