Inarijärven aarre


Kirjoittajan teoksia


Seikkailuja Lapissa -sarja

Sotatunturin porovarkaat (2006)

Inarijärven aarre (2007)

Huumaava Haltin reitti (2008)

Lemmenjoen kultakätkö (2011)

Prinsessan sieppaus Pältsalla (2011)

Takaa-ajo Ruijassa (2012)

Koarvikoddsin noita (2012)

Outoja kulkijoita Tuntsan erämaassa (2012)



Seikkailuja maailmalla -sarja

Murha Niilillä (2013)











Matti Uurinmäki


Inarijärven aarre


Seikkailuja Lapissa 2





© copyright Matti Uurinmäki
Kustantanut Naruska Saivo Oy – www.naruska.fi
e-kirjan toteutus Naruska Saivo Oy

2. uudistettu painos / e-kirjan 1. painos
ISBN 978-952-67109-7-6 (epub)

Kirja on aikaisemmin ilmestynyt painettuna v. 2007 (Naruska Oy)
ISBN 978-952-92-2662-7 (nid)

Kannen layout © Matti Uurinmäki
Valokuvat © Matti Uurinmäki, Janne Uurinmäki, Maarit Uurinmäki

1
Niin syvä kuin pitkä

Tienvarren pensaat huojahtelivat kahden pikkumaasturin kiemurrellessa Sevettijärven kapeahkoa tietä. Oman lisänsä ilmavirtaan antoivat autojen katoille kiinnitetyt tummanvihreät inkkarikanootit. Matkavauhti oli syytä pitää rauhallisena. Näkyvyyttä tiellä oli parhaimmillaankin vain muutama kymmenen metriä. Mutkan takana saattoi olla porolauma. Monta sävähdystä aiheuttivat norjalaisautot, jotka suorastaan ampaisivat pensaiden takaa.

Inarin kirkonkylä oli siis ohitettu. Siellä oli autot tankattu – varmuuden vuoksi, kun ei ollut tietoa, saiko Sevetin suunnalta polttoainetta mistään. Kaamasessa oli puolestaan tankattu matkalaiset. Sevettijärventien risteyksen tuntumassa oli ollut sopiva ruokapaikka. Pitkän automatkan viimeinen taival oli menossa.

Maaritin vatsassa kihelmöi pienoinen jännitys. Hän rapsutteli vieressään kököttävää Miinusta, borderterrieriään, joka ei oikein viihtynyt automatkoilla. Koiraparka yritti sinnitellä kaikki matkat hereillä, kun ei uskaltanut nukkua. Sitten se väsymyksestä sekaisin huojui istuallaan. Maarit oli pitkällisten suostuttelujen jälkeen lupautunut lähtemään neljänneksi lenkiksi veljiensä Jannen ja Rikun ja serkkupoika Antin mukaan melontaretkelle. Nämä olivat talven mittaan saaneet päähänsä suunnata kesälomalla Inarijärvelle. Edellissyksynä oli hankittu kanootit. Koko talven oli pähkäilty, minne sitten kesällä lähdettäisiin melomaan.

Kolme henkeä kanoottiin tavaroineen olisi ollut turhan ahdasta. Olisi tullut myös tehotonta painoa, kun yksi olisi istunut pelkkänä kyydittävänä. Kanoottejakin olisi käytettävissä kaksi, mutta tarvittiin siis neljäs meloja. Eihän inkkarilla yksinmeloja juuri minnekään pääsisi. Niinpä pojat iskivät silmänsä Maaritiin ja aloittivat painostuksensa ja houkuttelunsa. Vihdoin tuli myönteinen vastaus ehdolla, että myös Miinus pääsee mukaan.

Niinpä sitä nyt isäpappojen sompailemana kaarreltiin kohti Inarijärven pohjoiskulmaa – tai oikeastaan Nitsijärveä, mutta käytännössähän Nitsijärvi oli osa isoa Inaria. Maaritin melontakokemus oli verraten vähäinen, mutta sen enempää ei ollut kehumista velipojillakaan. Eniten melaa oli ehtinyt heilutella Antti. Järvellä ei tarvitsisi koskia pelätä, mutta tuulisella säällä isolla järvellä aallokko varmaankin voisi olla vaarallinen. Toivottavasti sää olisi suosiollinen. Olihan heillä tietysti melontaliivit ja jokainen oli kohtuullinen uimari, mutta siltikin.

