Cover

A2A-AGA-AD5-2PU-2DU-1IG-G80

Versio 2.0

Kannen kuva: Markku Metso

Tätä teosta suojelevat Suomen ja kansainväliset tekijänoikeuslait. Teoksen kopioiminen ja levittäminen ilman tekijänoikeuksien haltijoiden lupaa on rikos.

ISBN 978-952-5881-03-5 (EPUB)

www.kirjalabyrintti.net

Lähelläni on rakkaita nuoria ihmisiä.
Olen onnekas.

TÄSSÄ MÄ MAKAAN ja mun silmät on jääny auki. Silmät pelaa ja nään. Ei uskois, mä vaan tuijotan. Mun suu on vähän raollaan ja mä tunnen pienen kuolavanan valuvan leualle. Ripsiväri kirvelee silmissä. Mä olen kyljelläni, vasen poski lattiaa vasten. Hetki sitten mä vielä tunsin jalkani ja tikkuilevan, kropan alle vääntyneen vasemman käden. Nyt ne on kadonneet. Jäljellä on enää aivot, raskas möykky kallon sisällä.

Täällä on aivan hiljaista.

Game over. Näytöllä räjähtelee värikkäitä ilotulitteita. Olet voittanut! Haluatko pelata uudelleen?

Tätä peliä ei voi pelata uudelleen. Se on lopullisesti ohi. Tulos ei oo aivan toivotun mukainen, mut nyt en mahda sille enää mitään.

Mä en ylipäätään tajua tätä. Tässä mä vaan ajattelen. Kelaan juttua ja ajattelen. Mulla on helvetin iso reikä mahassa ja luulin kuolevani. Mut mä vaan ajattelen. Tunne mä en mitään, mut aivot kelaa. Outoo. Oonko mä elossa vai en?

Joku alkaa valittaa hiljaa.

Mä näen ympärilläni muut. Yks makaa aivan mun lähellä ja sen silmistä paistaa kauhu. Nyt en oo varma, elääkö se. Sen toinen silmä värisee kummasti. Ehkä se elää. No sama se. Mua ei näiden jutut kiinnosta vähääkään. Ne ei ymmärtäny mun maailmaa ollenkaan ja niillä tuli paskat housuun.

Tää oli tosi raju juttu. Mä tiedän, et te ette ymmärrä mua ja mun tekoa, mut siitä mä paskat välitän, sillä mä tiedän, et jotkut ymmärtää. On pirun jännää, kun kaikki pohtii miks ja miks. Miten joku pystyy tähän ja niin edelleen. Tän pitäis olla niin selvä juttu. Kaikki vähänkin ajattelevat voi sen todeta. Koko helvetin ihmiskunta kuolee kuitenkin omaan paskaansa ja systeemiinsä. Sama milloin lähtee, vaikka nyt. Voinhan mä tietysti yrittää saada teitä tajuun. En kyllä käsitä, miks mä vaivautuisin, mut joku tarve mulla on selittää tää projekti. Ette sit ainakaan syytä mun vanhempia. Ne voitte heti kerrasta jättää tän sotkun ulkopuolelle. Tää oli mun päätös ja mä en kadu pätkääkään.

Mä siis haluun jotenkin selittää, en puolustella tekoani vaan antaa loogisen selityksen tapahtuneelle. Kertoo, miten mun logiikka pelaa.

Muahan pidetään vinksahtaneena. Pankaa kaikki helvetin psykiatrit ja psykologit jonoon ja pohtimaan teeveessä silkkisissä kukkahuiveissa ja jokapoikapaidoissa, miks näin tapahtui. Kuka meistä oli kaikkein koulukiusatuin ja onnettomin nykijä? Kuka kasteli vuoteensa vielä viisivuotiaana, kuka sotki kakalla päiväkodin pinnasängyn? Kuka istui aina nurkassa yksin tai kuka löi toisia? Kuka paljasti nukketerapiassa, että oli tullut hyväksikäytetyksi? Summa summarum, te ette tiedä. Te pohditte, olisko valvontakameroista ollut apua ja tulisko kaikki aseet kieltää. Ehkä tulevaisuudessa istutatte meihin jokaiseen jo kehdossa mikrosirun, joka tallentaa kaiken ajatuksista tekoihin, ja voitte näin poimia vialliset jäsenet joukostanne helposti ja tehdä lobotomian kaikille epäilyttäville.

