Kansi

Nimiö

Patricia Cornwell

Paljaat luut

Kay Scarpettan tutkimuksia

Suomentanut Ilkka Rekiaro

missing image file

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Bone Bed

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Jacket design & lettering

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2013 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-27643-2

Kustannusosakeyhtiö Otava 2013

Alkusanat

Omistettu Stacille

sinun ansiostasi se on mahdollista ja hauskaa.

Prologi

22. LOKAKUUTA 2012

KLO 6.20

Siellä, missä Red Willow ja Wapiti-joki yhtyvät Peace Regioniksi kutsutulla seudulla Luoteis-Albertassa, tummanvihreä vesi syöksyy ja vaahtoaa ohi kaatuneiden puiden ja pienten harmaiden hiekkasaarten, joiden ranta on valkeaa soraa.

Rinteissä kasvaa taajassa haapoja ja mustakuusia, ja taimet kohoavat suorina jyrkiltä jokivarsilta ja rantatörmiltä. Niiden norjat oksat kurkottavat aurinkoon, kunnes painovoima taivuttaa niitä ja katkaisee ne kahtia.

Vesirajassa viruvat ajopuut keräytyvät haljenneiden runkojen ja särkyneiden oksien pesiksi, joiden ympäri ja läpi kosket kuohuvat siirtäessään kariketta ja muuta irtonaista alajuoksulle elämän kukoistuksen ja kuoleman ikiaikaisessa tahdissa, mätäneminen, uudelleensyntymä ja kuolema.

Missään ei ole asutuksen merkkejä, ei ihmisen jättämiä roskia tai saastetta eikä ainuttakaan rakennusta näköpiirissä, ja minä kuvittelen rajun katastrofin seitsemänkymmenen miljoonan vuoden takaa, jolloin lauma vaeltavia Pachyrhinosauruksia menehtyi hetkessä. Ne vauhkoontuivat ja räpiköivät monisatapäisenä laumana ja hukkuivat ylittäessään tulvivaa jokea.

Petoeläimet söivät niiden muhkeat raadot, rippeet mätänivät ja niveltyvät luut irtosivat toisistaan. Ajan myötä maanvyöryt ja virtaus puskivat luita mukanaan, ja ne jäivät glasiaalisiin kerrostumiin ja näkyvät puhkeamina, joita on miltei mahdoton erottaa peruskallion graniitista ja irtokivistä.

Tietokoneeni näytöllä juoksevat kuvat voisivat esittää neitseellistä luontoa, joka on pysynyt koskemattomana liitukaudelta saakka, ellei yksi ilmiselvä seikka häiritsisi: videon kuvasi ihminen, joka piteli kameraa kiitäessään matalan veden pintaa, syöksyessään vaarallista vauhtia hiekkasärkkien, veden alta pilkottavien kivenjärkäleiden ja katkenneiden puiden lomitse.

Kuvassa ei näy tunnistettavia yksityiskohtia moottoriveneestä ulko- tai sisäpuolelta, eikä ohjaajaa tai matkustajia näytetä. Näkyy vain peräkannen metallikaide ja tuntematon ihmishahmo, jonka häikäisevä aurinko mustaa, teräväreunainen kiinteä varjo kirkkaana kohisevaa vettä ja sinistä pilvetöntä taivasta vasten.

1

Vilkaisen isoa kumihihnaista titaanikelloani ja tartun kahviini ei maitoa eikä makeutusainetta kun kuulen kaukaisia askelia käytävästä luodin muotoisessa rakennuksessani Massachusetts Institute of Technologyn kampuksen itärajalla. Päivä ei vielä sarasta tänä lokakuun kolmantena maanantaina.

Ylimmässä, seitsemännessä kerroksessa sijaitsevan työhuoneeni alapuolella autot kulkevat lakkaamattomana virtana Memorial Drivella, sillä ruuhka-aika on tässä Cambridgen osassa täydessä vauhdissa jo reilusti ennen aamunkoittoa vuodenajasta tai säästä riippumatta. Ajovalot liikkuvat rantakadulla kuin hyönteisten kirkkaat silmät, Charlesjoki karehtii sysimustana, ja Harvardin sillan toisella puolella Bostonin kaupunki näkyy kimaltelevana vallina, joka erottaa mantereeseen juurtuneet liike-elämän ja koulutuksen valtakunnat satamista ja lahdenpoukamista, joista alkaa meri.

Näin aikaisin ei paikalla ole henkilökuntaa, vain joku kuolinsyyntutkijoista, mutten keksi hyvää syytä, miksi Toby tai Sherry tai kuka päivystysvuorossa sattuukin olemaan liikkuisi tässä kerroksessa.

