© Marko Kilpi ja Gummerus Kustannus Oy

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9307-6
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9375-5

Vaarallisinta on paha, joka sokeasti uskoo itsensä hyväksi.

– Martti Lindqvist

1

Elias pysähtyy teräksisten raiteiden eteen. Ohut huurrekerros välkehtii keinovaloissa kuin raiteiden tummaan pintaan olisi hierottu lukemattomia pieniä timantteja. Nämä raiteet eivät tule mistään eivätkä ne johda minnekään. Siitä huolimatta niillä on tehtävä.

Keskellä raiteita seisoo lukuisten pienten teräspyörien varassa rakennelma, jonka pohja on ladottu täyteen kookkaita betoniharkkoja. Harkkojen ympäriltä kohoaa ylöspäin keltaisia terästankoja, jotka yhdistyvät toisiinsa hypnoottisella toistuvuudella. Teräskehikko kasvaa kohti pimeää tähtitaivasta.

Elias tähyilee ylös. Kirkkaat halogeenivalaisimet häikäisevät.

Kauempaa kantautuu puheensorinaa, Elias kääntyy katsomaan. Työmaa-alueen rajalle, kauppatorin laitaan, on kerääntynyt ihmisiä, joista moni osoittelee kohti taivasta. Suurimmalla osalla on puhelin kädessään. Joku soittaa, joku yrittää ottaa kuvia, useimmat tekstaavat. Virkapukuiset poliisit ohjaavat ihmisiä pysyttelemään kauempana.

– Näetkö sä mitään? Olli kysyy ja yrittää suu ammollaan tähyillä ylöspäin.

– En, Elias ähkäisee. Puomin alapintaan kiinnitetyt halogeenivalot häikäisevät liikaa.

Kenttäjohtaja Laakso astelee miesten luokse.

– Kyllä se siellä on, hän tokaisee. – Kauempaa näkyy paremmin. Just tuolta missä nuo ihmiset on. Torin toiselta puolelta ravintolan ikkunasta se näkyy varmaan parhaiten.

– Kuka se on? Elias kysyy ja silmäilee ravintolan suuntaan. Ikkunapaikat ovat täynnä asiakkaita.

– Ei mitään tietoa. Joku ohikulkija ilmoitti.

– Mikä suunnitelma?

– Jonkunhan tuonne ylös pitää mennä.

– Mä tulin neuvottelemaan, en kiipeilemään, Elias sanoo ja katsoo kenttäjohtajaa merkitsevästi.

– Miten meinasit neuvotella täältä alhaalta? Huutamalla? Telepatiakin onnistuu paremmin. Tuo on sen verran vaativa paikka, että ei sinne ketä tahansa voi laittaa. Kyllä mun mielestä neuvottelijan paikka on tuolla ylhäällä.

– Viedään sille puhelin.

– On jo kokeiltu. Ei ota vastaan.

– Mitä se oikein aikoo? Onko se uhannut mitään?

– Ei ole siitäkään tietoa. Ei suostu kertomaan mitään.

Elias huokaisee. Mitä pitempään nosturia katselee, sitä korkeammaksi se näyttää kasvavan. Olisi toimittava nopeasti, ennen kuin se katoaisi kokonaan näkyvistä.

– Tee itse päätös, Laakso jatkaa. – En minä voi sinua käskeä sinne. Ei meillä ole koulutusta keikkua tuommoisissa paikoissa. Mutta sitten pitää keksiä joku muu keino. Ja äkkiä. Porukkaa tulee koko ajan lisää.

Elias silmäilee nosturin pystyrungon sisällä olevia tikkaita. Ne nousevat kaltevassa kulmassa vain tietyn matkan verran kerrallaan. Tipahtaessa olisi edes jonkinlainen mahdollisuus selviytyä. Nosturi on niin korkea, että viimeisiä tikkaita on jo vaikeata erottaa.

– Onko poltto-Ollit tulossa? Elias kysyy.

– On. Ei siellä periaatteessa tarvitse tehdä muuta kuin pitää sitä ylhäällä niin pitkään, että hyppypatja saadaan alle, Laakso sanoo. – Mutta siihen menee vielä jonkun aikaa.

– Ilmoita tuleville yksiköille, etteivät tule missään nimessä hälytyslaitteet päällä paikalle. Joillekin hyppääjille just se saattaa olla laukaiseva tekijä.

