Erikoispainos Foundation for Economic Education Inc.:lle toukokuussa 1952 julkaistiin järjestelyllä Harper & Brothersin kanssa.

Copyright © Harper & Brothers 1946, 1948 Suomenkielinen versio yhteistyössä Foundation for Economic Educationin kanssa.

Sepänkatu 9, 00150 Helsinki
www.eetoskustannus.fi

Ulkoasu & taitto Tex Hänninen / Bunny Duck Grafiks

ISBN 978-952-280-004-6 (nid)
ISBN 978-952-280-005-3 (pdf)
ISBN 978-952-280-006-0 (epub)
ISBN 978-952-280-007-7 (mobi)

Sisältö

Johdanto

Alkusanat

OSA I – Oppitunti

I Oppitunti

OSA II – Oppitunti käytännössä

II Rikottu ikkuna

III Tuhon siunaukset

IV Julkiset hankkeet tarkoittavat veroja

V Verot lannistavat tuotantoa

VI Luotto vääristää tuotantoa

VII Koneiden kirous

VIII Työn jakamisen ohjelmat

IX Joukkojen ja byrokraattien virkojen lakkauttaminen

X Täyden työllisyyden fetissi

XI Ketä tulleilla ”suojellaan”?

XII Vientipyrkimys

XIII Pariteettihinnat

XIV Toimialan X pelastaminen

XV Kuinka hintajärjestelmä toimii

XVI Hyödykkeiden hintojen ”vakauttaminen”

XVII Valtiollinen hintojen säätely

XVIII Vähimmäispalkkalait

XIX Nostavatko ammattiliitot todella palkkoja?

XX ”Riittävästi tuotteen takaisin ostamiseksi”

XXI Voittojen tehtävä

XXII Inflaation harha

XXIII Hyökkäys säästöjä kohtaan

OSA III – Oppitunti toisin ilmaistuna

XXIV Oppitunti toisin ilmaistuna

XXV Kirjaviitteitä

Sisällysluetteloon

Johdanto

1900-luvun taloustieteilijöiden joukossa Henry Hazlittin nimi loistaa kuin majakka valaisten taloustiedettä vakuuttavasti ja pitkäikäisesti. Vaikkei hän koskaan suorittanut yliopistotutkintoa tai voittanut Nobel-palkintoa, hänen panoksensa on syvällinen ja katoamaton. Tämä kirja, yksi monista hänen pitkän ja ainutlaatuisen elämänsä aikana kirjoittamistaan, on tunnetuin ja ensimmäisen luokan klassikko.

Talous yhdeltä istumalta (Economics in One Lesson) ilmestyi ensi kerran vuonna 1946, johtamani organisaation, the Foundation for Economic Educationin (FEE), perustamisvuonna. Hazlitt oli perustajamme ja ensimmäisen puheenjohtajamme Leonard E. Readin läheinen ystävä. ”Harry”, kuten hänet henkilökohtaisesti tunteneet häntä usein kutsuivat, oli läheisessä yhteydessä FEE:hen kuolemaansa saakka vuoteen 1993, hän kuoli vajaa vuosi ennen sadatta syntymäpäiväänsä. Voin kertoa, että Harry oli yhtä avoin, selkeä ja perusteellinen keskusteluissaan kuin lukuisissa kirjoituksissaan. Vain harvat tuntemani ihmiset ovat olleet yhtä selkeitä sanomisissaan ja kirjoituksissaan kuin Henry Hazlitt.

Lähes seitsemän vuosikymmentä myöhemmin Talous yhdeltä istumalta tarjoaa yhä lukijalle mitä jykevimmän perustan tinkimättömälle ja loogiselle taloudelliselle järkeilylle. Jos Hazlittilta haluaa nostaa yhden perusviestin, se on tämä: Ole läpikotainen ajattelussasi! Älä tee johtopäätöksiä pelkästään sen perusteella, mikä pistää silmään tai millainen välitön vaikutus jollakin asialla on. Tarkastele syvemmin seurauksia kaikille ihmisille ja pitkällä aikavälillä. Usein toissijaiset vaikutukset ovat merkittävämpiä kuin ensimmäiset.

Kansakunnat ovat näinä päivinä talouskriisissä, koska ne ovat liian usein tehneet lyhytnäköisiä ratkaisuja. Onko toimiala pulassa? Kaadetaan sinne julkista rahaa. Aiheuttaako kilpailu hankaluuksia jollekin yritykselle? Asetetaan sen ulkomaisille kilpailijoille tullimaksut. Onko talous jumissa? Painetaan lisää rahaa. Ovatko palkat alhaiset? Vahvistetaan ammattiliittoja pakottamaan palkat ylös. Kaikki nämä ratkaisut ovat syvästi viallisia, mutta viat eivät tule ilmeisiksi ilman läpikotaista pohdintaa.

