Aseenkantajan kunnia

(Keskilinnan ritarit, Osa 1)

J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa

Mifonki-sarja(Karisto):

Mifongin perintö

Mifongin aika

Keskilinnan ritarit -sarja:

Aseenkantajan kunnia

© J.S. Meresmaa ja Osuuskumma-kustannus

2013

Kansi: J.S. Meresmaa

Taitto: Jani Kangas

ISBN 978-952-6642-13-0 (ePub)

Oppipoika

1. luku

Konno

"Aiotko mennä?” vierustoverini Siloh kysyy.

"En tiedä”, sanon. Sydämeni hakkaa. Mustaliivinen palvelija odottaa minua nukkumasalin ovella. Kuulen killan muiden poikien kuiskuttelun. ”En tiedä onko minulla vaihtoehtoa.”

Keskilinnassa vietetään marrasjuhlaa. Meitä on käsketty pysymään omassa siivessämme, sillä sukuhuoneet eivät kaipaa keskuuteensa palvelusväkeä, joka heitä arkena ympäröi. Ei sillä, että minä ja toverini, aseenkantajakillan viimeisen vuoden kisällit, olisimme samassa nipussa piikojen ja pesijöiden kanssa. Me sijoitumme jonnekin välimaastoon lakeijoiden ja mittaajakillan jäsenien väliin, ja paikka killassamme on kaupungin nuorten miesten keskuudessa erittäin haluttu. Isäntämme palvelevat kuningasta älyllään ja aseillaan. On suuri kunnia palvella heitä.

”Jos pääset juhlapöydän ääreen, näpistä minulle jotain purtavaa”, Siloh sanoo.

Katson häntä. Siloh on vankkarakenteinen kaveri, mutta toisin kuin monilla aseenkantajakillan jäsenillä, hänen kokonsa ei koostu pelkästä lihaksesta. Itse olen aina ollut laihanpuoleinen, vaikka syönkin kuin kasvuikäinen kurvo.

”Ritari Kovdas odottaa”, palvelija murahtaa ovelta.

Kerään lyhythelmaisen päällystakin käsivarrelleni ja lähden miehen luo.

”Jos mestari kuulee, että lähdit vaikka on marrasjuhla, saat takuulla rangaistuksen”, yksi pojista sanoo, kun kävelen hänen ohitseen. Hän on tyyppiä, joka on aina ensimmäisenä äänessä. En lotkauta korvaani hänen äänessään kuuluvalle vahingonilolle. Pysyn tyynenä. En näe vaihtoehtoa. Jos Jehrem tahtoo minut luokseen, minä tottelen. Aseenkantajakillan ensimmäinen opetus on, että isännän sana on laki. Isäntää tottelemalla me palvelemme kuningasta.

Killan asuinsiipi yhdistyy linnan keskiosiin käytävätunnelilla. Heti kun ovi painuu perässämme kiinni, kiskon takin ylleni. Kiviseinät huokuvat kylmää. Hengityshuuru kieppuu valkoisina lankoina palvelijan kantaman lampun valossa.

”Tähän suuntaan”, mies sanoo ja kääntyy tunnelin päätyttyä vasemmalle.

En juuri kiinnitä huomiota kulkureittiin. Keskilinna ja sitä ympäröivät lukuisat kiltasiivet ovat minulle tuttuja isäntäni mukana kulkemisen jäljiltä. Jehrem Kovdas on liikkuvaista sorttia. Hänestä säkenöivä voima ja nokkela äly ovat taanneet hänen suosionsa aseveljien ja sukuhuoneiden keskuudessa. Näin rauhan aikaan hän on yksi suosituimpia sovittelijoita ylhäisön kiistoissa ja eripuraisuuksissa. Olen kuullut huhuja, että jonakin päivänä kuningas saattaa ylentää hänet, nostaa palveluksesta vallanpitäjien joukkoon. Hänen sukujuurensa mahdollistaisivat sen. Isäntäni arvostus kuninkaan palvelijana on yleisessä tiedossa, mutta toisinaan olen kuullut mutinoita linnan käytävillä. Sieltä missä on menestystä, löytyy aina myös kateutta. Työhöni hänen aseenkantajanaan kuuluu varusteiden, vaatetuksen ja palveluksen lisäksi pitää silmät ja korvat auki tulevien vaikeuksien varalta.

Palvelija pysähtyy. Melkein törmään häneen. Mies luo minuun altakulmain katseen ja kallistaa päätään kohti ovea, jonka helat ovat Naamisvuoren rautaa. ”Hän odottaa huoneessa”, palvelija sanoo ja poistuu. Katson nieleskellen ovea. En tiedä, miksi olen niin hermostunut. En pelkää mestarin rangaistusta marrasjuhlan levon rikkomisesta, sillä selkänahkani on kouliintunut raipan sivalluksiin. Enkä pelkää Jehremiä, sillä koko sen ajan kun olen häntä palvellut, hän on ollut reilu isäntä.