Itse asiassa minulla ei ole hajuakaan, kenen vuoro alkoi keskiyöllä, ja yritän muistaa, mitä autoja pihalla oli saapuessani noin tuntia aiemmin. Tuttuja valkoisia maastureita ja pakettiautoja ja yksi rikospaikkatutkimusautoistamme, minä muistan hämärästi. En pannut merkille, mitä muita siellä oli, olin keskittynyt iPhoneeni, jonka hälytysäänet ja viestit muistuttivat minua neuvottelupuheluista ja tapaamisista ja tämänpäiväisestä oikeudenkäynnistä, johon joudun osallistumaan. Liian monta ohjelmaa käynnissä samanaikaisesti, ja tarkkaavaisuus herpaantuu, ajattelen kärsimättömästi.

Minun kannattaisi tarkkailla enemmän, mitä ympärilläni tapahtuu, nuhtelen itseäni, mutta minun ei hemmetti soikoon pitäisi joutua arvailemaan, kuka päivystää. Tämä on naurettavaa. Ajattelen turhautuneena johtavaa rikostutkijaani Pete Marinoa, joka ei näköjään enää viitsi vaivautua päivittämään sähköistä kalenteria. Kuinka vaikeaa on vetää ja pudottaa nimiä yhdestä päivästä toiselle, jotta näkisin, kuka on töissä? Hän ei ole hoitanut asiaa pitkään aikaan ja on muutenkin pysytellyt omissa oloissaan. Minun pitänee kutsua hänet syömään, laittaa jotain hänen lempiruokaansa ja jutella siitä, miten hänellä menee. Ajatus koettelee kärsivällisyyttäni, jota minulla ei tunnu juuri nyt olevan lainkaan.

Joku henkisesti häiriintynyt, vai pitäisikö sanoa paha ihminen.

Kuuntelen, hiippaileeko joku kerroksessani, mutta en kuule enää mitään. Etsin tietoa internetistä, napsauttelen tiedostoja ja palaan uudestaan ja uudestaan samoihin yksityiskohtiin, kunnes huomaan, miten lannistetuksi tunnen itseni ja miten vihaiseksi se minut saa.

Sait kerrankin mitä halusit.

Oikeastaan ei ole mitään niin veristä tai karmeaa, mitä en olisi jo nähnyt tai mitä en kestäisi nähdä, mutta eilen illalla minut yllätettiin kesken hiljaisen sunnuntainvieton kotona mieheni Bentonin kanssa. Musiikki soi, ja MacBook oli auki keittiön työtasolla siltä varalta, että tapahtuisi jotain, mistä minun pitäisi tietää välittömästi. Olin rennolla tuulella ja keskityin valmistamaan yhtä Bentonin lempiruokaa, risotto con spinaci come lo fanno a sondriota. Odotin veden kiehahtavan kattilassa ja join Geheimrat J Rieslingiä, joka sai minut muistelemaan äskettäistä Wienin-matkaamme ja siellä käyntimme riipaisevaa syytä.

Olin syventynyt ajattelemaan minulle rakkaita ihmisiä, laittamaan hyvän aterian ja juomaan pehmeää viiniä, kun sähköposti videoliitteineen saapui tasan klo 18.30 itärannikon talviaikaa.

En tunnistanut lähettäjää BLiDedwood@stealthmail.com.

Viestiä ei ollut, ainoastaan otsikko KUOLINSYYNTUTKIJA KAY SCARPETTALLE suuraakkosin lihavoidulla Eurostile-fontilla.

Aluksi olin vain ymmälläni noista kahdeksastatoista videosekunnista, joissa ei ollut ääntä ja jotka esittivät moottoriveneajelua jossain minulle vieraassa maailmankolkassa. Leike vaikutti varsin viattomalta eikä merkinnyt minulle mitään erityistä, kun katsoin sen ensimmäisen kerran. Olin varma, että se oli lähetetty minulle vahingossa, kunnes video yhtäkkiä pysähtyi ja vaihtui ristikuvan kautta kuvaksi, jonka oli tarkoitus järkyttää.

Aloitan haun uudella hakukoneella, mutta en löydä sanottavasti hyödyllistä tietoa Pachyrhinosauruksesta, paksukuonoisesta kasvinsyöjädinosauruksesta, jolla on piikikäs luukauluri ja litteä kyhmy, jolla se luultavasti tökki ja repi toisia eläimiä. Hyvin erikoisen näköinen otus, hiukan kuin kaksitonninen töppöjalkainen sarvikuono, jolla on irvokas luunaamari, ajattelen katsoessani erään taiteilijan näkemystä. Matelija, jonka naamataulusta on vaikea pitää, mutta Emma Shubert piti, ja nyt neljäkymmentäkahdeksanvuotias paleontologi on menettänyt toisen korvan tai henkensä tai molemmat.