Taloustiede voi olla tuskallinen aihealue, kun se tuodaan esiin yhtälöiden ja graafien massana. Mutta ne, joiden mielestä ihmisen toiminnan tiede voidaan pelkistää numeroihin, sortuvat farssimaiseen näennäistietämykseen. Taloustiedon ymmärrys alkaa perustavanlaatuisista totuuksista siitä, kuinka ajatella. Lue tämä kirja avoimin mielin ja et tule koskaan näkemään maailmaa aivan samalla lailla. Hazlitt antaa työkalut maailman uudenlaiseen näkemiseen, analysoimiseen ja parantamiseen.

Talous yhdeltä istumalta opettaa useita asioita, itse asiassa valtavan määrän. Yksi opeista on, että niin kutsutun ”kurjan tieteen” ei tarvitse olla lainkaan kurjaa!

Kiitos Henry Hazlitt tästä kirjasta, joka todella vastaa useampaan kysymykseen kuin se esittää.

Lawrence W. Reed

Toiminnanjohtaja

Foundation for Economic Education

12. elokuuta 2011

Sisällysluetteloon

Alkusanat

Tämä kirja analysoi taloudellisia virhekäsityksiä, jotka ovat lopulta niin vallitsevia, että niistä on tullut lähes uusi kaanon. Vain niiden omat sisäiset ristiriitaisuudet ovat estäneet virheistä muodostumasta uutta kaanonia, koska samat lähtökohdat hyväksyneet ovat hajaantuneet sadoiksi eri ”koulukunniksi” siitä yksinkertaisesta syystä, että käytännön elämää käsittelevissä asioissa on mahdoton olla yhdenmukaisesti väärässä. Ainoa ero koulukuntien välillä on, että jokin ryhmä herää muita aikaisemmin mielettömyyksiin, joihin virheelliset lähtökohdat vievät sen. Sillä hetkellä oppisuunta muuttuu epäyhtenäiseksi joko tiedostamattaan hylkäämällä väärät lähtökohdat tai hyväksymällä, että niistä tehdyt johtopäätökset eivät olekaan niin kuohuttavia tai upeita kuin terve järki vaatii.

Maailmassa ei kuitenkaan ole tällä hetkellä yhtään merkittävää valtiota, jonka talouspolitiikkaan ei vaikuta tai sitä lähes kokonaan määritä joidenkin näiden virhekäsitysten hyväksyminen. Ehkäpä lyhin ja varmin tapa taloustieteen ymmärrykseen tapahtuu ruotimalla tällaisia virheitä ja erityisesti käymällä läpi päävirhettä, joista ne kumpuavat. Se on tämän teoksen lähtökohta.

Teos on siten pääosin selittävä. Se ei väitä esille tuomiaan johtoajatuksia alkuperäisiksi. Paremminkin tarkoituksena on osoittaa, että monet innovatiivisilta ja edistyksellisiltä vaikuttavat ajatukset ovat tosiasiassa vain muinaisten virheiden uusintaesityksiä ja vahvistavat sanonnan että ne, jotka eivät tunne menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.

Kirjoitus on, olettaisin, ujostelemattoman ”klassinen”, ”perinteinen” ja ”oikeaoppinen”: ainakin nämä ovat pilkkanimiä niiden tahoilta, joiden virheargumentteja tässä käsitellään ja joilla he epäilemättä pyrkivät sivuuttamaan väärät päätelmänsä. Kuitenkaan oppilas, joka on kovasti totuuden perään, ei kavahda tällaisia laatusanoja. Hän ei etsi loputtomasti taloustieteellisen ajattelun vallankumousta, tai ”uutta alkua”. Luonnollisesti hänen mielensä on yhtä avoin uusille kuin vanhoille ajatuksille, mutta hän voi tyytyväisenä sivuuttaa pelkästään uutuudenviehätykseen ja omintakeisuuteen pyrkivät tasapainottomat tai ekshibitionistiset ajatukset. Kuten Morris R. Cohen on todennut: ”Jos sivuutamme kaikkien aikaisempien ajattelijoiden näkemykset, ei ole perusteltua kuvitella, että oma työmme osoittautuisi minkään arvoiseksi muille.”[1]