Sodankylän ja Ivalon välillä etupenkillä istuvan Rikun pää oli nyykähdellyt – taisipa tulla otettua välillä pikku-unetkin. Ivalon jälkeen Inarijärven maisemat olivat kuitenkin herättäneet. Kiviseltä, hirveän kiviseltä ja kariselta järvi näytti. Tyynellä säällä se ei haittaisi. Kanootillahan pääsi tosi matalassakin vedessä eikä pienet pohjaraapaisut haitanneet – korkeintaan tuli pohjaan pikkunaarmuja. Kovassa aallokossa tilanne olisi hankala. Ei oikein uskaltaisi kaukana rannasta meloa, mutta toisaalta rannan läheisyydessä olisi valtavia teräviä kivenlohkareita, jotka saattaisivat aallokossa jopa kaataa kanootin.

Riku tutkiskeli jälleen karttaa. Olihan sitä tietysti tullut talven ja alkukesän aikana katsottua kymmeniäkin kertoja. Ulkoahan sen miltei muisti.

    - Kyllä siellä on melkoisen syviäkin kohtia, hän tuumaili puoliksi itsekseen. – Ei kyllä jalat yllä pohjaan – tai jos yltää, niin pää ei yllä enää pinnalle, hän hymähti.

    - Eikös sitä laulussa sanota, että Inarijärvi on niin syvä kuin pitkäkin, Maarit muisteli.

    - Taitaa siinä mennä vähän mittayksiköt sekaisin, Riku naurahti. – Mutta jos ottaa pituuden kilometreinä ja syvyyden metreinä, niin saattavat numerot olla samaa suuruusluokkaa. Syvimmät kohdat lähentelevät opa sataa metriä. Muutaman kymmenen metrin syvyys on aivan yleinen.

Toisessa autossa Janne ja Antti pohdiskelivat kalastusjuttuja. Heidän mielessään kangastelivat Inarijärven suurtaimenet, nieriät ja harjukset. Inarista oli ostettu kalastusluvat seuraavaksi viikoksi. Mukana oli niin perhovavat kuin virvelit. Talven aikana oli sidottu monta uutta perhoa.

    - Saa nähdä, onnistuuko se kalastaminen kanootista, Janne aprikoi. – Ei ole tullut koskaan kokeiltua. Voi se olla vähän kiikkerä alusta siihen tarkoitukseen – varsinkin, jos iskee kiinni tosi vonkale.

    - En ole minäkään kanootista kalastanut, Antti tunnusti, vaikka olikin varsin paljon melonut järvillä. – Ainakin pitää olla varsin tyyni sää, jos aikoo yrittää. Mutta päästäänhän sitä aina jollekin luodolle tai saaren rantaan. Inarihan on täynnä erikokoisia saaria, jotka ovat aivan mökittömiä.

    - Uistelukalastusta siellä varmaankin pääasiassa harrastetaan, kun isoja selkävesiä riittää veneillä ajeltavaksi, Janne totesi. – Inarin rannassahan Juutuan luusuassa oli niitä luksusveneitä pilvin pimein. Paikalliset varmaan käyttävät myös verkkoja.

    - Tuolla pohjoisosassa on niin vähän asutusta, että siellä ei varmaankaan kovin paljon kalastajiakaan liiku, Antti arveli. – Tietysti nopealla veneellä sinne piankin ajaa, mutta onhan sinne aivan perälle matkaa muutama kymmenen kilometriä.

    - Ja Nitsijärven puolelle pitää siirtyä maakannaksen yli venetietä pitkin. Siihen tuskin monetkaan viitsivät ryhtyä. Vaikka tietysti Nitsin puolellakin tämän Sevetintien varressa on omat venesatamansa.

    - Tässä muuten ohitamme parhaillaan Partakkoa, joten kovin pitkä matka ei enää ole jäljellä. Sää näyttää onneksi edelleen varsin kohtalaiselta. H-hetki lähestyy.


2
Myötätuuleen, myötätuuleen!


Aallot lätisivät Nitsijärven rantasomerikkoon ja räiskyttivät vettä säärille. Kanootit keikkuivat aalloilla, kokat rantakiville vedettyinä.

Kumpupilvet vaelsivat kohtalaista vauhtia taivaalla, mutta sadetta ei kuitenkaan näyttäisi ainakaan aivan heti tulevan. Janne nosti kanoottiin savustuslaatikon. – Tätä vielä tarvitaan! Hän julisti vakuuttavan oloisesti. – Laitapa tämä toinen pussi sinne perätuhdon lähettyville, Riku ojensi vedenpitävää pakkauspussia.