Anonyymi sähköposti lähetettiin suoraan tänne Cambridgen oikeuslääketieteen keskukseen eli CFC:lle (Cambridge Forensic Center), jonka johtajana palvelen, ja oletan, että tarkoituksena on härnätä ja pelotella minua. Kuvittelen moottoriveneen viilettävän joella tuhansien kilometrien päässä täältä luoteeseen seudulla, joka näyttää unohdetulta. Tutkin takatuhdolla istuvaa alivalottunutta, aavemaista hahmoa, joka katsoo suoraan kuvaajaan päin.

Kuka sinä olet?

Sitten jyrkkä kivinen rinne, jonka tiedän nyt olevan Wapitin luukentäksi kutsuttu dinosaurusten kaivauspaikka, ja video vaihtuu taas ristikuvan kautta julman väkivaltaiseksi kuvaksi.

2

Irti leikattu ihmisen korva on siro ja selväpiirteinen, sen kaarevan muotoinen rusto on karvaton.

Oikea korva. Mahdollisesti valkoinen. Vaaleaihoista varmemmin en osaa sanoa. Kenties naisen korva, ei ainakaan aikuisen miehen eikä pikkulapsen, mutta en voi sulkea pois vanhempaa tyttöä tai poikaa.

Nipukka on lävistetty kerran keskeltä. Verinen sanomalehti, jonka päällä korvalehti valokuvattiin, on helppo tunnistaa Grande Prairie Daily Herald-Tribuneksi. Se oli varmasti Emma Shubertin paikallislehti hänen työskennellessään menneenä kesänä Luoteis-Kanadassa niin sanotulla Peace Regionin alueella. En näe päivämäärää vaan ainoastaan osan artikkelista, joka kertoo metsätuhoja aiheuttavista vuoristomäntykovakuoriaisista.

Mitä sinä haluat minulta?

Toimin yhteistyössä puolustusministeriön kanssa, tarkemmin sanoen asevoimien kuolinsyyntutkijan AFME:n (Armed Forces Medical Examiners) kanssa, ja vaikka yhteistyömme laajentaa toimivaltani liittovaltion tasolle, se ei taatusti ulotu Kanadaan. Jos Emma Shubert on murhattu, hänestä ei tule minun tapaustani ellei hänen kalmonsa päädy tuhansia kilometrejä kaakkoon katoamispaikastaan ja putkahda esiin täällä.

Kuka lähetti tämän minulle ja mitä sen odotetaan saavan minut ajattelemaan tai tekemään? Kenties sen, mitä olen tehnyt jo eilisillan puoli seitsemästä lähtien.

Ilmoita poliisille ja murehdi, ole vihainen ja tunne itsesi hyödyttömäksi.

Biometrinen lukko naksahtaa auki viereisessä rikosteknisen osaston tietokonehuoneessa. Ei Toby eikä kukaan muukaan rikostutkija vaan siskontyttöni Lucy, minä oivallan, ja olen yllättynyt ja mielissäni. Luulin, ettei hän tulisi tänään. Viimeksi kuulin, että hän oli lähdössä helikopterilla jonnekin, ehkä New Yorkiin, en tiedä. Hän on ollut viime aikoina kiireinen, valmistellut kartanoaan, kuten hän nimittää isoa tilaa, jonka osti täältä luoteeseen sijaitsevasta Lincolnista. Lucy on rampannut Texasissa hankkimassa lentolupakirjaa uudelle kaksimoottoriselle helikopterilleen, joka toimitettiin hänelle jokin aika sitten. Kiireisiä asioita, joissa minä en voi auttaa, hän sanoo, ja siskontytölläni on salaisuutensa. Hänellä on niitä aina, ja minä huomaan aina.

Sinäkö siellä? minä tekstaan. Kahvia?

Sitten hän ilmestyy avoimelle ovelleni hoikkana ja reippaana ihonmyötäisessä mustassa t-paidassa, mustissa silkkisissä reisitaskuhousuissa ja mustissa nahkatossuissa, ja hänen vahvojen kyynärvarsiensa ja ranteidensa suonet näkyvät selvästi. Kellanpunertaviksi raidoitetut hiukset ovat yhä suihkusta märät. Hän näyttää siltä kuin olisi jo käynyt salilla ja olisi lähdössä tapaamaan jotakuta, vaikkei kello ole edes seitsemää.

"Hyvää huomenta." Muistan taas, miten mukavaa on, kun Lucy on paikalla. "Luulin, että lensit jonnekin."

"Tulit aikaisin töihin."

