Kansi

Etusivu

Tuulia Aho

KUIKANSULKA

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37436-8

© Tuulia Aho 2005

Kordelinin säätiö on tukenut kirjan kirjoitustyötä.

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

I. Kuikansulka

I KUIKANSULKA

1. Saalistaja

1. SAALISTAJA

SAALISTAJA RYÖMI HITAASTI eteenpäin Naavakallion laella. Hänen hengityksensä kähisi, silmät kiilsivät sumussa läpikuultavan värittöminä ja kylminä kuin ohuen jääkerroksen peittämä vesi.

Saalistaja oli kiivennyt pitkän matkan idänpuoleista rinnettä. Kostea sammal irtosi helposti jalan alla jyrkällä kalliolla, eivätkä rotkon pohjalla törröttävät teräväsärmäiset kivenlohkareet luvanneet pehmeää pudotusta harha-askeleen jälkeen.

Saalistaja odotti hengityksensä tasaantumista. Hän oli varuillaan. Aina. Terävän nenän laajat sieraimet värähtivät, suuret korvat liikahtelivat takkuisen, keltaisenharmaan tukan alla. Oli hiljaista, saalistajan korvat tavoittivat vain laakson pohjalla virtaavan puron solinan. Hämärä oli laskeutunut. Sumuinen ja tihkusateinen sää oli saalistajan mieleen; se kätki hänet hyvin näkyvistä. Kosteus imeytyi vaatteiden läpi ja sai hänet hytisemään, mutta hän tuskin huomasi sitä. Kylmä, nälkä tai kipu eivät häirinneet saalistajaa, hänen ajatuksensa eivät herpaantuneet hetkeksikään tavoitteesta – saaliista.

Saalistaja lähestyi päämääräänsä nopeana, hiljaisena ja nimettömänä. Joskus lapsena hänellä oli ollut nimi, mutta hän oli itsekin unohtanut sen jo aikaa sitten. Ei kukaan puhutellut saalistajaa nimeltä. Nimetön herättää pelon ja pelko on suoja.

Saalistaja kohottautui seisomaan ja otti muutaman askeleen jyrkänteen reunaa kohti. Pitkät jalat saivat hänen käyntinsä näyttämään huojuvalta, kädet roikkuivat sivuilla hervottoman näköisinä. Hän kurottautui varovasti katsomaan alas.

Pimeydessä rotkon pohjalla loisti outo tähtikuvio: susien keltaisina hehkuvat silmät. Harmaat turkit sulautuivat osaksi sumua. Joku susista ulvahti epävarmasti, ne olivat huomanneet laihan, romuluisen, ihmistä muistuttavan hahmon ylhäällä kalliolla, mutta eivät tienneet mitä tehdä. Pystysuora kallionseinämä esti niitä ryntäämästä saalistajan kimppuun.

Susia oli viisi. Ne vartioivat Naavakallion Kivitaskun majaa. Kivitasku oli taitava kankaankutoja. Hän asui yksin ja oli ottanut hoiviinsa orvoksi jääneen pentueen. Hän oli antanut pennuille nimet ja ne olivat kesyyntyneet nopeasti, varsinkin pienin ja heiveröisin, jota hän kutsui Reppanaksi. Sudet olivat uskollisia ja valppaita vahteja.

Kivitaskun maja oli ainoa asumus vehreässä laaksossa. Maja nojasi harmaana ja väsyneenä Naavakallioon, katolla kasvoi sammalta ja jäkälää, takaseinä oli kiinni kalliossa. Maja näytti tihkusateeseen unohtuneelta ja asumattomalta – tai susien majapaikalta. Saalistajaa ulkonäkö ei hämännyt; maja kätki sisäänsä aarteita. Saalistaja oli tiennyt sen jo kauan, mutta nyt vasta houkutus oli tarpeeksi suuri.

Perähuoneessa Kivitaskulla oli kaikkein salaisin – hämähäkkitarha. Erikoisten hämähäkkilajien seiteistä hän oli kehittänyt tavan kehrätä ohuen ohutta lankaa, josta hän kutoi kuuluisaa ja hyvin kallista hämäräkangastaan. Hämäräkangas taittoi valonsäteet niin, että katsojan silmä hämääntyi ja hän luuli näkevänsä vain kasteessa kimmeltävää hämähäkinseittiä.