Koputan ovea ennen kuin palvelijan lyhdyn valo katoaa käytävästä kokonaan. Sisältä kuuluva ääni on epäselvä, mutta sen sointi on myönteinen ja rohkaistun. Painan kahvan alas ja astun sisään.

”Konno.”

Tuntuu vieläkin oudolta kuulla nimeni isännän huulilta. Lasken katseeni nopeasti. Tunnen mielihyvän lämmön poskillani. Poskiani kuumottaa helposti, mutta jokin siunaus minulle on syntymässäni suotu, sillä se ei näy ulospäin juuri lainkaan, vaikka ihoni onkin vaalea.

”Käy peremmälle”, Jehrem Kovdas sanoo. ”Meillä on puhuttavaa.”

Noudatan hänen toivettaan mielelläni, sillä kylmien käytävien jälkeen huoneen lämpö tuntuu hyvältä. Uskaltaudun luomaan katseen takkatulen ja Jehremin äänen suuntaan. Hän istuu muhkeassa nojatuolissa takan edessä. Hän on paitahihasillaan, ylimmät napit auki, ja liekkien kajo nuolee hänen paljasta rintaansa. Vaaleat hiukset ovat sekaisin, vasemmassa kädessä killuu hopeinen viinikarahvi. Hän on avojaloin. Katseeni viipyy hoikissa varpaissa, jotka kaivautuvat hirvileijonan taljan karvoihin. Saappaansa hän on potkinut keskelle lattiaa. Kumarrun poimimaan ne. Pyyhkäisen hihallani kärkien pinnat kiiltäviksi ja asetan ne siististi hänen tuolinsa viereen.

”Kun olet valmis, istu alas.” Jehrem töytäisee toista nojatuolia varpaallaan. Tuli piirtää esiin harvat kullankeltaiset karvat hänen isovarpaassaan.

Istun.

”Ota”, hän ojentaa karahvia. Voin vain arvailla, mihin hän on pikarinsa jättänyt. ”Näytät siltä, että tarvitset tätä enemmän kuin minä.”

Katsahdan häntä. Hänen silmänsä toistavat liekkien loimua, mutta tarjous esitetään vilpittömästi ja niinpä otan karahvin hänen kädestään. Se ehtii tuskin koskettaa huuliani, kun epäilys hipaisee minua. Saman juoma-astian jakaminen isännän kanssa täytyy olla sopimatonta. Yritän muistella, mitä meille on opetettu, mutta mielessäni pyörii vain kuva Jehremin varpaista, joiden muodossa jokin liikuttaa minua. Mielessäni hän on minulle aina Jehrem, ei koskaan ritari Kovdas.

”Se on hyvää viiniä. Samaa mitä kuningaskin juo.”

Pudistan päätäni.

”Luuletko, että valehtelen?”

Silmäni laajenevat. Katson häntä. ”En!”

Jehremin silmissä on oudon alakuloista pehmeyttä. ”Hyvä. Mitä se kertoisi ritarista, jos hänen aseenkantajansakaan ei luottaisi häneen?”

”Luotan teihin.”

”Juo sitten.”

Nostan karahvin huulilleni. Se on puolityhjä ja tuumin, onko Jehrem juonut sen lisäksi juhlissa muuta. Hän ei vaikuta humaltuneelta, mutta kokemuksestani tiedän, että Jehrem ei paljasta mitään tahattomasti. Hän tuntuu aina olevan perillä siitä minkälaisen kuvan antaa itsestään, mitä toiset hänestä ajattelevat ja miten käyttää heidän olettamuksiaan hyväksi. Jehrem luovii sukuhuoneiden salaisuuksien ja petosten keskellä määrätietoisesti ja luontevasti. Ehkä vuosien päästä opin tuntemaan hänen tapansa ajatella ja ratkoa ongelmia. Jehremin arvoitus aukeaa minulle, hitaasti mutta vääjäämättömästi, ja pääsen näkemään vilauksen sukuhuoneiden elämästä. Vaikka sitä ei ääneen lausuta, on ritarien ja killan keskuudessa hyvin tiedossa, kuinka läheiseksi ritarin suhde aseenkantajaansa palvelusvuosien karttuessa kehittyy. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Viini on tummaa ja vahvaa, erilaista kuin olen tottunut. Nielaisen ensimmäisen suullisen liian nopeasti ja tunnen poltteen nenäonteloissa. Silmäni vettyvät. Räpyttelen niitä kiivaasti.

Jehrem ilmeisesti katselee minua tarkasti, sillä hän sanoo: ”Konno-hyvä, ei se nyt niin mainiota ole, että se kyyneliä ansaitsee.”