Viima puree ihoon kiinni. Ilmavirtaus on puhaltanut pitkään suoraan napajäätiköltä, se pitelee kevättä kaukana Suomenlahden toisella puolen. Korkealla talvi tuntuu askel askelmalta selvemmin. Pitäisi pysyä liikkeessä, mutta mitä ylemmäs he nousevat, sitä hitaammiksi liikkeet käyvät. Tikapuut loppuvat. Elias katsoo risteilevien terästankojen keskeltä varovasti ympärilleen. Ketään ei näy.

Elias epäröi. Henkilöön pitäisi saada edes jonkinlainen kontakti, jottei pääsisi syntymään yllätyksiä. Sellaisiin ei korkealla olisi varaa. Hän vilkaisee alaspäin. Olli odottaa tikapuilla kärsimättömän näköisenä. Alapuolella vilahtaa muutama tumma piste. He ovat kiivenneet lintujakin korkeammalle.

Ajatus puistattaa.

Elias kipuaa ylös kolmion muotoisen nostopuomin sisään ja jää polvilleen kapean kulkusillan päälle, joka ei ole juuri puolta metriä leveämpi. Vaunu, jonka kautta nostovaijeri kulkee, on pysähtynyt puomin puoliväliin. Sen takana saattaa olla jotain.

Puomin sisällä ei mahdu seisomaan, korkeutta on vajaat puolitoista metriä. Pimeässä puomi on kuin suljettu putki. Se luo hataraa turvallisuuden tunnetta, joka katoaa välittömästi kun vilkaisee alas tyhjyyteen.

Elias tarraa kiinni puomin pystytankoihin. Jäisen huuruisesta teräspinnasta on vaikea saada kunnon otetta, vaikka kuinka puristaisi. Kulkusilta tuntuu heiveröiseltä, sen rei’itetystä, verkkomaisesta pinnasta näkyy selvästi läpi. Maa nosturin tyvessä on tummien varjojen peittämä. He ovat niin korkealla, mutta samalla niin olemattomien rakenteiden varassa, että mieli on jatkuvassa hälytystilassa. Eliaksesta tuntuu kuin hän kävelisi ilmassa.

Puomi huojuu ja Eliaksen on pysähdyttävä. Kumara asento polttelee pohkeita ja reisiä, ja hän laskee polven kulkusiltaa vasten. Olli tulee lähelle.

– Mikä nyt?

– Pysy kauempana, Elias ärähtää.

– Miksi?

– Tästä jos joutuu nyt perääntymään, niin mä olen sun sylissä.

Olli jää katsomaan Eliasta huvittuneena.

– Mitä mulkkaat?

– Mikä se niin pelottaa? Olli härnää ja kurkistelee alas.

– Älä saatana pelleile siinä.

Puomi ei huoju, se on vain tunne. Jäinen teräs tuntuu vaatteiden läpi kuin se olisi vasten ihoa. Kipu polvissa kasvaa nopeasti, ja se pakottaa liikkeelle. Kangas polvien kohdalla risahtelee, se on jäätynyt kiinni teräkseen.

Elias pysähtyy vaijerivaunun päälle puolimakaavaan asentoon. Vaunu haisee voimakkaasti vaseliinilta. Elias tietää, ettei haju ole oikeasti niin voimakas. Hänen aistinsa ovat virittyneet äärimmilleen.

Olli hivuttautuu vierelle. Noin kymmenen metrin päässä, puomin vasemmassa reunassa, näkyy hahmo. Mies istuu puomin reunapalkin päällä, jalat roikkuvat ulkopuolella rennosti kuin laiturin laidalta. Miehen alapuolella on halogeenivalonheitin. Se on kuin pieni aurinko.

Elias hamuaa mikrofonia rinnuksiltaan. Käsi vapisee.

– Kohteesta havainto. Istuu melkein puomin kärjessä.

– Tilanneyksi kuittaa, ylikonstaapeli Laakso vastaa radiossa, – näen teidät.

Elias yrittää tunnistaa miehen kasvot, mutta se on mahdotonta. Samassa hahmo havahtuu, kääntyy katsomaan.

– Terve, Elias sanoo tuttavallisesti kuin lähikaupan jonossa. – Poliisi tässä. Ei mitään hätää.

Mies hymähtää kuin Elias olisi sanonut jotain huvittavaa ja kääntyy katsomaan takaisin alas.