Saalistaja ei kuitenkaan tavoitellut hämäräkangasta. Hänet oli saanut liikkeelle pelkkä huhu, korvaan kuiskattu toive, aavistus jostain vielä paljon arvokkaammasta.

Saalistajalla oli vyötäröllään nahkasuikaleista palmikoitu vahva köysi. Hän irrotti moneen kertaan kiedotun köyden ympäriltään ja sitoi sen toisen pään lujasti jykevän kivenlohkareen ympäri. Hän kokeili vielä solmun pitävyyttä – hän oli romuluinen ja painava, vaikka näytti laihalta. Sitten hän alkoi laskeutua köyttä pitkin ponnistaen jaloillaan kallionseinämästä. Saalistaja tömähti majan katolle ja alkoi nopeasti siirrellä syrjään katteena olevia tuohenkappaleita ja niitä paikallaan pitäviä ohuita puunrunkoja. Sammalta karisi ja pitkä runko rojahti maahan. Sudet villiintyivät. Ne kiersivät majaa suunniltaan levottomuudesta, saalistaja kuuli niiden läähätyksen, kurkusta kohoavan matalan urinan ja kimeät vingahdukset. Sumu hälveni vähitellen ja eläinten ääriviivat alkoivat erottua ympäröivästä hämäryydestä.

Saatuaan aukon tarpeeksi suureksi saalistaja pudottautui sisään. Hän osui keskelle perimmäistä huonetta, hämäkkitarhaan. Saalistaja katseli ympärilleen, hänen silmänsä tottuivat nopeasti pimeään.

Hämähäkkitarhassa oli kovaksi tallattu maalattia. Kaikkialla seinillä ja katossa riippui seittejä ja ilmavirta keinutteli verkkoihin takertuneita, tyhjiin imettyjä hyönteisten kuoria. Suoraan saalistajan luisevalle nenälle laskeutui lankansa päässä huojuva nyrkinkokoinen hämähäkki. Se piti saalistajan nenää lihavana saaliina ja tunnusteli sitä karvaisilla jaloillaan kuin arvioiden, oliko oudonmuotoinen lihanpala kovakuoriainen vai kärpänen. Saalistaja huitaisi otuksen inhoten pois. Tavallistakin tahmeampi ja sitkeämpi hämähäkinseitti takertui saalistajan käsiin ja hartioilla roikkuviin hiuksiin, hän huitoi koukkukyntiset sormet harallaan ja raivasi tiensä seuraavaan huoneeseen.

Suuren huoneen seinänvierillä ja hyllyillä oli pinoissa mitä erilaisimpia kangaskääröjä, kimaltelevia, läikehtiviä, tummia, vaaleita, ohuita ja paksuja, loistavanvärisiä kankaita. Katto-orsilla riippui värjättyjä ja värjäämättömiä lankavyyhtejä, jotkut langat olivat karkeita ja paksuja kuin hamppuköysi, toiset henkäyksenohuita. Lattialla oli suurissa koreissa kehräämätöntä lampaan ja vuohenvillaa, nokkosta, pellavaa sekä tuntemattomia kuituja. Erilaisia värjäyksessä käytettäviä yrttejä roikkui kuivattuina katosta, lattialla oli värijauheruukkuja ja huhmareita.

Huoneen sivuseinällä saalistaja huomasi suuren puisen arkun, jonka taakse oli ripustettu sadekangas. Sadekangaskin oli eräs Kivitaskun taidonnäytteistä. Se oli tiheäksi kudottua villakangasta, joka oli rasvattu toiselta puolelta hylkeenrasvalla vedenpitäväksi. Epäröimättä saalistaja kiskoi arkun irti seinästä: sadekangas peitti matalan oviaukon.

»Siellä se on!» huudahti saalistaja tahtomattaan ja vilkuili sitten levottomana ympärilleen. Hänen äänensä oli narisevan kuiva ja vihlova kuin jalan alla toisiaan vasten hankautuvat kivet. Mutta tiesihän hän, ettei kukaan kuulisi. Saalistaja oli odottanut kärsivällisesti sopivaa hetkeä. Hän oli seuraillut kaukaa Kivitaskun puuhia monta päivää, huomaamattomana varjona kuusikossa, äänettömänä kuin huuhkajan untuvanpehmeä liito ennen kuin se iskee kyntensä jänikseen. Juuri nyt oli saalistajan tilaisuus: tänä iltana kylässä oli juhla. Kaikki tiesivät, että Kuikan kansa rakasti juhlia, tarinoita ja ruokaa, se ei ollut salaisuus kenellekään. Saalistajan ei siis tarvinnut pelätä Kivitaskun palaavan ennen aamua.