Koska tämä on selittävä teos, olen sallinut itseni hyödyntää muiden ajatuksia vapaasti ja ilman yksityiskohtaisia viittauksia (muutamia harvoja alaviitteitä ja lainauksia lukuun ottamatta). Tämä on väistämätöntäkin, sillä monet maailman parhaista mielistä ovat työskennelleet näiden aiheiden parissa. Olen kuitenkin ainakin kolmelle kirjoittajalle aivan erityisessä kiitollisuudenvelassa, joten heidät minun on mainittava. Suurimmassa kiitollisuudenvelassa olen Frédéric Bastiatin esseelle Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas[2], joka on lähes vuosisadan ikäinen. Perusteluni pohjautuvat tuon esseen selittävään viitekehykseen. Teostani voidaan itse asiassa pitää Bastiatin pamfletin lähestymistavan ajanmukaistuksena, laajennuksena ja yleistyksenä. Olen kiitollisuudenvelassa myös Philip Wickstedille, erityisesti palkkoihin liittyvät luvut ja yhteenvetoluku perustuvat paljolti hänen teokseensa Common Sense of Political Economy. Kolmanneksi olen kiitollisuudenvelassa Ludwig von Misesille. Sivuuttaen kaiken sen, mistä tämä perusteos saattaa olla kiitollisuudenvelassa hänen kirjoituksilleen yleensä, erityinen kiitollisuudenvelkani kohdistuu hänen selitykselleen rahallisen inflaatioprosessin leviämisestä.

Virhekäsityksiä analysoidessani olen suosinut nimeämistä vielä vähemmän kuin jakaessani tunnustusta muille. Virheiden tekijöiden nimeäminen vaatisi erityistä oikeudenmukaisuutta jokaista kritisoitua kohtaan tarkkoine lainauksineen, olisi tuotava esiin heidän erityiset sen tai tuon asian painotuksensa, heidän edellytyksensä, henkilökohtaiset monitulkintaisuutensa, epäjohdonmukaisuutensa ja niin edelleen. Siksi toivonkin, ettei kukaan ole liian pettynyt esimerkiksi sellaisten nimien kuin Karl Marx, Thorstein Veblen, C. H. Douglas, lordi Keynes ja professori Alvin Hansen puuttumisesta näiltä sivuilta. Kirjan tarkoitus ei ole tuoda esiin tiettyjen kirjoittajien erityisiä virheitä, vaan taloudellisia erheitä niiden kaikkein useimmin toistuvissa, laajimmille levinneissä tai vaikutusvaltaisimmissa muodoissa. Joka tapauksessa harhakäsityksistä tulee nimettömiä, kun ne saavuttavat yleisen suosion. Niiden leviämisestä päävastuun kantavien kirjoittajien yksityiskohdat tai epämääräisyydet pyyhkiytyvät pois. Opinkappaleesta tulee yksinkertaistettu ja harhakäsitys, joka on saattanut olla hautautuneena ansioiden, epämääräisyyksien tai matemaattisten yhtälöiden verkostoon, nousee esiin. Toivon, ettei minua syytetä epäoikeudenmukaisuudesta sillä perusteella, että suosittu opinkappale siinä muodossa kuin sen esitän, ei ole tismalleen se, jonka lordi Keynes tai joku toinen kirjoittaja on muotoillut. Teoksen kiinnostuksen kohteena ovat uskomukset, joista poliittisesti vaikutusvaltaiset ryhmät pitävät kiinni ja joiden perusteella valtiot toimivat, eivät näiden uskomusten historialliset alkuperät.

Lopuksi toivon myös, että minulle annetaan anteeksi, että viittaan tulevilla sivuilla hyvin vähän tilastoihin. Tilastollisten varmennuksien esittäminen viitattaessa tariffien, hintakontrollien, inflaation ja hyödykkeiden kuten hiilen, kumin ja puuvillan sääntelyn vaikutuksiin olisi paisuttanut teoksen paljon suunniteltua kokoa suuremmaksi. Toimittajana olen myös hyvin tietoinen, kuinka nopeasti tilastot vanhenevat ja korvautuvat uusilla luvuilla. Erityisistä talouden ongelmista kiinnostuneita lukijoita kehotetaan lukemaan niihin liittyviä ajankohtaisia ”realistisia” keskusteluja yhdessä tilastollisten tietojen kanssa: lukijat huomaavat, että tilastojen oikea tulkinta ei ole vaikeaa opittujen perusperiaatteiden avulla.

Olen pyrkinyt kirjoittamaan tämän teoksen mahdollisimman yksinkertaiseksi ja ilman teknisiä yksityiskohtia kohtuullisen tarkkuuden rajoissa, jotta sen sisältö olisi ymmärrettävä sellaisellekin lukijalle, jolla ei ole aiempaa kokemusta taloustieteestä.

Vaikka kirja on kirjoitettu yhdeksi kokonaisuudeksi, kolme lukua ovat jo ilmestyneet erillisinä artikkeleina, ja haluan kiittää The New York Timesia, The American Scholaria ja The New Leaderiä luvasta julkaista uudelleen heidän sivuillaan ilmestynyttä materiaalia. Olen kiitollinen professori von Misesille käsikirjoituksen lukemisesta ja hyödyllisistä kommenteista. Vastuu esitetyistä mielipiteistä on luonnollisesti kokonaan minun.

