Titteli.png








© Delta Stories ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-31-7431-6 (sid.)
ISBN 978-951-31-7460-6 (epub)

PROLOGI

PETE

”Ookko koskaan nähäny miten meri hengittää jään alla?”

Äiti on pitkään hiljaa. Näen, ettei häntä haluta jutella kenellekään. Toivon saman tien, etten olisi kysynyt mitään noin tyhmää.

”Oon… Kevväälä”, äiti melkein kuiskaa. Hän katsoo kaunista, pitkää hiekkarantaa ja meressä välkkyvää aurinkoa silmiään siristellen.

”Ko jää on alakanu sulamaan niin pystyy näkemään, miten aallot liikuttellee sitä alapuolelta ja näyttää, että se hengittää. Veen ääntä ei kuulu. Jään natinaa ei kuulu. Se vain hengittää rauhallisesti ja haluaa vappaaksi talaven kannen alta”, äiti jatkaa ja hymyilee.

Hiekkaharjakset viiltävät ulos vedestä vielä kaukana rannasta. Täällä ei haise ummehtunut muta, vaan puhdas meri ja kuiva hiekka. Voisi kuvitella olevansa ulkomailla. Tuulikin puhaltaa oikeaan suuntaan, paperitehtaan haju ei tunnu. Rantapäivä. Meren takana Ruotsi.

Sudenkorento laskeutuu hiekkakummulle, jonka äidin sormien välistä valunut hiekka on muodostanut. Korento liikuttelee siipiään ja auringossa ne näyttävät kauniilta ikkunoilta, joissa on verisuonia. ”Elämän virtoja”, äiti sanoo.

Kauempana, melkein epätodellisen kaukana rannasta, jahtaavat sisko ja äidin uusi poikaystävä toisiaan. Tommi näyttää juoksevan veden päällä, koska kaukainen hiekkasärkkä on piilossa aivan pinnan alla. Tommi ottaa välillä siskon kiinni ja pyörittää häntä ranteista pidellen ympyrää niin, että siskon varpaat piirtävät veteen. Vesi pärskyy Tommin ja Suvin ympärillä.

”Joskus määki hengitän aivan hilijaa talavela ja toivon, ettei kukkaan arvais, että mää oon siinä”, minä sanon ja haukkaan ranskanleivästä, jonka päälle äiti on laittanut paksun lauantaimakkarasiivun ja paprikaa, ja niiden mukana nielaisen viimeiset sanani.

ÄITI

”Elämän virtoja”, sanoin haikeasti, kun poika puhui joistakin ikkunoista siivissä. Katsoin kauempana olevaa Tommia, hänen miehekäs tapansa liikkua sai minut tuntemaan itseni naiseksi. Tuolla mies nyt leikki tytön kanssa, juoksi rinkiä tämän ympärillä ja hyppäsi matalaan veteen, muka sukelsi pää edellä syvään, mutta mätkähtikin vatsalleen hiekkasärkkään. Hän jatkoi pelleilyään ja ui sammakkoa matalassa, lämpimässä vedessä etenemättä senttiäkään. Tyttöä kikatutti, kuulin sen rannalle asti.

Hymyilin tahtomattani ja vilkaisin poikaa, joka ei edelleenkään pitänyt uimisesta. Täälläkään hän ei halunnut veteen, vaikka syvin kohta oli kaukana oleva laivaväylä. Kai ajatus väylän olemassaolosta sai hänet jotenkin pelkäämään avovettä.

Halusin suudella Tommia ja hukuttaa hänet hiekkasärkän matalikkoon.

Minulla oli huono omatunto.

PETE

Vilkaisen äitiä, enkä halua keskeyttää hänen nautiskeluaan auringossa. Pureskelen ranskanleipää hartaasti. Sylki kostuttaa leivän maukkaaksi muussiksi suussani, ja tunnistan makkaran rasvaisen maun ja leivän rapean kuoren ja uunin, jossa se on kypsytetty.

Äiti huitaisee ajatuksissaan sudenkorentoa, osumatta. ”Sunki pittäis alakaa käymään nyrkkeilysä!” olen lähellä sanoa, mutta hillitsen itseni, koska puheenaihe muuttaisi tunnelman rannalla. Äidin ja minun tunnelman.