”En minä kyynelehdi”, sanon hieman karheasti ja tuttavallisuudesta hämmentyneenä siemaisen uudelleen. Tällä kertaa annan viinin levätä kielellä ennen nielaisemista ja yllätyn miten taipuisaksi ja pehmeäksi sen aromit muuttuvat. Täysin kutsumatta ajatuksissani välähtää tietoisuus siitä, että Jehrem on nauttinut samaa viiniä vain hetki sitten, ja ajatus siitä miltä viini maistuisi hänen huulillaan, miltä se maistuisi nautittuna hänen huuliltaan...

”Paleletko?” Jehrem kysyy.

Perhanan haukansilmä! Hänen on täytynyt huomata lävitseni kulkenut väristys. Lasken karahvin lattialle tuolin jalan viereen ja istun ryhdikkäämmin. Onneksi Jehrem ei ole ajatustenlukija. ”Käytävät olivat jäisiä, herrani.”

Jehrem äännähtää myötätuntoisesti, kaivautuu syvemmälle nojatuoliin ja suoristaa jalat eteensä. ”Talvet ovat kurjia tässä maassa. Jos voisin, lähtisin idemmäs, mutta kuningas tarvitsee minua täällä.”

Itä. Sieltä minä olen kotoisin. Olen syntynyt täällä, Keskilinnan kätilökammiossa, mutta asuin yhdeksän ensimmäistä ikävuottani Surrossa, idän suurimmassa kaupungissa. Isäni työ on siellä, ja oikeastaan oli vahinko, että synnyin Keskilinnassa. Tulin etuajassa maailmaan ja äitini, joka oli siihen asti seurannut uskollisena isää työkomennuksilla, vannoi vastaisuudessa pysyvänsä Surron kodissa raskauksiensa loppuajat. Pikkusisarukseni ovat kaikki syntyneet Surrossa, ja minä ainoana perheestämme olen saanut oikeuden hakea Keskilinnan kiltoihin. Se hyöty valtakunnan pääkaupungissa syntymisestä koitui. En ole nähnyt perhettäni kahdeksaan vuoteen.

”Jos viini saa sinut noin apeamietteiseksi, on paras, että juon itse loput.” Jehrem nappaa karahvin ja katselen, miten hänen kurkkunsa liikkuu nielemisen rytmissä. Vaihdan asentoa tuolissa.

”Miksi kutsuitte minut?” kysyn.

Jehremin ilmeen nähdessäni tajuan, että hän on viivytellyt tarkoituksella. Viini alkaa kuplia vatsassani. Hän laskee tyhjän karahvin taljalle ja antaa käsiensä levätä tuolin käsinojilla. Hämärän tummentamat silmät katsovat minuun eikä hänen kasvoiltaan pysty lukemaan mitään. ”On kulunut kolme kuunkiertoa siitä, kun otin sinut harjoituspalveluun.” Hän kääntää katseensa tulisijaan. ”Kiltamestari kysyi minulta tänään, olenko tehnyt päätökseni, sillä ensi viikolla pidetään palvelukseenastumisjuhlia, ja hänen mielestään olisi järkevää yhdistää sinun seremoniasi samaan.”

En pidä Jehremin äänensävystä enkä siitä, ettei hän katso minuun puhuessaan. Luissani tunnen, että seuraava sana hänen huuliltaan on ”mutta”.

Jehrem tuijottaa tulta. Hänen äänensä on tavallista vaisumpi. ”Konno, sanon tämän suoraan. En ole valmis ottamaan sinua aseenkantajakseni.”

Vajoan, vaikka istun tukevasti tuolissa. Ajatukseni kiitävät. Muistan pätkiä pitkästä koulutuksestani killassa, kaikesta koetusta hiestä ja vaivasta ja nälästä. Onnistumisen tunteen, kun kuulin, että saisin vihdoin oman ritarin. Ihme kyllä, kieleni ei ole kivettynyt. Ääneni kuulostaa vain hieman tavallista ohuemmalta, kun kysyn: ”Teinkö jotain väärin?”

Jehrem pudistaa päätään. Kuvittelen hänen silmissään surua ja katumusta. ”Syyni ovat henkilökohtaiset ja kutsuin sinut tänne, jotta saisin kerrottua ne sinulle ilman häiritseviä tekijöitä.” Jehrem nojautuu eteenpäin. ”Konno, olisi kaikille osapuolille epäeduksi, jos tulisit palvelukseeni. Meillä on ollut joitain hyviä hetkiä, mutta kokonaisuudessaan yhteistyömme ei toimi. Ajan myötä se näkyisi ja kantautuisi myös kuninkaan tietoon. Tiedät mitä se tekisi ylennyshaaveilleni.”