"Minulla on rästissä histologian töitä. Ajattelin purkaa sumaa mutta tuskin onnistun", selitän. "Iltapäivällä joudun käymään oikeudessa Mildred Lottin tapaus, vai pitäisikö sanoa Mildred Lottin spektaakkeli. Pakottavat minut todistamaan, mikä on pelkkä stuntti."

"Voi se olla enemmänkin." Lucyn sievät kasvot ovat hyvin mietteliäät.

"Totta, siinä voi käydä hölmösti. Oikeastaan olen varma, että käy." Katson häntä uteliaana.

"Sinun täytyy ottaa Marino tai joku muu mukaan." Lucy on seisahtunut siniharmaan kokolattiamaton keskelle ja katsoo ylös katon lasikupoliin.

"Ilmeisesti se olit sinä, jonka olen kuullut kuljeskelevan täällä viime tunnin mittaan", jatkan utelemistani. "Aloin jo pelätä, että joku on tunkeutunut tänne luvatta." Tämä on minun tapani kysyä, mitä hänellä on sydämellään.

"En minä", hän sanoo. "Tulin vasta äsken. Poikkesin katsomaan yhtä juttua."

"En tiedä, keitä muita täällä on, ketkä ovat vuorossa", lisään. "Joku muu kuin sinä siis piti niitä kuulemiani ääniä? En ymmärrä, miksi kukaan päivystysvuorolainen maleksisi tässä kerroksessa."

"Marino se oli. Ainakin tällä kertaa. Ihme, ettet huomannut hänen bensasyöppöään pihalla."

En sano, että paraskin puhuja. Siskontyttöni ei suostu ajamaan autolla, jossa on alle viisisataa hevosvoimaa; yleensä pellin alla on V12, ja auto on mieluiten italialainen, joskin hänen uusin menopelinsä on tietääkseni brittiläinen, mutta saatan erehtyä. En ole superautojen asiantuntija, eikä minulla ole niin paljon rahaa kuin hänellä, enkä panisi sitä Ferrareihin ja lentäviin koneisiin vaikka minulla olisi.

"Mitä hän täällä näin aikaisin tekee?" pohdiskelen.

"Hän päätti ottaa yövuoron ja lähetti Tobyn kotiin."

"Miten niin päätti? Vastahan hän tuli illalla takaisin Floridasta. Miksi hän halusi päivystää? Eihän hän päivystä koskaan." Se ei käy järkeen.

"Onneksi yöllä ei sattunut mitään isoa, mikä olisi vaatinut jonkun lähtemään rikospaikalle, sillä veikkaan, että Marino nukkui. Tai twiittasi", Lucy sanoo. "Mikä ei ole viisasta. Ainakaan valvottuaan, jolloin hän on yleensä estottomampi."

"Nyt putosin kärryiltä."

"Onko hän kertonut, että hän hankki osastolleen pumpattavan ilmapatjan?"

"Täällä ei ole lupa pitää sänkyjä. Me emme salli päivystäjien nukkua. Mistä lähtien hän on päivystänyt?" toistan.

"Siitä lähtien, kun on alkanut riidellä sen yhden kanssa."

"Kenen?"

"Tai hän askartelee eikä halua ajaa."

En saa tolkkua Lucyn puheista.

"Mitä sattuu tätä nykyä aika usein." Hän katsoo minua silmiin. "Hän tapasi sen naikkosen Twitterissä, mutta joutui lopettamaan tämän seuraamisen, monellakin tapaa. Se nainen nolasi hänet kunnolla."

"Askartelee?"

"Hän tekee pulloista koristeita, kun on juonut ne tyhjiksi. Et sitten kuullut tätä minulta."

Muistelen heinäkuun yhdettätoista, Marinon syntymäpäivää, joka ei ole koskaan ollut hänelle iloinen tilaisuus ja vain pahenee hänen vanhetessaan.

"Sinun pitää kysyä häneltä itseltään, Kay-täti", Lucy lisää, kun muistelen käyntiäni Marinon uudessa talossa West Cambridgessa.

Lautaseinäinen talo kapealla tontilla, oikeat takat eikä kaasutakat, aidot lautalattiat, hän kehuu usein, ja asuttava kellarikerros. Hän on asentanut sinne saunan, verstaan ja päärynäpallon, jonka kanssa hän mielellään esittelee lyöntivoimaansa. Kun ajoin talolle mukanani syntymäpäiväkorissa itse valmistamaani parsapiirasta ja makea valkosuklaatanko, hän oli tikkailla ripustamassa räystääseen nauhaa, jossa oli pieniä valaistuja lasipääkalloja, Crystal Headin votkaminejä. Hän oli tilannut niitä suoraan tislaamosta ja teki niistä koristeita, hän kertoi, ennen kuin ehdin kysyä, tehdäkseen selväksi, että oli ostanut sadoittain tyhjiä pulloja. Valmistaudun halloweeniin, hän lisäsi rehvakkaasti, ja silloin minun olisi pitänyt arvata, että hän oli ratkennut juomaan.