ISÄ

Kuuma hiekka poltti Pertin paljaita jalkoja mukavasti kipristellen. Hän oli juuri levittänyt edellisyön tuulen sotkeman verkon kelomökin sivuseinälle, jolla ei ollut ikkunaa. Aurinko kuumotti hartioita ja päälakea. ”Pittäis hakia se Nuuskamuikkus-hattu”, Pertti ajatteli ja hymähti piippuunsa, joka roikkui hänen suupielestään hampaiden välissä.

Pertti perkasi kalaverkkoa puhtaaksi meren uurastajista, kilkeistä. Roskakuskeista. Kilkit näyttivät niin esihistoriallisilta, että niihin piti aina uudestaan tottua, kun puhdisti verkkoja. Muutama siika ja ahvenia oli tullut. Illalla olisi hyvää ruokaa tarjolla.

Verkossa oli ollut yksi kuollut kala, jota kilkit olivat jo hoitelemassa. Ne lähtivät yllättävän helposti irti, kun kaarevaa puikkaria liikutteli verkkoa pitkin. Otukset tipahtelivat hiekkaan ja hävisivät saman tien omille teilleen hiekan uumeniin. Pertti mietti pääsivätkö kilkit takaisin mereen jatkamaan elämäänsä. Veteen oli mökiltä toistasataa metriä. Jos halusi saunasta uimaan, piti melkein ottaa polkupyörä ja ajaa matalassa rantahiekassa puoleenväliin pyöränrengasta. Keväällä ja syksyllä vesi oli korkeammalla, lähempänä mökkiä.

Pertti sai verkon puhdistettua ja jäi katsomaan hirsiseinän sään ahavoittamaa pintaa. Hän painoi ruskettuneen kätensä vasten kalaverkkoa ja hirsiseinää. Verkko oli vielä merivedestä hieman viileä ja seinä kuuma. Hänen kädessään oli muutama kimalteleva kalansuomu muistuttamassa menneestä ja tulevasta.

Ja siitä, että hän oli siinä.

PERJANTAI

ISÄ

”No olitko sinä sielä Hanikan kanssa vai et?” Pertti kysyi vielä kerran, vaikka tiesi, ettei tästä kaverista saisi irti mitään, koska miehellä oli kuolemantuomio päällä. Malmberg oli tappanut kaverinsa naisen kuristamalla. Miehet myivät pimeää viinaa ja huumeitakin. Pikkutekijöitä kuitenkin. ”Joutaisivat kuolla”, Pertti ajatteli.

Kuulusteluhuoneen ovi aukesi ja Teukka toi Pertille ja itselleen kahvia.

”No täälä ne pojat vieläki juttelee mukavia. Eikö Malmbergille oo etes tupakki maistunu? Ei sen vertaa oo suuta auki saanu”, Teukka naureskeli.

Pertti katsoi Teukkaa verestävin silmin. Teukan hymy ei hyytynyt, mutta silmien leikkisyys hävisi, kun hän näki työparinsa ahdingon.

”No, Pertti, haluakko paussin? Mie voin jatkaa tästä”, Teukka lisäsi nopeasti ja ryysti varovasti tulikuumaa mustaa kahvia.

Pertti ei sanonut mitään, hän nyökkäsi Teukalle hajamielisenä ja nousi tuolistaan. Pertti ehti vain tajuta nousseensa ylös ja kääntyvänsä takaisin pöytään päin, kun hänen kätensä jo ojentautui Malmbergin kurkkuun ja nosti tämän ylös tuolista. Puinen selkänoja halkesi sen lennähtäessä taaksepäin lattialle voimalla, joka yllätti hänet itsensäkin.

Teukka nousi nopeasti ja otti Pertin käsivarresta kiinni. Pertti potkaisi polvella Malmbergia haaroihin ja irrotti otteen miehen kurkusta. Malmberg lysähti kumahtaen korkkimatolle ja jäi siihen kiemurtelemaan tuskissaan kuin kastemato.

”Emmää tarkottanu nuin”, Pertti sanoi ja riuhtaisi kätensä irti Teukan otteesta.