Väite on härski. Vereni kuohahtaa. Katseeni ponnahtaa häneen. ”Doma”, puuskahdan ja ääneni vie kaiken uskottavuuden kunnioittavasta nimityksestä, jolla yritän pehmentää sanojani, ”niinä kolmena kuunkiertona kun olen ollut palveluksessanne, ette kertaakaan ole kohdellut minua epäkunnioittavasti. Nyt katsotte oikeutetuksi valehdella minulle vasten kasvoja. Olen aina noudattanut toiveitanne ja palvellut teitä kaikella taidolla, mitä killassa olen oppinut. Olen kuullut useammalta kuin yhdeltä ritarikunnan jäseneltä, että yhteistyömme on ollut vaikuttavaa. Mestarikin on huomannut sen. Kenelläkään ei ole ollut epäilystä siitä, ettenkö olisi tarpeeksi kunnollinen aseenkantajaksenne.”

Kyyneleet kirvelevät silmieni takana. Puristan käteni nyrkkiin ja pakotan harmin taka-alalle. En halua ajatella nöyryytystä, jonka Jehremin kielteinen päätös tulee aiheuttamaan. Tätä ennen en ole kuullut kuin yhdestä killan jäsenestä, joka on reputtanut ensimmäisen harjoituspalveluksensa, ja se tapahtui kauan ennen minua. En edes tiedä onko tarina totta vai jokin kiltamestareiden keksimä juoni, joka kannustaa oppipoikia tekemään parhaansa. Tiedän vain, etten halua osakseni samaa kohtaloa.

Jehrem katsoo minua pitkään. ”Kunnollisuutesi puute ei ole päätökseni taustalla. Olet hoitanut velvollisuutesi moitteettomasti. En silti pyörrä päätöstäni.” Hän ei sano enempää, vaan katsoo jälleen poispäin. Kiukkuuni sulautuu häpeä. Kuinka kiusallista tämän täytyykään olla hänelle. Hänen ensimmäinen aseenkantajansa kuoli tapaturmaisesti vajaa vuosi sitten ja minä, paikkaaja, osoittaudun epäsopivaksi. En keksi muuta syytä Jehremin valehteluun kuin sen, että hän yrittää pelastaa kasvoni. Ehkä hän ei vain pysty sanomaan, ettei pidä minusta.

Hiljaisuus välillämme on venynyt liiaksi. Jehrem ei anna minulle mitään vihjettä siitä, mitä hän haluaa minun tekevän. Lopulta nousen. Jalkani kantavat, vaikka oloni on heikko.

”Ymmärrän”, sanon, vaikken ymmärräkään. ”Oli ystävällistä, että ilmoititte päätöksestänne henkilökohtaisesti.” Jehremin on täytynyt aavistaa, etten kykenisi ottamaan uutisia vastaan tyynesti. Ehkä hän on sen vuoksi valinnut marrasjuhlan kertoakseen päätöksestä. Keskustelumme jää näiden seinien sisälle ja minä saan aikaa koota itseni ennen kuin kiltatoverini kuulevat asiasta.

Odotan Jehremin reagoivan sanoihini jotenkin, mutta hän tuijottaa itsepintaisesti tulta. Katson hetken liekkien luoman valon keinuntaa hänen kasvoillaan ja huulia, joita jakamamme viini ei enää väritä. Jehrem näyttää kalpealta, miltei sairaalta, ja äkkiä en kestä olla hänen epämukavuutensa lähteenä. Astelen huoneen ovelle, sitten ulos käytävään. Kävelen, juoksen.

Jehrem

Hiljaisuus huusi huoneessa Konnon sulkeman oven jäljiltä. Puita ahmivat liekit sulautuivat keltaoranssiksi valoksi ja nostin käden silmilleni. Vedin syvään henkeä ja ryhdistäydyin. En halunnut tutkia tarkemmin syitä, joiden vuoksi minusta tuntui, että menetin Merion uudelleen. Konno ei ollut Merio. Minulla ei ollut vaikeuksia erottaa heitä toisistaan ja vaikka Merio olisi ollut yhä elossa, en ollut koskaan tuntenut häntä kohtaan samoin kuin Konnoa. Kolme kuunkiertoa, muistutin itselleni. Kolme vaivaista kuunkiertoa sitä vastaan, että Merio palveli sinua kymmenen vuotta. Minun täytyi olla järjiltäni, kun tunsin tällaista surua.

Sukuhuoneissa tiedettiin hyvin, että ritarin ja hänen aseenkantajansa välinen suhde oli jotain erityislaatuista. Niin kuin kuninkaalle suotu valta ja velvollisuus kansaa kohtaan, myös ritarin ja aseenkantajan palvelussuhde oli pyhä. Parhaimmillaan siinä oli jotain puhdasta ja koskematonta, jotain mikä loi suojaa ja turvaa kummallekin osapuolelle. Kurista, säännöistä ja ajoittaisista vaaratilanteista huolimatta – tai juuri niiden vastapainoksi – aseenkantajan ja hänen isäntänsä suhteen ytimessä oli luottamus ja rauha. Tiesin mitä rauhalla tarkoitettiin, sillä Merion kanssa olimme saavuttaneet sen. Pidin viimeisiä hänen kanssaan viettämiäni vuosia parhaimpina ja olin varma, että menestykseni ritarikunnassa oli suurelta osin Merion ansiota.