Mä en pidä itseäni vinksahtaneena. Mä olen ainoita, saatana, joka uskaltaa tehdä jotain yhteiskunnanvastaista. Mulle ei riitä, et mä kahlehdin itseni johonkin puuhun tai kannan Greenpeacen plakaattia torilla. Mulle ei riitä, et en syö häkkikananmunia ja boikotoin hampurilaisketjua.

Meissä jokaisessa on sisäsyntyisenä aggressiivisuus ja tarve väkivaltaan. Se on evoluutiossa säilyny ominaisuus. Yks aivojen osa säätelee ja rajoittaa sitä. Tää säätelymekanismi kehittyy sitä mukaa, kun lapsi kasvaa, mut ominaisuus on aina olemassa. Halu vahingoittaa, halu lyödä, halu nähdä verta. Miks ihmiset käy nyrkkeilyotteluissa, katsoo telkasta kaikki mahdolliset väkivaltaleffat ja sarjat, joissa tapetaan? Tai katsokaa pieniä muksuja, jotka ahneesti tappelee leluista.

Mullaki toi säätelymekanismi oli, mut mä menin ja laskin sen Stokkan vessasta muun paskan mukana viemäriin. Mä en tehny sillä enää mitään. Mä yritin tehdä hyvää, vaikuttaa asioiden kulkuun, mut mitä mä sain? Ivaa, halveksuntaa ja omituisen leiman. Mä yritin olla ihminen, viisas ihminen. Tilalle tuli tyhjyys ja musta tuli läpinäkyvä. Kaikki katso mieluummin mun ohi kuin mua. Sit tyhjyys alko täyttyy. Ajatuksilla. Mustilla ajatuksilla. Viha kaikkee ja kaikkia kohtaan. Jos mä olin muiden silmissä vain joku hullu reppana, niin mitä vitun välii sit millään enää oli? Mun sielu senkun mustui päivä toisensa jälkeen ja siitä tuli niin musta, et mä katosin mustaan aukkoon ja sain vapauden tehdä, mitä mä itse haluan. Mä vein teiltä vallan päättää.

Se, et mä otin niin monta mukaan tähän juttuun, oli pakko. Osa niistä joutikin kuolla, mä en arvostanu niitä pätkääkään. Osa taas oli uhreja, jotka oli uhrattava tän kaiken hyväks. Kaikenlaisissa sodissa on uhrattu syyttömiä ja se on yleisesti hyväksyttyä. Joka muuta väittää, valehtelee. Pommitetaan jotain sotilaskohdetta ja saatana, siinä sivussa kuolee muutama tuhat siviiliä, so what. Ei tää oo sen kummempaa. Tääkin on sotaa ja sodassa kuolee.

Toi nörtti vois perkele jo lakata valittamasta. Enää mä en pysty sitä lopettaan, vaikka mieli tekis.

LISA GOES TO WONDERLAND

MITÄ SÄ HALUUT tietää musta? Haluut siis mun kallon sisään ja oppii tuntee mut. Tietää, miten mä pystyn tappaan. Sama se, senkus tuut.

Mä olin pienenä se kiltti poika, joka ei koskaan tehny pahuuksia. Niin ne kaikki usko ja niin pitiki. Istuin kauniisti sohvalla ja katselin kuvakirjoja. Mä en nimittäin osannu lukee jo viisivuotiaana, kuten joidenkin vanhempien lapset. En itse asiassa oppinu vielä ensimmäisen kouluvuoden aikanakaan. Pirulliset kirjaimet, sanat ja lauseet pyllisteli riveiltä, vaihto suuntaa ja hyppi riviltä toiselle. Ne kääri itsensä nippuun enkä mä saanu niitä erilleen. Mulla todettiin lukihäiriö. Ei se musta mitään vammasta tee, mut kyllä sen kaikkien asenteesta näki, et ne piti mua jotenki reppanana. Tympäs lähtee tukiopetukseen sen idiootin kouluavustajan kanssa. Se luuli, et mä olen tosi poloinen ja lässytti kaiket päivät, kuinka mä olen reipas ja opin vielä lukemaan. Se kumartu ihan lähelle ja mä näin sen ulkonevat hampaat, jotka ylsi sen alahuulen päälle. Sen hengitys haisi sisupastillille ja vanhalle tupakalle.