"En muista, mitä aiot tehdä tänään, muuta kuin ehkä keikauttaa taas yhden sikalan konkurssiin", sanon Lucylle, kun sysään mielestä kaikki kamalat asiat, jotka Marino on tehnyt humalapäissään.

"Lounais-Pennsylvania." Hän katselee edelleen työhuonettani, kuin jokin asia siellä olisi muuttunut hänen tietämättään.

Mikään ei ole. Ainakaan en keksi, että olisi. Katajabonsai teräksisellä neuvottelupöydällä on uusi, mutta siinä kaikki. Valokuvat, diplomit ja todistukset, joita hän katselee, ovat samoja, kuten ovat orkideat, gardeniat ja saagopalmu. Kaksiosainen mustaksi laminoitu kirjoituspöytäni, jota hän katsoo pitkään, ei ole vaihtunut. Eivätkä samaa sarjaa oleva kaappi, ei liioin musta graniittitaso tuolini takana, minne hän nyt kiertää.

Jokin aika sitten siirrätin pois mikrodissektiojärjestelmän ja hankin tilalle ScanScopen, jolla voin katsoa mikroskooppipreparaatteja, ja nyt Lucy tutkii näyttöä, katkaisee virran ja kytkee sen takaisin. Hän ottaa näppäimistön pöydältä, kääntää sen nurinpäin ja siirtyy sitten uskollisen Leica-mikroskooppini ääreen, sen josta en koskaan luovu, koska ei ole mitään, mihin luottaisin enemmän kuin omiin silmiini.

"Sikoja ja kanoja Washingtonin piirikunnassa kuten ennenkin", hän sanoo jatkaessaan kierrostaan, katsoo pitkään, koskettelee esineitä, nostelee niitä pöydältä.

"Tilanomistajat maksavat sakot ja aloittavat uudestaan", hän lisää. "Lähtisit joskus mukaan, niin näkisit sikalan karsinat, joissa siat ovat kuin sillit suolassa. Jotkut kohtelevat eläimiä julmasti, myös koiria."

Kuuluu suhahdus. Hänen iPhoneensa on tullut tekstiviesti, ja hän lukee sen.

"Likavettä valuu puroihin ja jokiin." Lucy naputtelee vastauksen peukalolla hymyillen, kuin viestin olisi lähettänyt joku, josta hän pitää tai joka on hänestä huvittava. "Toivottavasti saamme ne paskiaiset kiinni rysän päältä ja voimme pakottaa oikeusteitse heidät panemaan lapun luukulle."

"Muistathan olla varovainen?" En ole ollenkaan haltioissani hänen uudesta omankädenoikeudestaan ympäristöasioissa. "Seuraukset voivat olla ikävät, kun kajotaan ihmisten toimeentuloon."

"Kuten hänen kohdallaan?" Lucy viittaa tietokoneeseeni ja siihen, mitä olen sillä katsellut.

"Ei aavistusta", tunnustan.

"Kenen toimeentuloon Emma Shubert kajosi?"

"Tiedän vain, että hän löysi yhden hampaan kaksi päivää ennen kuin katosi", vastaan. "Ilmeisesti se on ensimmäinen luu, joka on kaivettu esiin siitä varsin lyhyen aikaa sitten löydetystä fossiilikentästä. Hän ja muut tutkijat aloittivat kaivaukset siellä vasta muutama kesä sitten."

"Luukenttä, joka voi osoittautua maailman tuottoisimmaksi", Lucy sanoo. "Hautapaikka, jonne kuoli yhtä aikaa kokonainen dinosauruslauma, mikä on todella harvinaista ellei ennenkuulumatonta. Se tarjoaa uskomattoman tilaisuuden koota kokonaisia tukirankoja, täyttää niillä museo ja houkutella paikalle turisteja, dinosaurusharrastajia ja ulkoilijoita kaikkialta maailmasta. Paitsi jos seutu saastuu niin pahasti, ettei kukaan välitä mennä sinne."

Grande Prairiesta lukiessa saa väistämättä tietää myös alueen maakaasun- ja öljyntuotannon taloudellisesta merkityksestä.

"Kaksituhattaseitsemänsataa kilometriä putkea, jota pitkin johdetaan synteettistä raakaöljyä Albertan öljyhiekkakentiltä Keskilännen jalostamoihin ja Meksikonlahdelle asti", Lucy sanoo kadotessaan kylpyhuoneeseeni, missä on pesualtaan vieressä pöydällä Keurig-kahvinkeitin ja espressokeitin. "Saasteet, ilmaston lämpeneminen, täydellinen tuho."