Aikoinaan isäni oli yksi Keskilinnaa palvelleista ylemmistä ritareista ja hyvin läheinen ystävä kuninkaan neuvonantajan kanssa. Hänen ritariutensa mahdollisti hakeutumiseni ritarioppilaaksi. Nuorempana olin varsin helposti leimahtava ja teräväkielinen, eikä ritarius kiinnostanut minua. Halusin osoittaa isälleni, ettei hän voinut määrätä tulevaisuuttani. Lapsellisesti olin kuvitellut, että katkaisemalla kahleeni Keskilinnaan, joka piti ritarisukuja tiukasti rautanyrkissään, olisin vapaa. Tuskin olin päässyt rajamuurille, kun sain sanan, että tauti oli vienyt isän vuoteenomaksi. Palasin jatkamaan sitä, mikä isältä jäi kesken. Minusta lyötiin ritari. Vasta-aloittaneena ritarina paineeni olivat valtavat, mutta kokenut Merio, joka siirtyi palvelukseeni ritarin miekan saatuani, sai minut ymmärtämään oman velvollisuuteni sukuni nimeä kohtaan ja auttoi minua luovimaan sukuhuoneiden valtapelien ja ihmissuhdekiemuroiden seassa. Opin mitä todella tarkoitetaan sillä, kun sanotaan, että aseenkantaja on ritarin vasen käsi. Oikeassa kädessään hänellä on miekka ja sydämessään kuningas.

Isä kuoli seuraavana keväänä. Hänen sairautensa ei päästänyt häntä helpolla. Useammin kuin kerran olin rukoillut hänen vuoteensa vierellä ja pyytänyt kuolemaa hakemaan hänet kotiin. Merio löysi minut kerran polvistumasta isäni vuoteen äärestä ja kiskoi minut pystyyn. Huulet kalpeina hän sanoi, ettei ritari polvistunut kuin kuninkaansa ja kuoleman edessä.

Merio pysyi rinnallani koko sen synkän vuoden, joka isän kuolemaa seurasi. Olin yksin maailmassa, suvun nimen viimeinen kantaja. Merio ymmärsi minua. Hän oli ensimmäinen todellinen ystävä, jonka seurassa saatoin paljastaa haavoittuvuuteni. Aseenkantajaltani opin enemmän kuin yhdeltäkään aseveljeltäni.

Kun tajusin sen – tyypilliseen tapaani vasta Merion kuoleman jälkeen – mieleeni pälkähti, mahdoinko kertaakaan todella kohdella Meriota vertaisenani ja tiesikö hän, miten tärkeä hän minulle oli. Ritarikunnan säännöt ja Keskilinnan kuri pitivät huolen siitä, että ritarin ja aseenkantajan asemien välinen ero ei päässyt koskaan unohtumaan. Pitkään jatkuneen rauhan aikaan väijyi vaara, että arvovalta unohtui seurustelun ja joskus vähäpätöisiltä vaikuttavien työtehtävien rentouttavan vaikutuksen myötä, mutta kokemus oli osoittanut ritarikunnalle, mitkä keinot olivat parhaita rappion estämiseksi. Eristys, kuri ja valvonta.

Näin Konnon ensimmäistä kertaa killan harjoituskentällä puoli vuotta Merion kuoleman jälkeen, ja tiesin heti haluavani hänet aseenkantajakseni. Aseveljiltäni olin kuullut kehuja valehtelutaidoistani, mutta sillä kertaa onnistuin ylittämään omatkin odotukseni. Minulta kului kaksi kuunkiertoa tajuta, että halusin Konnon enemmän kuin aseenkantajakseni. Halusin häntä.

Siitä pääsemmekin ongelmani ytimeen. Ritarin ja aseenkantajan välillä mahtuvat elämään monenlaiset tunteet, mutta himo ei kuulu siihen joukkoon. Ritarikunnan historiasta tiedettiin tapauksia, joissa pyhä suhde oli muuttunut sukupuoliseksi tahraksi ja väistämättä koitunut kummankin turmioksi. Se, että himoitsin toisinaan miehiä, ei ollut minulle uutta. Vuoteeseeni sopivat niin miehet kuin naiset, ja monta loistavaa hetkeä olin viettänyt sängyssä samaan aikaan kummankin kanssa. Ritareita ei velvoitettu säädyllisyyteen, hienotunteisuuteen kylläkin. Ongelma oli siinä, että Konno oli aseenkantajien killassa, minun harjoituspalveluksessani, ja lisäksi ainakin viisitoista vuotta nuorempi. Asemassani ei ollut mitenkään sopivaa elätellä sellaisia tunteita, ja vaikka olin hillinnyt itseni mielestäni mestarillisesti ja pystynyt pitäytymään vain ajoittaisissa viipyilevissä silmäyksissä, itseni tuntien tiesin, että heikkona hetkenä käyttäisin valtaani siekailematta hyväksi. Yhden kuunkierron kulutin muistelemalla isääni ja Merion sanoja, ja lopulta onnistuin tekemään päätöksen, jota ei sanellut haluni vaan järkeni.