Tosiasiassa mä olin normaalia fiksumpi pikkujätkä. Laittelin kuntoon kaikenlaisia elektronisia vempeleitä. Muut ei tajunnu niistä mitään. Mä en vaan halunnu loistaa sillä. Pääasia oli, et mä tiesin itse olevani fiksu. Mitä varten koko maailmalle pitäis kuuluttaa fiksuuttaan? Ne, joilla on huono itsetunto, kailottaa sitä joka puolelle.

Mun faija suunnitteli turvajärjestelmiä. Mä kökin vieressä ja seurasin silmä tarkkana sen puuhia. Se opetti mut rakentaan ekan varashälyttimen, kun mä oli seitsemän. Jos joku meni mun huoneeseen ilman koodia, hälytin alko soittaa Piippolan vaaria. Myöhemmin mä vaihdoin biisiksi Autiotalon. Joskus faija ei edes nähny mua, niin keskittyny se oli. Se saatto ajatuksissaan tuijottaa mua lasiensa yli ja mä ajattelin, et onkohan sillä kaikki intiaanit kanootissa. Kaiket illat se mietti systeemeitä, iski välillä mulle silmää ja kuiskas, et kyllä tästä hyvä tulee, kun vaan funtsii.

– Funtsiminen, poikaseni, on kaiken aa ja oo, muista se. Aivot on sitä varten, että niillä funtsitaan.

Paljon muuta se ei sit puhunutkaan. Mutsi puhu kyllä jotain joskus, mut meidän perhe oli aika hiljanen perhe. Ruokapöydässä olis kai pitäny keskustella, meillä kuulu vaan supermussutus kaikkien suusta. Aivan kuin jokainen olis halunnu sanoo, et mä vaan nyt syön ja funtsin asioita ihan ittekseni, ei kai haittaa. Niin mä opin funtsiin kaikkee ja aina.

Mä funtsin, et koska mä olen hiljanen, mä olen kiltti. Opet piti musta, koska mä olin kiltti ja siis hiljanen. Kun mä ton tajusin, kaikki oli jotenki helpompaa. Jos mä jäin jälkeen jossain, mä funtsin sitä hetken kotona ja yleensä mä selvisin. Numeroilla mä en häikässy, paitsi teknisissä töissä, mut mä läpäsin luokan kerrallaan. Mä funtsin, et jos mä teen kotona hommat joita pyydetään, mä oon hyvä poika ja vanhempien odotusten mukanen. Pääasia oli, et mut jätettiin rauhaan. Funtsin, et jos mulla ei oo kavereita, mä pärjään varmasti paremmin ilman. Joskus, kun mä väkisin jouduin koulussa johonkin joukkueeseen, mä funtsin, et jos mä osallistun nyt vaan täysillä, mä pärjään. Jätkät aina sanoki, et toi se ei pukahda paljon mitään, mut on se saamarin hyvä pelaan. Joten mä pääsin kyllä aina joukkueeseen, halusin tai en. Muihin juttuihin en sit päässytkään.

Seiskaluokalla mä funtsin, et jos mä en osta puoleen vuoteen karkkia, mä saan ostettua kameran. Mä nimittäin funtsin, et sillä mä saan ikuistettua tän elämän just sellasena kuin se on. Kuvat ei valehtele. Ne pysäyttää ilmeet ja eleet ja paljastaa sut. Ne on todisteita rikospaikalta. Mä ostin Pentaxin ja aloin räpsiä kuvia. Mä räpsin niitä joka paikassa: bussissa, kotona, koulussa, vessassa, saunassa, parturissa, bensiksellä ja aivan kaikkialla. Kuvat oli hyviä. Valtavan realistisia ja paljastavia. Mutsi laittamassa paplareita päähän suihkun jälkeen ainoona ajatuksenaan, riittääkö tikut kaikkiin rulliin. Faija raapimassa takapuoltaan katse jossain sisäisessä maailmassa. Naapurin täti vokottelemassa postimiestä mairee hymy huulilla ja liian paljastava pusero päällä. Postimies tuijottamassa sen paljastavan puseron sisälle. Nuoripari rannalla päällekkäin hinkkaamassa toisiaan uskaltamatta mennä loppuun saakka. Matikanopettaja huutamassa naama punasena, et kamera pois nyt ja heti! Ei siks, et se ei olis pitäny kamerasta, vaan siks, et mä satuin ottaan kuvan, kun se pussaili historian maikan kanssa karttahuoneessa. Mä funtsin, et jos mä vaan selitän asian ja muka pyydän nöyrästi anteeks, mä selviän. Ja niin mä selvisinki. Mulla sattuu olemaan vaalee luonnon...