H.H.

New York

25. maaliskuuta 1946

OSA I

Oppitunti

Sisällysluetteloon

Ensimmäinen luku

Oppitunti

Taloustiedettä vainoaa suurempi määrä virhekäsityksiä kuin mitään muuta tutkimusaluetta. Tämä ei ole mikään sattuma. Aihealueen sisäsyntyiset vaikeudet olisivat riittävän suuria jo muutoinkin, mutta ne vahvistuvat tuhatkertaisesti, koska mukana on tekijä, joka on merkityksetön esimerkiksi fysiikassa, matematiikassa tai lääketieteessä – erityinen omaan etuun vetoaminen. Vaikka jokaisen ryhmän tietyt taloudelliset intressit ovat yhtäläisiä kaikkien muiden ryhmien kanssa, jokaisella ryhmällä on myös, kuten tulemme näkemään, intressejä, jotka ovat vastakkaisia kaikille muille ryhmille. Vaikka tietyt julkiset toimintaperiaatteet olisivat pitkällä aikavälillä hyödyllisiä kaikille, toiset toimintaperiaatteet hyödyttävät ainoastaan yhtä ryhmää kaikkien muiden ryhmien kustannuksella. Tällaisista toimintaperiaatteista suoraan hyötyvä ryhmä esiintyy niiden puolesta uskottavasti ja sinnikkäästi. Se palkkaa parhaat ostettavissa olevat osaajat omistautumaan täysipäiväisesti asiansa esiin tuomiseksi. Ja lopulta se onnistuu joko vakuuttamaan yleisön asiansa kelpoisuudesta tai panemaan päät niin pyörälle, että selkeä ajattelu aiheesta tulee lähes mahdottomaksi.

Näiden loputtomien omaan etuun vetoamisten lisäksi on olemassa toinen tekijä, joka suoltaa joka päivä uusia taloudellisia virhekäsityksiä. Nimittäin ihmisten herpaantumaton taipumus nähdä ainoastaan tietyn toimintaperiaatteen välittömät vaikutukset tai vaikutukset ainoastaan erityisryhmälle ja sivuuttaa sen pitkäaikaiset vaikutukset ei pelkästään erityisryhmälle vaan kaikille ryhmille. Virhe seuraa toissijaisten seurausten ylenkatsomisesta.

Tästä koostuu lähes koko ero hyvän ja huonon taloustieteilijän välillä. Huono taloustieteilijä näkee vain sen, mikä pistää välittömästi silmään; hyvä taloustieteilijä näkee myös kauemmas. Huono taloustieteilijä näkee ainoastaan ehdotuksen suorat vaikutukset; hyvä taloustieteilijä huomioi myös kaukaisemmat ja epäsuorat seuraukset. Huono taloustieteilijä näkee ainoastaan, mitkä ovat olleet tietyn toimintaperiaatteen vaikutukset tai mitkä ne tulevat olemaan yhdelle tietylle ryhmälle; hyvä taloustieteilijä ottaa selville toimintaperiaatteen vaikutukset kaikille ryhmille.

Ero saattaa vaikuttaa ilmiselvältä. Varotoimenpiteenä tietyn toimintaperiaatteen kaikkien seurausten selvittäminen saattaa vaikuttaa alkeelliselta. Eivätkö kaikki tiedä henkilökohtaisen elämänsä kautta, että on olemassa kaikenlaisia ihastuttavia hetken houkutuksia, jotka ovat kuitenkin lopulta tuhoisia? Eikö jokainen lapsi tiedä, että liiasta karkin syönnistä tulee kipeäksi? Eikö humalahakuinen tiedä heräävänsä seuraavana aamuna värisyttävän vatsan ja kipeän pään kanssa? Eikö alkoholisti tiedä, että hän tuhoaa maksansa ja lyhentää elämäänsä? Eikö donjuan tiedä, että hän altistaa itsensä kaikenlaisille riskeille kiristyksestä sairauksiin? Viimeisenä palaten taloudellisiin, mutta edelleen henkilökohtaisiin asioihin: eivätkö tyhjäntoimittaja ja tuhlari tiedä jopa hurmionsa hetkellä olevansa suuntaamassa kohden velkaista ja köyhää tulevaisuutta?