– Kuka se on? Olli kuiskaa.

– Ei saa selvää.

– Pitäiskö mennä lähemmäs?

– Ei vielä. Yritetään jututtaa täältä.

– Mitä meinasit? Elias kysyy mieheltä. – Oliko suunnitelmia?

Mies ei vastaa. Hän sylkäisee ja jää katsomaan maata kohti kieppuvan klimppinsä perään. Yhtäkkiä mies antaa itsensä rojahtaa eteenpäin. Elias pomppaa seisaalleen ja huutaa miehen perään. Mies kaatuu kohti pudotusta, mutta viime hetkellä käsi tarraa pystytankoon kiinni ja mies jää roikkumaan jyrkkään etunojaan. Eliaksen suusta pääsee puolittainen kirosana, hänen on pakko katsoa muualle.

– Kerropa nyt vähän, Elias kehottaa saatuaan hengityksen tasaantumaan. – Mitä sä täällä hommaat?

– Mitä se sulle kuuluu, mies ärähtää päihtyneesti.

Miehen ääni kuulostaa tutulta, mutta Elias ei löydä äänelle kasvoja.

– Mä olen Elias. Kuka sä olet?

Mies naurahtaa ja puistaa päätään.

– Tunnenko mä sut? Elias kysyy. – Mä en näe sinne asti. Voinko mä tulla lähemmäs?

– Pysy siellä, mies älähtää. – Älä tule yhtään lähemmäs.

– Kuka se on? Olli kysyy uudestaan.

– En mä tiedä, Elias vastaa irrottamatta katsettaan hahmosta. – Pitäis tuntee.

– Kuinka niin?

– Koska se tuntee mut.

Paikalle kaartaa pelastuslaitoksen yksikköjä. Hälytyslaitteet eivät ole päällä. Mies keinuttelee itseään edestakaisin poikkitangon päällä.

– Täällä on asiaton oleskelu kielletty. Onko sulla joku syy olla täällä?

Mies ei vastaa.

– Kertoisit nyt. Ehkä mä voin auttaa.

– Miten sä muka voisit auttaa, mies yhtäkkiä huutaa. – Mitä sä muka musta tiedät?

– En tiedäkään, kun et sä kerro edes, kuka sä olet.

Mies vaikenee.

– Mä olen täällä auttamassa sua, Elias jatkaa. – Sä voisit vähän jeesata kertomalla, miksi sä olet täällä.

– Ei sillä ole mitään merkitystä, mies murahtaa.

– Millä?

– Ei kukaan voi auttaa…

– Anna mun edes yrittää.

Alhaalla näkyy liikettä. Valkoista maata vasten ilmestyy jotain tummaa, mikä alkaa levitä. Se on kuin suuri, avautuva kukka. Pelastuspatjan reunoista pitelevät ihmiset näyttävät epämääräisiltä pisteiltä. Läikkä oikenee ja saa tasasivuisen neliön muodon. Se lähtee liukumaan heidän alleen. Mies huomaa sen ja alkaa liikehtiä hermostuneesti.

– Tää on hyppääjä, Elias kuiskaa Ollille. – Ei mikään uhkailija.

– Mitä tehdään?

– En tiedä. Puhuttaminen ei tunnu oikein toimivan.

– Mä voisin yrittää päästä sen luo, Olli ehdottaa ja silmäilee samalla miestä.

– Et varmasti.

– Se on selin tuossa. Aika kauan on katsellut tuonne alas. Kyllä se saattaa onnistua.

– Mitä sitten jos pääsetkin tuonne? Elias sähisee. – Mitä sitten meinasit? Se kun pistää hanttiin, niin kumpikin tippuu.

– Ei sitä tarvitse pitää täällä kun niin pitkään, että nuo saa tuon patjan täyteen.

– Et jumalauta mene. Patja on niin pieni, että ei ole mitenkään varmaa, että siihen osuu, kun näin korkealta tiputaan. Varsinkin jos tippujia on kaksi.

– Tulet heti avuksi, kun saan siitä otteen.

Elias ei vastaa.

– Onko selvä?

Ollin päättäväisyys tuntuu sietämättömältä. Moottori käynnistyy alhaalla. Se on polttomoottorikäyttöinen ilmakompressori. Ääni kantautuu selvästi ylös. Mieskin huomaa sen. Hänen olemuksensa muuttuu entistä herm...