"Kokeile Illy MonoDosea. Hopeanvärinen rasia", huudan hänelle. "Ja laita minulle tuplat."

"Minusta tuntuu, että nyt on Café Cubano -aamu."

"Demerarasokeri on kaapissa", neuvon, kun hörppään loput jäähtyneestä kahvistani ja napsautan uudelleen toistokuvaketta.

Mitä en ole vielä huomannut? Jotain on jäänyt huomaamatta.

En pääse eroon tästä aavistuksesta, ja keskityn taas alivalottuneeseen hahmoon, jonka kasvot näkyvät vastavalossa kokomustina. Henkilö ei vaikuta isolta, hän voi olla nainen tai pieni mies tai mahdollisesti hieman vanhempi lapsi, jonka hellehatussa on huntu. Hän näyttää pitelevän hatun leveästä lieristä kahdella sormella, kenties jottei se lentäisi päästä. Mutta en ole siitäkään varma.

Erotan mustaan varjoon jääneen henkilön vaatteista vain pitkähihaisen pusakan tai väljän paidan ja hellehatun, ja oikealla ohimoseudulla näkyy nipin napin erottuva tuikahdus, joka viittaa silmälaseihin tai kenties aurinkolaseihin. En ole varma mistään. Olen lähes yhtä neuvoton kuin olin saadessani liitteen sähköpostissa noin kahtatoista tuntia aiemmin.

"FBI:ltä ei ole kuulunut mitään, mutta Benton on sopinut tapaamisen iltapäivälle sikäli kuin pääsen ajoissa oikeudesta", sanon espressokeittimen höyrytessä ja sihistessä. "Kyseessä on pikemminkin epävirallinen keskustelu, koska vielä ei ole tapahtunut muuta kuin se, että tämä video on lähetetty minulle."

"Ja sen lisäksi", Lucyn ääni kuuluu kylpyhuoneesta, "jonkun korva on leikattu irti. Ellei se ole feikki."

3

Korvalehti näyttää siltä, että se on leikattu huolellisesti irti ohimolihaksen peitinkalvosta.

Olen suurentanut kuvaa niin paljon kuin voin sen hajoamatta sameaksi, ja leikkaushaavan reunat näyttävät teräviltä ja säännöllisiltä. En havaitse vaaleutta enkä merkkejä siitä, että leikattu kudos olisi kääntynyt nurin tai painunut kokoon, mitä saattaisin odottaa, jos korva olisi leikattu irti kauan kuoleman jälkeen jos se olisi irrotettu esimerkiksi palsamoidusta tai lääketieteen opetukseen luovutetusta ruumiista. En näe viitteitä siitä. Korva ja sanomalehdelle tihkunut veri eivät vaikuta vanhoilta.

Mutta en voi tietää, onko kyse ihmisen verestä. Korvat ovat hankalia. Niissä ei ole paljon verisuonia, eikä ole pois suljettua, että korva leikattaisiin irti ennen tai jälkeen kuolinhetken ja pidettäisiin jääkaapissa viikkoja. Tällöin se saattaisi näyttää valokuvassa niin tuoreelta, että minun olisi mahdotonta selvittää, onko vamma tapahtunut uhrin eläessä vai kuollessa.

Toisin sanoen kuva ei ole minun tarkoituksiini alkuunkaan riittävä, selitän Lucylle. Minun on päästävä tutkimaan itse korvaa, etsimään leikkuureunoista vitaalireaktioita ja hakemaan dna National DNA Indexin (NDIS) rekisteristä samoin kuin Combined DNA Index Systemistä (CODIS) siltä varalta, että profiili kytkeytyy henkilöön, jolla on rikosrekisteri.

"Olen jo löytänyt hänestä verraten tuoreita kuvia. Niitä on paljon eri sivustoilla, muun muassa jokunen, jotka on otettu hänen osallistuttuaan tänä kesänä kaivauksiin Albertassa", Lucy sanoo työhuoneeseeni kuuluvasta kylpyhuoneesta, kun jatkamme keskustelua niin kovalla äänellä, että kuulemme toisiamme. "Mutta emme tietenkään voi tehdä kunnollista yksi yhteen -vertailua. Minun täytyy korjata kokoa ja kääntää kuva sopivaan asentoon, mutta ainakin päällekkäiskuvasta on apua, koska häntä ei missään nimessä voi sulkea pois."

Lucy kertoo, että hän on verrannut kuvaa Emma Shubertin valokuviin ja yrittänyt kohdistaa Emman korvien kuvia irti leikatun korvan kuvien päälle. Emme voi sulkea pois, että ne olisivat sama korva, mutta valitettavasti visuaalinen vertailukaan ei anna varmaa tulosta.