Konno oli nuori ja tietämätön monista asioista, mutta hänen palveluhalunsa, avoimuutensa ja tinkimättömyytensä olivat tehneet minuun vaikutuksen. Tiesin, että Konnon kerkevä kieli oli johtanut hänet useammin kuin kerran mestarin raipan alle, ja tiesin hänen joutuneen käyttämään yhden ylimääräisen vuoden miekkailutaitonsa ja lihaskuntonsa parantamiseen, mutta yksi ainoa suora katse oli vakuuttanut minut Konnon luonteen lujuudesta. Halusin hänen onnistuvan elämässään. Kun katsoin noihin surrolaisen sinisiin silmiin, tiesin voivani luottaa häneen tilanteista pahimmassakin, ja tiesin, että kiusaus kasvaisi vastustamattomaksi.

Oliko sitten pahempaa tilannetta kuin nähdä hänen pettymyksensä, kun kerroin päätöksestäni? Kolme kuunkiertoa, muistutin itseäni, hän oli rinnallasi kolme kuunkiertoa. Tein oikean päätöksen, kun valitsin Konnon tulevaisuuden omien halujeni tyydyttämisen sijaan.

Tulisijassa puut lakosivat heliseväksi hiillokseksi. Niistä vapautuva kuuma henkäys ei ulottunut sisälleni. Minussa oli kylmä kohta, jota ei ollut olemassa ennen tätä iltaa.

2. luku

Konno

Tavaroiden pakkaamiseen ei mene kauan.

Minulla on kahdet kengät ja neljä vaatekertaa. Paksu villainen talvitakki ja aseenkantajan edustusasu, jota en koskaan tullut käyttäneeksi, palautuvat killalle, kun lähden. Ne eivät koskaan olleet minun, ja kun taittelen viimeisen paidan harmaaseen säkkiin – en tiedä miksi vaivaudun huolellisiin taitoksiin, kun vaatteet kuitenkin mylläytyvät matkan aikana – en voi olla ajattelematta, että minäkin olen vain lainatavaraa.

Jehremin virallinen päätös on saapunut ritarikunnasta mestarille tänä aamuna. Siloh, joka tavallisesti on suuna päänä etenkin jos hänen vatsansa nälkä on tyydytetty, seuraa työskentelyäni vaiti. Olemme kahdestaan makuusalissa. Muut pojat ovat syömässä, ja jos kaipasin varmistusta siitä, että Siloh on ystäväni, viimeistään uhraus jättää yksi ateria väliin hyvästelyn takia kertoi totuuden.

Kiristän nyörin ja heivautan säkin olalleni. Muutama vuosi sitten olisin joutunut ottamaan tukiaskeleen tasapainossa pysyäkseni, mutta voimaharjoittelu ja ritarin sotisovan kunnossapidon vaatima nostelu ovat tehneet tehtävänsä.

Yritän hymyillä Silohille. ”Postivaunut odottavat.”

”Kirjoitathan kuulumisia, kun pääset perille?”

Nyökkään. En paljasta Silohille, että Surroon matkaamisen aikana aion unohtaa Keskilinnan ja vuodet killassa. Jehremiä en uskalla mainita saati ajatella. Joka kerran, kun ajatukseni harhautuvat kullanhehkuiseen hiuskuontaloon ja siihen, miten hänen ihonsa hohti takkatulen valossa, pakotan itseni ajattelemaan jotain muuta.

Kuten kotiinpaluuta. En ole nähnyt äitiä ja siskoja kahdeksaan vuoteen, isästä puhumattakaan. Postivaunuilla kotiin palaaminen saa minut toivomaan, että tapaamista voisi vielä lykätä. Isäni Kmut Nasovalainen, Surron hallintokunnan vanhin kansliamestari, ei tule ilahtumaan siitä, että hänen ainoa poikansa on epäonnistunut Keskilinnan aseenkantajan urassaan.

Jehrem

Aseveljeni ritarikunnassa painostivat minua ottamaan uuden aseenkantajakisällin harjoituspalvelukseen. He kutsuivat sitä järjen ottamiseksi käteen, mutta minusta tuntui kuin olisin saanut rangaistuksen Konnon palveluksesta vapauttamisesta. Uusi poika oli Konnon ikäluokkaa, lihaksikas jössikkä, joka tarttui jokaiseen toimeen tarmokkaasti. Hän muistutti kuninkaan lyhytjalkaisia metsästyskoiria, jotka päästettiin remmeistään kettumetsälle lähdettäessä. Joskus tunsin halua potkaista häntä ihan vain nähdäkseni, heittäytyisikö hän selälleen ja paljastaisi vatsansa. Olin ärtyisä ja jouduin ponnistelemaan, etten purkaisi turhautuneisuuttani häneen. Sillä jos olin rehellinen, tiesin, ettei hänellä ollut osuutta eikä arpaa mielialojeni heilahteluihin.