Kun siirrymme talouspolitiikan alueelle, nämä perustotuudet sivuutetaan. Tänä päivänä pidetään erinomaisina taloustieteilijöinä sellaisia, jotka paheksuvat säästämistä ja suosittelevat valtakunnallisen tason tuhlaamista keinona taloudelliseen pelastukseen; ja kun heille joku osoittaa näiden toimintaperiaatteiden pitkäaikaiset vaikutukset, he vastaavat nenäkkäästi kuin tuhlaajapoika varoittavalle isälleen: ”Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita.” Ja tällaiset ylimalkaiset letkautukset menevät läpi tuhoisina toteamuksina ja kypsänä viisautena.

Mutta traagista on, että päinvastaisesti kärsimme jo läheisen tai kaukaisemman menneisyyden toimintaperiaatteiden pitkän aikavälin seurauksista. Tänään on jo huominen, jonka huono taloustieteilijä kehotti eilen meidät sivuuttamaan. Joidenkin talouden toimintamallien pitkän aikavälin seuraukset saattavat tulla ilmeisiksi muutamassa kuukaudessa. Toiset eivät saata tulla esiin moniin vuosiin. Ja edelleen toiset eivät paljastu vuosikymmeniin. Mutta kaikissa tapauksissa nämä pitkän aikavälin seuraukset sisältyvät toimintatapaan yhtä varmasti kuin kana oli munassa ja kukka siemenessä.

Siten tästä näkökulmasta koko taloustiede voidaan kiteyttää yhteen oppituntiin ja tämä oppitunti voidaan pelkistää yhdeksi lauseeksi. Taloustieteen harjoittaminen perustuu minkä tahansa yksittäisen teon tai toimintaperiaatteen välittömien seurausten näkemisen lisäksi myös sen pitkän aikavälin seurauksien näkemiseen; se koostuu kyseisen toimintaperiaatteen seurauksien jäljittämisestä yhden ryhmän lisäksi kaikille ryhmille.

2.

Yhdeksän kymmenestä talouden virhekäsityksestä, jotka aiheuttavat nykyään hirvittävää harmia maailmassa, ovat seurausta tämän oppitunnin sivuuttamisesta. Nämä virhekäsitykset juontuvat kaikki kahdesta keskeisestä virheestä, joko toisesta tai molemmista: nähdään vain teon tai esityksen välittömät seuraukset tai nähdään seuraukset ainoastaan tietyn ryhmän kannalta muita ryhmiä huomioimatta.

Toki pitää paikkansa, että päinvastainen virhe on myös mahdollinen. Toimintamallia harkittaessa ei tule keskittyä ainoastaan sen pitkän aikavälin vaikutuksiin yhteisölle kokonaisuutena. Klassiset taloustieteilijät sortuivat tähän virheeseen usein. Siitä seurasi tiettyä paatuneisuutta niiden ryhmien kohtaloa kohtaan, joita toimintamallit tai kehitykset välittömästi vahingoittivat, jos ne osoittautuivat hyödyllisiksi kokonaisnettovaikutukseltaan ja pitkällä aikavälillä.

Mutta nykyään suhteellisen harvat tekevät tämän virheen; ja ne harvat ovat pääosin ammattimaisia taloustieteilijöitä. Selkeästi kaikkein yleisin virhe ilmenee yhä uudelleen lähes jokaisessa taloudellisia asioita käsittelevässä keskustelussa: tuhansien poliittisten puheiden virhe, ”uuden” taloustieteen keskeinen harhakäsitys, on keskittyminen toimintamallien lyhytaikaisiin vaikutuksiin erityisryhmille ja jättää huomiotta tai vähätellä pitkän aikavälin vaikutuksia yhteisölle kokonaisuutena. ”Uudet” taloustieteilijät imartelevat itseään sillä, että tämä on suuri, lähes vallankumouksellinen edistys verrattuna ”klassisten” tai ”oikeaoppisten” taloustieteilijöiden menetelmiin, koska he huomioivat lyhytaikaiset vaikutukset, jotka jälkimmäiset usein sivuuttivat. Mutta jättäessään huomiotta tai vähätellessään pitkäaikaisia vaikutuksia he tekevät paljon vakavamman virheen. He ylenkatsovat metsää tarkoissa ja yksityiskohtaisissa yksittäisten puiden tarkasteluissaan. Heidän menetelmänsä ja johtopäätöksensä ovat usein perustavanlaatuisesti taantumuksellisia. He ovat toisinaan hämmästyneitä löytäessään itsensä samalta kannalta 1600-luvun merkantilismin kanssa. He itse asiassa lankeavat kaikkiin muinaisiin virheisiin (tai lankeaisivat, jolleivät olisi niin epäjohdonmukaisia), jotka klassiset taloustieteilijät, olimme toivoneet, olivat kertakaikkisesti hävittäneet.

3.