"Lähetän tiedoston sinulle", hän lisää. "Voit näyttää vertailuja siellä palaverissa."

"Ehditkö takaisin viideksi?"

"En tiennyt, että minut on kutsuttu." Hänen äänensä lisäksi kuuluu toisen espresson sihinää.

"Totta kai sinut on kutsuttu."

"Minut ja ketkä muut?"

"Pari agenttia FBI:n Bostonin-toimistosta. Douglas tietääkseni." Tarkoitan Douglas Burgea, naispuolista FBI:n agenttia, jolla on hämmentävä nimi. "En tiedä muista. Ja Benton."

"En pääse tulemaan", Lucy vastaa. "Jos Douglas tulee."

"Olisi suureksi avuksi, jos tulisit. Mitä vikaa Douglasissa on?"

"Jotain. Ei kiitos."

Siskontyttöni sai aikoinaan lainvalvontaurallaan lähtöpassit sekä FBI:stä että ATF:stä, mistä syystä hän suhtautuu liittovaltion poliisiviranomaisiin yleensä epäsuopeasti, mikä taas voi olla minun kannaltani kiusallista, koska mieheni toimii FBI:llä rikosanalyytikkona eli profiloijana ja koska itselläni on reserviläisen erikoisasema puolustusministeriössä. Olemme molemmat mukana elimissä, joita Lucy paheksuu ja halveksii, liittovaltion elimissä, jotka hylkäsivät hänet, antoivat hänelle potkut.

Suoraan sanoen Lucy Farinelli, minun ainoa siskontyttöni, jota olen kasvattanut kuin omaa tytärtä, katsoo että säännöt koskevat vain tavallisia kuolevaisia. Hän oli liittovaltion agenttina sooloilija, ja nyt hän on teknisenä nerona sooloilija, ja minun elämäni tuntuisi tyhjältä ja särkyneeltä ilman häntä.

"Olemme tekemissä aika fiksun ihmisen kanssa." Lucy astuu kylpyhuoneesta käsissään kaksi mokkakuppia ja pieni teräskannu.

"Se ei enteile hyvää", totean. "Sinä et juuri koskaan pidä ketään fiksuna."

"Hän on ovela, fiksu joissakin asioissa mutta liian omahyväinen hoksatakseen, kuinka paljon on sellaista, mitä hän ei tiedä."

Lucy kaataa vahvan, makean espresson. Pinnalla on vaaleanruskea vaahtokerros, colada, joka tuli hänelle tavaksi hänen työskennellessään vuosia sitten ATF:n (alkoholi-, tupakka- ja tuliaseviraston) Miamin-toimipisteessä, kunnes hän joutui ikävyyksiin laukaustenvaihdon seurauksena.

"Osoite BLiDedwood on ilmiselvä." Lucy laskee mokkakupin ja kannun pöydälle näppäimistöni viereen.

"Ei minulle."

"Billy Deadwood." Hän purkaa lyhenteen.

"Okei." Sulattelen kuulemaani. "Selittäisitkö tyhmälle?"

Lucy kiertää pöydän minun puolelleni ja naputtaa takanani graniittitasoa herättääkseen sinne sijoitetut kaksi videonäyttöä. Näytönsäästäjät syttyvät vahvoissa punaisissa, keltaisissa ja sinisissä väreissään, CFC:n ja AFME:n vaakunat rinnakkain, caduceus ja oikeuden varsivaaka toisessa sekä pelikortit toisessa kaksi ässää ja kaksi kahdeksikkoa, kuolleen miehen käsi, jota Wild Bill Hickokin kerrotaan pidelleen pokeripelissä, kun hänet ammuttiin vuonna 1876.

"AFME:n vaakuna." Hän osoittaa näytöillä näkyvää kuolleen miehen kättä. "Ja Wild Bill Hickok eli Billy murhattiin Deadwoodissa Etelä-Dakotassa. Selittäisinkö tyhmälle? Kyllä, Kay-täti. Toivottavasti tämä ihminen ei ole meikäläisiä." "Miksi edes uumoilisit moista?"

"Hän käytti tilapäistä ilmaista sähköpostiosoitetta, joka pyyhkiytyy automaattisesti puolessa tunnissa?" Lucy miettii. "Okei, se ei ole harvinaista, niin voi tehdä kuka tahansa. Sitten tämä ihminen lähettää sinulle sähköpostin ilmaisen välipalvelimen kautta tämä nimenomainen palvelin tarjoaa vahvan nimettömyyden, koska isännän nimeä ei näytetä. Palvelin sijaitsee Italiassa."

"Eli kukaan ei voi vastata sähköpostiin, koska tilapäinen osoite häviää puolessa tunnissa."