Eräänä iltana Hoer kutsui minut juttusille. Meillä oli tapana nauttia silloin tällöin ritarikunnan salissa lasilliset kirkomaa, linnan oman panimon valmistamaa väkijuomaa, ja jakaa sukuhuoneiden keskuudessa kiertäviä huhuja ja retostella leikkimielisesti saavutuksillamme. Hoer vaikutti huolettomalta ja mutkattomalta kaverilta, mutta tiesin naamion alla piilevän kieron ajattelijan. Hän oli ritarikunnan kolmanneksi vanhin ja vanhin kenttäpalveluksessa oleva. Hänen kanssaan kannatti pitää hyvät välit.

”Jehrem, painahan puuta niin soitetaan suuta.” Hoer läimäisi minua olalle ja rojahti penkille. Pitkän pöydän ääressä oli lisäksemme vain yksi myöhäisen illallisen syöjä ja hänet Hoer karkotti painavalla silmäyksellä. Juomalasit ja kirkomapullo nököttivät pöydällä valmiina, joten istuin Hoeria vastapäätä. Minulla oli aavistus siitä, mikä aihe keskustelussa tulisi ennemmin tai myöhemmin esille.

Sadut ja sankaritarinat eivät kerro asioiden totuutta, ja voisinpa lyödä vetoa että harva poika, joka haaveilee ritariksi pääsystä, on tietoinen ritarin tärkeimmästä taidosta. Siinä iässä, jossa ritarikoulutukseen haetaan, päällimmäisenä mielessä lienevät hienot vaatteet, kiiltävä miekka, nopeavaistoinen kurvo ja sankariteot. Keskustelutaidoista ei kukaan puhu mitään, mutta mitä varhaisemmassa vaiheessa ritarioppilas tajuaa, että hänen tärkein aseensa on kieli ja paras kilpensä on mieli, sitä loistavampi tulevaisuus hänellä on edessä. Miekka, jota kannamme, on lähinnä voiman ja oikeutuksen symboli. Meidät opetetaan käyttämään sitä, mutta meidän päätehtävämme on selviytyä käyttämättä sitä. Sota muuttaa tilannetta ja toimenkuvaa, sillä sota muuttaa kaiken. Palvelumme kuninkaan alaisuudessa ei rajoitu vain sodankäyntiin: rauhan aikaan me ratkomme kiistoja, voitelemme kaupunkien välisiä hallintorattaita ja varmistamme, että kuninkaan valta säilyy kuninkaalla. Rauhan vuosina ritarin kohtalon ratkaisee se, kuinka taitava hän on puheenparreltaan ja kuinka hyvin hän tuntee ihmismielen koukerot.

Siksi yllätyin hieman, kun Hoer kävi asiaan miltei kylmiltään. Tuskin olimme vaihtaneet pintakuulumiset, kirkomakin oli vasta matkalla vatsalaukkuuni, kun hän täräytti: ”Jos et selvitä päätäsi, ritarinarvosi on matkalla ennenaikaiseen arkkuun.”

Hoerin täytyi tietää, että aloitus saisi minut puolustusasemiin. Vaikka kehoni jännittyi ja kieleni käpristeli kärkkäistä sanoista, puristin hampaani yhteen ja ajattelin. Vasta kun olin saanut reaktioni hallintaan, kysyin: ”Ovatko hovivarpuset viserrelleet jotain?”

”Kansliassa puhutaan, että oikeutesi miekkaan saatetaan evätä.” Hoerin tuuheat kulmakarvat olivat vetäytyneet yhteen. ”Merion onnettomuuden tutkinta oli jo suljettu, mutta päätöksesi hyllyttää Konnon palvelus on herättänyt ylemmissä halun avata tapaus uudelleen.”

Nostin toista kulmakarvaani, harkitusti. ”Mistä minua oikein epäillään?”

Hoer huokaisi. Näin, ettei hän olisi halunnut vastata. ”Sukuhuoneista on kantautunut huhuja. Ylemmillä ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin tarttua niihin.” Hoer kippasi lasin sisällön kurkkuunsa ja laski lasia pitelevän kätensä pöydälle. ”Sinusta on tehty ilmoitus.”

”Ja mikähän mahtaisi olla ilmoituksen syy? Onko reipas aseenkantajani unohtanut kuraa saappaisiini?” Äänensävyni oli juuri oikea: ei hätäinen, ei ylimielinen, ei kireä. Äitini olisi ollut ylpeä minusta.

”Jehrem, olen vakavissani.”

”Niin minäkin, Hoer”, vastasin. ”Mistä rikkomuksesta minua syytetään?”