Monesti todetaan surullisesti, että huonot taloustieteilijät esittävät virheensä yleisölle paremmin kuin hyvät taloustieteilijät esittävät totuutensa. Usein valitetaan, että kansankiihottajat ovat puhujankorokkeella uskottavampia esittämään taloudellista roskaa kuin rehelliset ihmiset, jotka yrittävät osoittaa sen erheellisyyden. Mutta perussyy tähän ei ole arvoituksellinen, sillä kansankiihottajat ja huonot taloustieteilijät esittävät puolitotuuksia. He mainitsevat ainoastaan esitetyn toimintamallin välittömät vaikutukset tai sen vaikutukset yksittäiselle ryhmälle. Esittämässään he saattavat olla usein oikeassa. Näissä tapauksissa vastaus koostuu osoituksesta, että esitetyllä toimintamallilla on myös pidempiä ja vähemmän houkuttelevia vaikutuksia tai että se hyödyttää yhtä ryhmää ainoastaan kaikkien muiden ryhmien kustannuksella. Vastaus koostu puolitotuuden täydentämisestä ja korjaamisesta toisella puolikkaalla. Mutta esitetyn mallin kaikkien päävaikutusten huomioiminen kaikkien kannalta vaatii usein pitkän, monimutkaisen ja tylsän järkeilyketjun. Pääosa yleisöstä pitää tällaisen järkeilyketjun seuraamista vaikeana ja kyllästyy ja herpaantuu pian. Huono taloustieteilijä rationalisoi tämän älyllisen heikkouden ja laiskuuden vakuuttamalla yleisölle, ettei sen edes tarvitse pyrkiä seuraamaan perusteluita tai arvioimaan sen perusteita, koska se on ainoastaan ”klassismia” tai ”laissez-fairea” tai ”kapitalisista puolustelua”. Määritelmäksi sopii mikä tahansa muukin herjaava termi, joka sattuu tehokkaasti iskemään yleisöön.

Oppitunnin luonne on tullut nyt esitettyä, samoin oppimisen esteenä olevat erheet abstraktein termein. Mutta oppi ei mene perille ja virhekäsitykset jatkavat etenemistään tunnistamattomina, ellei molempia valaista esimerkein. Näiden esimerkkien avulla on mahdollista siirtyä taloustieteen yksinkertaisimmista ongelmista kaikkein vaikeimpiin ja monimutkaisimpiin. Niiden avulla on mahdollista oppia tunnistamaan ja välttämään ensin kaikkein karkeimmat ja ilmeisimmät harhakäsitykset ja lopulta myös ne kaikkein hienostuneimmat ja vaikeimmin tavoitettavat. Siirtykäämme tämän tehtävän pariin.

OSA 2

Oppitunti
käytännössä

Sisällysluetteloon

Toinen luku

Rikottu ikkuna

Lähtekäämme liikkeelle kaikkein yksinkertaisimmasta esimerkistä: valitaan Bastiatia jäljitellen rikkinäinen ikkunalasi.

Nuori rasavilli heittää tiilen leipurin ikkunan läpi. Kauppias ryntää vihaisena ulos, mutta nuorukainen on jo hävinnyt. Väkijoukko kasaantuu ja alkaa tuijottaa hiljaisessa tyytyväisyydessä ikkunassa ammottavaa reikää ja lasin palasia leivän ja piiraiden keskellä. Hetken kuluttua väki kokee tarvetta filosofiselle pohdinnalle, ja useat ovat lähes varmoja toteamaan toisilleen tai leipurille, että epäonnella on loppujen lopuksi myös kirkkaampi puoli. Se luo liiketoimintaa jollekin lasittajalle. Alkaessaan miettiä tätä, he pohtivat asiaa lisää. Kuinka paljon uusi lasiruutu maksaa? Viisikymmentä dollaria? Melkoinen summa. Kuitenkin, jos ikkunoita ei koskaan menisi rikki, mitä tapahtuisi lasittajien liiketoiminnalle? Toisaalta kierre olisi tietenkin loputon. Lasittajalla olisi 50 dollaria enemmän kulutettavana muille kauppiaille, ja näillä puolestaan 50 dollaria enemmän kulutettavana yhä muille kauppiaille, ja näin jatkuen loputtomiin. Rikottu ikkuna tarjoaa rahaa ja työllisyyttä yhä laajenevissa kehissä. Looginen yhteenveto tästä kaikesta olisi, jos väkijoukko sen laatisi, että tiilen heittänyt pieni rasavilli ei olekaan yleinen uhka, vaan julkinen hyväntekijä.