"Juuri se on homman tarkoitus."

"Eikä kukaan pysty selvittämään ip-osoitetta tai mistä sähköposti varsinaisesti lähetettiin." Seuraan hänen logiikkaansa.

"Juuri sen varaan lähettäjä laskee."

"Hän haluaa meidän olettavan, että sähköposti lähetettiin Italiasta."

"Tarkemmin sanoen Roomasta", hän selittää.

"Mutta se on harhautus."

"Ilman muuta", hän sanoo. "Lähettäjä ei taatusti ollut Roomassa puoli seitsemältä eilen illalla meidän aikaamme."

"Entä fontti?" Palaan sähköpostiin ja katson aiheriviä.

KUOLINSYYNTUTKIJA KAY SCARPETTALLE

"Onko sillä merkitystä?" kysyn.

"Selvää retroa. Tuo mieleen 50- ja 60-luvun isot, kulmikkaat muodot ja pyöristetyt nurkat, joilla viitataan sen ajan televisioiden muotoihin. Sinun aikaasi", hän kiusaa.

"Älä satuta minua näin aikaisin aamulla."

"Eurostilen kehitti italialainen fonttisuunnittelija Aldo Novarese", Lucy kertoo. "Alun perin hän suunnitteli fontin torinolaiselle Nebiolo Printechille."

"Ja mitä luulet sen tarkoittavan?"

"En tiedä." Hän kohauttaa olkapäitään. "Firma valmistaa lähinnä paperia ja teknisesti huippukehittyneitä painokoneita."

"Siis mahdollinen yhteys Italiaan?"

"Epäilen vahvasti. Minusta tuntuu, että sähköpostin lähettäjä oletti, ettet pystyisi selvittämään varsinaista ip-osoitetta", hän vastaa, ja arvaan, mitä tulee seuraavaksi.

Minä arvaan, mitä hän on tehnyt.

"Toisin sanoen", hän jatkaa, "että emme saisi selville, mistä se on oikeasti lähetetty…"

"Lucy", keskeytän. "Älä ryhdy poikkeustoimiin."

Hän on jo ryhtynyt.

"Näitä ilmaisia anonyymejä paikkoja on tyrkyllä vaikka miten paljon", hän jatkaa kuin ei olisi tehnyt sitä minkä tiedän hänen tehneen.

"En halua sinun tunkeutuvan omin luvin mihinkään välipalvelimeen Italiassa tai missään muuallakaan", sanon suoraan.

"Sähköpostin lähetti sinulle joku, jolla on yhteys Loganin langattomaan verkkoon", hän sanoo hämmästyksekseni.

"Lähetettiinkö se lentokentältä?"

"Videoliite lähetettiin sinulle Loganin lentoaseman langattomasta verkosta kymmenen kilometrin päästä täältä", hän vahvistaa, eikä ole ihme, että hän uumoilee lähettäjän olevan meikäläisiä.

Ajattelen kansliapäällikköäni Bryce Clarkia, Pete Marinoa ja eräitä rakennuksessani työskenteleviä rikosteknikkoja. CFC:n henkilökuntaa oli Floridan Tampassa viime viikolla International Association of Identificationin vuosikokouksessa, ja kaikki lensivät takaisin Bostoniin eilen samoihin aikoihin, kun kyseinen sähköposti lähetettiin anonyymisti CFC:lle.

"Jossain vaiheessa ennen kuutta eilen illalla", Lucy selittää, "tämä ihminen otti yhteyden Loganin ilmaiseen langattomaan internetiin. Kuten tuhannet matkustajat päivittäin. Mutta se ei tarkoita, että lähettäjä olisi ollut fyysisesti terminaalissa tai lentokoneessa."

Lähettäjä saattoi olla pysäköintihallissa, hän sanoo, tai jalkakäytävällä, kenties jopa vesitaksissa tai lautassa satamalahdella, missä hyvänsä langattoman signaalin ulottuvilla. Saatuaan verkkoyhteyden tämä henkilö loi tilapäisen sähköpostiosoitteen BLiDedwood@stealthmail.com, käytti mahdollisesti tekstinkäsittelyohjelmaa ja kirjoitti Eurostilella aiherivin, jonka sitten hän leikkasi ja liimasi sähköpostiin.

"Hän odotti kaksikymmentäyhdeksän minuuttia ennen kuin lähetti sen", Lucy sanoo. "Harmi, että hän sai ilon tietää sinun avanneen postin."

"Kuinka hän sen tietäisi?"

"Hän ei saanut ilmoitusta, että viestiä ei voitu toimittaa vastaanottajalle", hän vastaa. "Ilmoitus olisi tullut takaisin muutama sekunti ennen kuin lä...