”Toistuvat ongelmat aseenkantajiesi kanssa ovat saaneet jotkut hermostuneiksi ja – ”

”Ketkä?”

”– ja he aikovat vedota ritarikunnan ohjesääntöihin mielenrauhansa tavoittamiseksi.”

”Mielenrauhansa? Mitä minä olen tehnyt sen turmelemiseksi?” Käteni lasin ympärillä oli rento ja vakaa. Toinen käsi, se joka oli katseilta piilossa pöydän alla, oli kipristynyt nyrkkiin.

Hoer näytti harkitsevan sanojaan tarkkaan. ”Ritarikunta on tiivis yhteisö ja ritarin ja aseenkantajan välinen suhde vielä sitäkin tiiviimpi. Häiriöt näissä suhteissa vaikuttavat kaikkiin, koko ritarikunnan jäsenistöön. Meidän tehtävämme on palvella kuningasta miekalla ja mielellä, ja ellei ritari kykene siihen, hän ei ole oikeutettu palvelukseen.”

”Merio oli ensimmäinen aseenkantajani ja palveli minua kymmenen vuotta. Rikkeettä. Hänen kuolemansa oli onnettomuus.” Tunsin lihasten nykivän leukaperissäni. ”Lakkaa puhumasta sontaa ja kerro minulle totuus.”

Hoer katsoi minua. Sydämenlyönnit mittasivat aikaa. ”Jotkut uskovat, että Merion kuolema oli suunniteltu”, hän viimein sanoi. ”Ja he sanovat, että sinä olit sen takana.”

Kesti tovin ennen kuin ymmärsin Hoerin sanojen merkityksen. Puristin lasia kädessäni hetken voimakkaammin, mutta sitten annoin lihasten rentoutua. Mieleni teki rikkoa jotakin. Halusin tivata, kuka esitti tuollaisia syytöksiä, mutta tiesin, ettei Hoer paljastaisi sitä. Purin takahampaitani yhteen. ”Sanat eivät riitä todisteiksi”, sanoin. ”Jos Merion kuolemaa aiemmin tutkineilla ritareilla olisi ollut todisteita minua vastaan, he olisivat esittäneet minua tuomittavaksi. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, koska sellaisia todisteita ei ole. Merio oli aseenkantajani, Hoer. Hän oli vasen käteni. Miksi olisin halunnut hänen kuolemaansa?”

Hoer kallisti kirkomapulloa. Kirkas neste lorahti halukkaasti lasiin. ”Sinäpä sen sanoit, Jehrem. Ritarikunnan kanslia kuulisi mielellään vastauksen kysymykseesi.” Hoer sulki pullon. Hän ei vaivautunut tarjoamaan minulle täydennystä, sillä olin tuskin koskenut juomaani ensimmäisen kulauksen jälkeen. ”Todisteita on nimittäin ilmaantunut.”

Ensimmäinen yritykseni ei päätynyt ääneksi asti. Toisella onnistuin sopertamaan: ”Mitä?”

”Ilmoittaudu huomisaamuna kansliaan.” Hoer joi lasinsa tyhjäksi ja nousi ylös. Lasi paukahti pöydän pintaan havahduttaen minut turtumuksestani. ”Puhumme silloin lisää. Ja Jehrem”, hän sanoi ja kumartui pöydän ylle, ”tätä varoitusta et sitten kuullut minulta.”

3.luku

Konno

Keskilinnasta lähdön jälkeen kuluva vuosi ei ole helppo.

Palaan takaisin itään eikä minun tarvitse enää kärsiä talven kylmyydestä. Huomaan kuitenkin nopeasti, että kylmyys voi tulla myös sisältä päin. Meidän talossamme kylmyys piilee sanoissa ja katseissa; ne tulevat muistoista, joita yrittää tukahduttaa.

Ritarin palveluksesta hylkääminen ei johda häpeäpaaluun tai jalkapuuhun: se johtaa hiljaisuuteen ja yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen. Pian Surroon saapumisen jälkeen laitan hakemuksen paikalliseen aseenkantajakiltaan. Murehdin, mitä minusta mahdetaan puhua sukuhuoneissa, naapurissa, toreilla ja kiltatoverieni keskuudessa – mitä Surron kiltamestarit näkevät, kun he katsovat hakemustani. Olen aina pyrkinyt pysymään poissa juorujen keskipisteestä, halunnut olla aiheuttamatta laineita tyyniin vesiin.

Äitini on huolissaan minusta. Hermoni ovat niin suuressa rasituksessa, että saan kummallisia kohtauksia. Muutama viikko paluuni jälkeen, kun autan äitiä ja siskoa ostosten kantamisessa torilla, alkaa sydämeni takoa kuin se aikoisi rinnasta läpi. Kämmeneni hikoavat ja pudotan ostoskorin ja tavarat katukivetykselle. En kuule äitini huolestunutta huudahdusta tai tunne siskon kosketusta käsivarrellani, keskityn vain hengi...