Saalistajan hengitys kiihtyi, mutta hänen kätensä ei vapissut, kun hän työnsi sadekankaan syrjään ja astui huoneeseen.

2. Juhla

2. JUHLA

KUIKAN KYLÄ SIJAITSI rehevässä lehdossa, kahden veden välissä: Kuikkajärven ja meren. Useimmat majat ja kodat levittäytyivät suojaista merenlahtea ympäröivään metsänreunaan. Vähän syrjempänä saarnimetsikössä häämötti kylän shamaanin Karhunkaitseman maja. Sen tukipylväisiin oli kaiverrettu eläimenkuvia, karhun- sekä hirvenpäitä, ja maja näytti muutenkin isommalta ja komeammalta kuin muut. Karhunkaitseman majan takaa alkoi pähkinäpensasta kasvava kannas, joka laskeutui loivasti Kuikkajärven rantaan. Järven rannalla oli yksi asumus. Se oli Kuikansulan, tarinankertojan maja. Kylän asukkaista vain Kivitasku viihtyi erakkona Naavakallioilla Kuikkajärven toisella puolen.

Rannassa paloi suuri nuotio, jonka ääreen kyläläiset olivat kokoontuneet. Tulenloimu tanssitti varjoja hiekalla, hilpeät äänet kohosivat ja laskivat kuin nuotion savu. Kukaan ei halunnut jäädä valopiirin turvallisen lämmön ulkopuolelle. Vietettiin nimenantojuhlaa. Taitavan ruuhentekijän tytär oli saavuttanut kahden kuunkierron iän ja loppukesän runsaus teki juhlasta ylellisen: lohet ja peuranpaistit tirisivät houkuttelevasti, juurekset hautuivat tuhkassa, korit olivat kukkuroillaan marjoja.

Lasten kimeät ja hilpeät huudot hiljenivät äkisti, kun Karhunkaitsema, kookas ja komea shamaani, nousi seisomaan. Myös aikuisten puhe ja nauru vaimenivat, kun kaikki valmistautuivat uteliaina kuulemaan, minkä nimen shamaani lausuisi. Karhunkaitsema oli juhla-asussaan, päässään hänellä oli kiiltävänmustista korpinsulista tehty päähine, kaulassa hohti vaaleana kiillotetuista karhunhampaista punottu kaulanauha. Äänikin oli kunnioitusta herättävä – karhumaisen matala. Kuikan kansa oli onnekas: Karhunkaitsema oli kuuluisa ja voimakas shamaani.

Ruuhentekijä kantoi lapsen Karhunkaitseman luo. Tyttö oli kapaloitu niin tiiviisti Kivitaskun kutomaan hienoon pellavaan, että näytti aivan yöperhosen toukalta kotelossaan. Kääröstä pilkistivät vain pienet kasvot ja hento hiustupsu, joka työntyi hupun alta otsalle ja kaartui pystyyn vaaleaksi töyhdöksi. Karhunkaitsema otti lapsen syliinsä. Vierellä takoi rumpua silmät suljettuina shamaanin oppilas Kurki. Hänen sormenpäänsä tanssivat rummun kalvolla, ensin keveästi kuin tyynelle vedenpinnalle ropiseva sade, sitten iskut kiihtyivät ja kuulijat tunnistivat peuran askeleet: peuralauma kiisi yli jäkälän peittämän kallion ja pakeni. Lopulta rumpu jyskytti voimakkaasti, tasaisesti, huumaavasti. Siinä löi karhun mahtava sydän.

»Tämän Kuikan kansan uuden tyttären», jylisi Karhunkaitsema ja hänen äänensä voitti rummun kuminan, »tämän töyhtöpäisen linnunpojan nimenä olkoon Tilhi!»

Shamaani kastoi sormensa saviruukkuun, jossa oli peuranvereen sekoitettua punaista maaväriä. Tällä elämän värillä Karhunkaitsema piirsi kuikan kuvan Tilhen otsaan. Lapsi oli nimetty, hänestä oli tullut...