Poliisilaitoksen autokatoksen alla seisoi Ford Transit -mustamaija, siviili-Lada ja Pertin Saab 96. Pertti istui autossaan ja poltti tupakkaa kiihkeästi. Savuke paloi parilla imaisulla melkein puoleen, ennen kuin hän päästi filtterin hampaidensa välistä. Sormet tärisivät ja pitkä, tuhkaksi kuihtunut tupakankarsta tippui Pertin harmaiden kulmahousujen saumalle ja vierähti jalkojen alta pilkottavan revolverin rullan päälle. Tuhka hajosi hennoiksi palasiksi rullan väleihin, ikään kuin ase olisi imenyt tuhkan sisäänsä.

Pertti laittoi kätensä ratin tekonahkaiselle suojukselle ja puristi kaikin voimin. Hän yritti pitää katseensa ratissa ja käsissään, jotka puristivat rattia puoleksi imetyn tupakan savutessa sormien välissä. Rystyset olivat valkoiset ja kullattu poliisiopiston kurssisormus upposi oikean käden nimettömään. Katse harhaili kojelaudassa ja Saabin nopeusmittarissa, joka oli juuttunut neljänkympin kohdalle. Vesi hänen silmissään sumensi keltaisen mittarinneulan ja muutti numerot epätarkoiksi. Hän yritti olla ajattelematta asetta, jota hän yritti pitää piilossa reisiensä alla.

Pertti pelkäsi. Hän ei ollut luottanut itseensä enää pitkään aikaan.

PETE

Hiestä märkä ruskea nahkahanska peittää näkökenttäni ja iskee suoraan nenääni. Voisi kuvitella, että pyöreä nyrkkeilyhanska tuntuisi pehmeämmältä, mutta päässäni kuuluu kolahdus, kun rystynen hanskan sisällä litistää pehmusteet ohueksi ja kovaksi moukariksi. Kipua ei tunnu, mutta päässä humisee ja silmät etsivät kehästä pistettä, johon voisin kohdistaa katseen, jotten kaatuisi lattialle. Veri haisee.

”Pistä kaks esinettä pöyvväle. Toine lähemmäs ja toine vähä kauemmas. Sää reenaat sillä laila tasapainoaistia, jos tullee kova tälli. Kato, sun pittää vokusoijja katse äkkiä johonki pisteeseen kehäsä ja samala pittää vastustaja näkyvisä. Kö saat kiintopisteen silimiin, homma voi jatkua”, Jore oli sanonut silloin, kun aloin salaa harjoitella ensimmäistä otteluani varten. Joren nenä on lytyssä ja hänen silmäkulmansa varjostavat silmät syvälle suojaan. Aina, kun hän puhuu, hän pitää otsaansa edessä ja leuan alhaalla. Ylähuulen päällä kasvavat muhkeat viikset.

Liikun pois kehän nurkasta ja koetan heittää vasenta suoraa kohti vastustajaani, mutta en osu yhdelläkään. En yhdelläkään. Pysähdyn ja lyön oikean suoran niin lujaa kuin osaan. Asento on oikea, tukijalka on hyvin, annan kunnolla vauhtia taimmaisella jalalla ja lantio kiertää. Vasen käsi suojaa ylhäällä poskella. Vastustaja vetää päätään muutaman sentin taakse ja läppää oikean suorani hanskallaan alas, pois kasvojensa edestä ja siitä vasen-oikea yhdistelmä mäjähtää suoraan suojaukseni läpi. Niskani yrittää ottaa iskut vastaan, mutta pääsuojuksen sisään tungettu nuppini nitkahtaa kaksi kertaa taaksepäin kuin ilmapallo. Käteni menevät itsestään kokonaan kasvojeni eteen, enkä näe enkä tunne kahta seuraavaa iskua. Ne ovat vastustajan koukut, jotka osuvat kumpaankin ohimooni.

Käteni tipahtavat kasvoiltani ja erotuomari tulee valkoisessa paidassaan vastustajani eteen juuri ennen kuin hän ehtii laskea irti uuteen iskuun viritettyä takakättään. Päässäni humisee. Vastustaja pomppii tuomarin takana, kun tuomari ottaa käsistäni kiinni ja katsoo silmiini. Minä katson häntä ja koetan tasata hengitystäni. Avaan suun ja päästän enemmän ilmaa sisään, hammassuojat lonksahtavat alahampaitten päälle. Hengitän syvälle mahaan. Jännitän käsiäni ja tuomari toteaa m...