Tutkitaan nyt tilannetta uudelleen. Väkijoukko on oikeassa ainakin ensimmäisessä päätelmässään. Pieni vandalismi tarkoittaa ensi vaiheessa lisää liiketoimintaa jollekin lasittajalle. Lasittaja ei ole sen enempää pahoillaan kuullessaan tapahtumasta kuin hautausurakoitsija kuolemasta. Mutta leipurilta on hävinnyt 50 dollaria, jotka hän suunnitteli käyttävänsä uuteen pukuun. Koska hän joutuu korvaamaan ikkunan toisella, hän joutuu tulemaan toimeen ilman uutta pukua (tai vastaavaa tarvetta tai ylellisyyttä). Sen sijaan, että hänellä olisi ikkuna ja 50 dollaria, hänellä on nyt vain pelkkä ikkuna. Leipuri oli suunnitellut ostavansa puvun nimenomaan samana iltapäivänä, mutta sen sijaan, että hänellä olisi sekä ikkuna että puku, hän joutuukin tyytymään vain ikkunaan ja olemaan ilman pukua. Jos ajattelemme häntä osana yhteisöä, yhteisö on menettänyt uuden puvun, joka muutoin olisi luotu, ja on siten juuri sen verran köyhempi.

Lyhyesti sanottuna lasittajan liiketoiminnan lisäys on pelkästään räätälin liiketoiminnan vähenemistä. Mitään uutta ”työllisyyttä” ei ole syntynyt. Väkijoukon ihmiset ajattelivat ainoastaan liiketoimen kahta osapuolta, leipuria ja lasittajaa. He unohtivat mahdollisen kolmannen osapuolen, räätälin. He unohtivat hänet juuri siitä syystä, että nyt hän ei voi olla enää osallinen. Päivän tai parin päästä he näkevät uuden ikkunan, mutta he eivät tule koskaan näkemään uutta pukua juuri siitä syystä, ettei sitä valmisteta. He näkevät ainoastaan sen, mikä on välittömästi heidän edessään.

Sisällysluetteloon

Kolmas luku

Tuhon siunaukset

Rikotun ikkunan tapaus on nyt käyty läpi. Perustavanlaatuinen virhekäsitys. Saatettaisiin helposti ajatella, että kuka tahansa olisi kykenevä välttämään sen pysähtymällä hetkeksi pohtimaan asiaa. Silti rikotun ikkunan virhekäsitys, sadoissa valeasuissaan, on taloustieteen historiassa kaikkein itsepintaisin. Se on nykyään valloillaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sen nimeen vannovat juhlavasti joka päivä suuren teollisuuden kapteenit, kauppakamarit, ay-liikkeiden johtajat, sanomalehtien pääkirjoittajat ja lehtien kolumnistit sekä radiotoimittajat, oppineet tilastotieteilijät hienostunein menetelminensä ja taloustieteen professorit parhaista yliopistoista. Moninaisilla tavoillaan he kaikki laajentavat tuhon hyötyjä.

Vaikka osa heistä välttää sanomasta, että pienissä tuhon teoissa olisi nettohyötyjä, he näkevät lähes loputtomia hyötyjä valtavissa tuhon toimenpiteissä. He kertovat meille, kuinka paljon paremmassa taloudellisessa tilanteessa olemme sodassa kuin rauhassa. He näkevät ”tuotantoihmeitä”, joiden saavuttaminen vaatii sotaa. Ja he näkevät sodanjälkeisen maailman vaurauden syntyvän valtavasta ”kumuloituneesta” tai ”kasaantuneesta” kysynnästä. Euroopassa he laskevat hilpeästi taloja, kokonaisia kaupunkeja, jotka on hajotettu maan tasalle ja joiden ”täytyy tulla korvatuiksi uusilla”. Amerikassa he laskevat taloja, joita ei voitu sodan takia rakentaa, sukkahousuja, joita ei voitu toimittaa, kuluneita autoja ja renkaita, aikansa eläneitä radioita ja jääkaappeja. He laskevat yhteen vaikuttavia kokonaismääriä.

Kyseessä on ainoastaan vanha ystävämme, rikotun ikkunan virhekäsitys, uusissa vaatteissa ja tunnistamattomaksi turvonneena. Tällä kertaa sitä tukee kokonainen joukko siihen liittyneitä harhakäsityksiä. Se sekoittaa tarpeen kysyntään. Mitä enemmän sota tuhoaa, mitä enemmän se köyhdyttää, sitä suurempia ovat sodan jälkeiset tarpeet. Epäilyksettä. Mutta tarve ei ole kysyntää. Tuloksellinen taloudellinen kysyntä vaatii tarpeen lisäksi myös vastaavan ostovoiman. Kiinan tarpeet nykyään ovat monin kerroin suuremmat kuin Amerikan tarpeet. Mutta sen ostovoima, ja siten ”uusi liiketoiminta”, jota se voi edistää, on olennaisesti pienempi.

