Huumaava Haltin reitti




Kirjoittajan teoksia


Seikkailuja Lapissa -sarja

Sotatunturin porovarkaat (2006 1.p, 2007 2.p)

Inarijärven aarre (2007 1.p, 2013 e-kirja)

Huumaava Haltin reitti (2008)

Lemmenjoen kultakätkö (2011)

Prinsessan sieppaus Pältsalla (2011)

Takaa-ajo Ruijassa (2012)

Koarvikoddsin noita (2012)

Outoja kulkijoita Tuntsan erämaassa (2012)



Seikkailuja maailmalla -sarja

Murha Niilillä (2013)











Matti Uurinmäki


Huumaava Haltin reitti


Seikkailuja Lapissa 3





© copyright Matti Uurinmäki
Kustantanut Naruska Saivo Oy – www.naruska.fi
e-kirjan toteutus Naruska Saivo Oy

2. uudistettu painos / e-kirjan 1. painos
ISBN 978-952-67109-8-3 (epub)

Kirja on aikaisemmin ilmestynyt painettuna v. 2008 (Naruska Saivo Oy)
ISBN 978-952-67109-0-7 (nid)

Kannen layout © Matti Uurinmäki
Valokuvat © Matti Uurinmäki & Riku Uurinmäki

1
Lomasuunnitelmia

Alkukesän aurinko hehkutti kirkasta valoaan ikkunan kautta, vaikka osa säteistä siivilöityikin koivun tuoreenvihreään lehvästöön. Raollaan olevan tuuletusikkunan kautta kuului kirjosiepon mahtipontinen sirkutus, kun se koko maailmalle julisti omistavansa koivun haaraan kiinnitetyn harmaantuneen pöntön. Auringon säteet tavoittivat lattialta useita karttoja, pari avattuinakin, ja kolme poikaa istumassa karttojen keskellä.

    - On se sitten vaikeaa valita kiinnostavinta seutua, kun vaihtoehtoja on pilvin pimein, Riku tuskaili.

    - Meidän varmaankin pitäisi miettiä, mitä haluaisimme vaelluksella tehdä, Janne tuumaili. – Aiommeko kalastella vai huiputtaa jonkun merkittävän tunturin - tai istua iltaisin nuotiolla ikihonkien humistessa pään päällä. Onhan niillä seuduilla aina eroa.

    - Tänä kesänä emme ilmeisestikään voi lähteä melomaan, kun isukit eivät pääse kuljettamaan kanootteja, Antti mietiskeli. – Taitaa olla vuorossa vaelluskesä apostolin kyydillä.

Janne, Riku ja Antti yrittivät ratkaista, mihin päin Lappia he tänä kesänä lähtisivät vaellukselle. Lähtöhän olisi jo runsaan kuukauden kuluttua, heinäkuun loppupuolella.

    - Löytyisiköhän sellaista aluetta, jossa olisi vähän kaikkea, Antti jatkoi pohdiskeluaan. – Miten olisi tuo Saariselkä? Siellähän olisi tuntureita vaikka kuinka paljon. Antti levitteli Koilliskairan karttaa lattialle. – Onhan siellä jokiakin ja varmaan jokivarsissa metsiäkin.

    - Kyllähän se yksi vaihtoehto olisi, Janne myönteli. – En ole oikein innostunut niihin Saariselän länsiosan seutuihin, kun niissä on kulkijoita tuhottomasti. Nuotion tekohan siellä on luvallista vain merkityillä paikoilla.

    - Niin, jos ei mennä kansallispuiston erämaaosaan, Riku huomautti. – Siellähän olisi vapaampaa ja samalla rauhallisempaa. Kalaakin saattaisi saada, hän innostui.

Saariselkä jäi muhimaan. Karttojen kääntelyä jatkettiin. Kyllähän tämä sohvavaelluskin – tai siis oikeastaan lattiavaellus – oli mielenkiintoista.

    - Jokohan meistä löytyisi miestä sen verran, että uskallettaisiin peräti Käsivarteen, Janne härnäsi tovereitaan. – Se on sentään vaativimpia alueita kotimaan kamaralla – ainakin, jos sattuu sää kaltoin kohtelemaan.

    - Kyllähän me…, Antti ei tainnut olla aivan varma itsekään. – Kyllä me selviäisimme, hän sitten vahvisti sekä itselleen että toisille.

    - Voiko siellä kalastella, Riku tiukkasi. Hänkin kumartui tutkimaan Käsivarren karttaa.

    - Monessakin paikassa, Janne vakuutti. – Tietysti sen mukaan, minne suuntaan aikoo.

    - Jos sinne lähdemme, niin eiköhän sitä Haltille mennä, Antti innostui. – Löytyykö siltä reitiltä sopivia vesistöjä.

    - No, siellähän on se kuuluisa Porojärven alue, jossa entinen pressakin, siis Kekkonen, kävi kalassa. Muistan siitä lukeneeni jostakin kirjasta, Janne kertoi. – Katsokaa, tässä, hän näytti kartalta. – Tuossa on Porojärvi ja sen yläpuolella on Meekonjärvi, johon laskee isohko joki. Nämä on Lätäsenon latvavesiä. Lätäsenohan on yksi Lapin parhaista kalavesistä.

    - Tuolla on Haltikin, Riku tökötti sormellaan. – Vaellusreittihän meneekin sinne tuosta Meekonjärven vieritse. Mutta pitkä on kävelymatka Haltille Kilpisjärveltä. Jaksaisikohan tuon?

    - En ole tarkkaan laskenut, mutta kyllä sinne näiden retkikartan reittimerkintöjen mukaan suunnilleen 60 kilometriä tulee, siis yhteen suuntaan.

    - Pitkä ja kivinen on tie, Antti teeskennellen huokaisi.

    - Jos kävelemme parikymmentä kilsaa päivässä, niin viikossahan siitä selviämme, Riku laskeskeli. – Eiköhän me viikon muonat jakseta kantaa.

    - Puustoa siellä ei ole oikeastaan lainkaan, joten nuotioita ei voi tehdä kuin korkeintaan kämppien viereen, Janne totesi. – Ruokahommissa on varauduttava Trangian käyttöön.

    - Kai me sinne menemme, Riku ehdotteli.

Pojat katselivat toisiaan. Jokaisen kasvoilla näkyi innostuksen merkit. Päätös oli tehty.