Myös toiseen kanoottiin kertyi tavaraa. – Miinukselle on jätettävä johonkin kohtaan sopiva tila, Maarit neuvoi Anttia, joka pakkasi tavaroita. – Tässä on Miinuksen ruokapussi, Maarit ojensi koiranruokapussin Antille. – Se ei saisi kastua, ettei mene mössöksi. – Eipä tässä oikeastaan mikään saisi kastua, Antti tuumaili järjestellessään tarvikkeita kanoottiin.

Kanoottien lastaaminen vei retkeläisten päähuomion, mutta aina välillä itse kukin pysähtyi hieman huolestuneena silmäilemään järvelle ja taivaalle. Olisiko tuuli voimistumassa? Tummenivatko pilvet sateisiksi?




Janne ja Riku olivat hieman protestoineet, kun isosisko oli ilmoittanut lähtönsä ehdoksi Miinuksen mukaan ottamisen. Pojat tiesivät Miinuksen liukasliikkeiseksi ja he epäilivät, että venekoira helposti muuttuisi vesikoiraksi, jota saataisiin vähän väliä olla naaraamassa takaisin kanoottiin. Maarit ei mieltään muuttanut ja niinpä poikien piti suostua, kun muutoin koko melontaretki oli vaarassa. Niinpä Miinus nyt hääräili rantapusikossa omilla askareillaan.

Isäpapat olivat jättäneet retkeläiset kanootteineen ja muine tavaroineen Nitsijärven rantaan ja jatkaneet sitten kalastelemaan Näätämön latvavesille Sevetintien pohjoispuolelle. Vaikka Nitsijärvi oli erillinen järvi Inarijärven kyljessä, Nitsiltä olisi helppo siirtyä Inarijärven puolelle.

Päivä oli kääntymässä iltapäivän puolelle. Kanootit alkoivat olla lähtökunnossa. Retkeläisiä jännitti. Melontakokemus oli vielä varsin vähäistä. Pysyttäisiinkö pystyssä? Kestäisikö kunto? Näin suurilla vesillä ei tietenkään ollut oltu aikaisemmin lainkaan. – Hieman huolestuttaa, kun tavaroita ei ole kiinnitetty millään tavoin, Riku pohti kiinnittäessään melontaliiviä ylleen. – Kyllä nuo vedenpitävät pussit varmaankin kelluvat, Antti totesi, mutta onhan niissä tietysti melkoinen kerääminen, jos ympäri pyllähdetään ja tuuli vie niitä vinhaa vauhtia pitkin järvenpintaa. – Kaiketi tärkeimmät tavarat tulivat niihin pusseihin, Janne aprikoi. – Muuthan menevät pohjaan, jos haveri sattuu.

    - Älkää nyt alkako pelottelemaan, Maarit puuskahti. – Miinus, tänne! Aletaan lähteä, niin kauan kuin sää tuntuu edes jotensakin kelvolliselta. Maarit kiinnitti myös Miinukselle kelluntaliivin.

Ensimmäinen lähtö oli vähän haparoivaa, kun ei vielä ollut rutiinia. Hyvin kuitenkin selvittiin. Kanoottien kokat saatiin käännettyä kohti ulappaa. Oltiin pienehköllä Mursulahdella, johon tuuli ei juurikaan päässyt puhaltamaan. Otettiin suunta ensimmäistä niemenkärkeä kohden. Kun sen ohi päästäisiin, tultaisiin Nililahden kohdalle ja pohjoisen puolelle, vasemmalle sivustalle, avautuisi Nitsijärven selkä.

Melottiin rauhallisesti. Jokaista jännitti. Mitä kaikkea lähipäivinä tulisikaan tapahtumaan. Perämiehet opettelivat ohjailemaan kanootteja, että pysyttäisiin oikeassa suunnassa. Melontaretki oli alkanut!

Päästiin niemenkärjen ohi. Nyt Nitsijärven useampi kilometriseltä selältä pääsivät vaahtopäälaineet puskemaan esteettä kohti kanootteja. Aallot tulivat lähes suoraan sivulta. Vettä alkoi pärskähdellä sisälle. Retkeläisten ilmeet muuttuivat totisiksi. Alkoi suorastaan pe...