Mutta jos tästä harhakäsityksestä päästään eteenpäin, on olemassa mahdollisuus toiseen erheeseen, johon ”rikkottuikkunalaiset” yleensä tarttuvat. He ajattelevat ”ostovoimaa” pelkästään rahana. Nykyään rahaa voidaan tehdä painokoneilla. Itse asiassa tätä kirjoitettaessa rahan painaminen on suurin teollisuudenala – jos tuotetta mitataan rahallisin mittarein. Mutta mitä enemmän rahaa syydetään tällä tavoin, sitä enemmän jokaisen rahayksikön arvo laskee. Tätä laskevaa arvoa voidaan mitata hyödykkeiden nousevina hintoina. Mutta koska useimmat ihmiset ovat niin tiukasti tottuneet tapaan ajatella varallisuuttaan ja tulojaan rahassa, he pitävät itseään varakkaampina rahallisen kokonaissumman noustessa, huolimatta tosiasiasta, että tavaroissa mitattuna heillä saattaa olla vähemmän ja he ostavat vähemmän. Suurin osa ”hyvistä” taloudellisista tuloksista, jotka ihmiset liittävät sotaan, ovat todellisuudessa sodanajan inflaation aikaansaamaa. Sama pystyttäisiin yhtä lailla saavuttamaan rauhanajan inflaatiolla. Tähän rahan harhaan palataan myöhemmin.

”Kasaantuneeseen” kysyntää sisältyy puolitotuus, aivan samoin kuin rikotun ikkunan harhakäsitykseen. Rikkinäinen ikkuna tarkoitti lisää liiketoimintaa lasittajalle. Sodan tuho tuottaa lisää liiketoimintaa tiettyjen tavaroiden valmistajille. Talojen ja kaupunkien tuho tarkoittaa lisää liiketoimintaa rakennusteollisuudelle. Kyvyttömyys tuottaa autoja, radioita ja jääkaappeja sodan aikana saa aikaan kumulatiivisen sodan jälkeisen kysynnän näille
tietyille tuotteille.

Pääosalle ihmisiä tämä näyttäytyy kokonaiskysynnän lisäyksenä, kuten se hyvinkin voi olla alhaisemman ostovoiman dollareissa. Mutta todellisuudessa tapahtuu kysynnän jakautuminen muista tuotteista näihin tiettyihin tuotteisiin. Euroopassa ihmiset rakentavat enemmän uusia taloja kuin muutoin, koska heidän täytyy. Mutta heidän rakentaessaan enemmän taloja, heillä on juuri sen verran vähemmän henkilöstöä ja tuottavaa kapasiteettia jäljellä kaikkeen muuhun. Kun he ostavat taloja, heille on juuri sen verran vähemmän ostovoimaa kaikkeen muuhun. Liiketoiminnan kasvaessa mihin tahansa suuntaan yhtäällä, sen tulee (paitsi siinä määrin kuin tuottavia energioita voidaan yleisesti edistää tarpeella ja kiireellisyydellä) vastaavasti vähentyä toisaalla.

Lyhyesti ilmaistuna sota muuttaa sodan jälkeisen toimeliaisuuden suuntaa; se muuttaa teollisuudenalojen tasapainoa; se muuttaa teollisuuden rakennetta. Ja tällä on aikanaan myös omat seurauksensa. Toinen kysynnän jakaantuminen tapahtuu, kun asuntojen ja muiden kulutushyödykkeiden kumuloitunut kysyntä on tyydyttynyt. Silloin nämä tilapäisesti suositut teollisuudenalat joutuvat taas suhteellisesti supistumaan salliakseen muiden alojen kasvaa täyttämään muita tarpeita.

Loppujen lopuksi on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, ettei ero ole pelkästään sodanjälkeisen kysynnän muodossa sotaa edeltäneeseen verrattuna: Kysyntä ei ole vain ohjautunut yhdestä hyödykkeestä toiseen. Useimmissa maissa sen kokonaismäärä kutistuu.

Tämä on väistämätöntä, kun huomioidaan, että kysyntä ja tarjonta ovat ainoastaan saman kolikon kaksi eri puolta. Ne ovat sama asia katsottuna eri suunnista. Tarjonta luo kysyntää, koska pohjimmiltaan se on kysyntä. Valmistetun tuotteen tarjonta on kaikki, mitä ihmisillä itse asiassa on tarjottavanaan vaihdannassa asioihin, joita he haluavat. Tässä merkityksessä viljelijöiden vehnän tarjonta käsittää heidän kysyntänsä autoihin ja muihin tuotteisiin. Autojen tarjonta käsittää autoteollisuuden ihmisten vehnän ja muiden tuotteiden kysynnän. Kaikki tämä on sisäsy...