Kansi

Nimiö

Marisha Pessl

Yönäytös

Suomentanut Laura Beck

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Night Film

Suomennettu käsikirjoituksesta

Copyright © 2013 by Wonderline Productions LLC

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

E. A. Poen runon ”Annabel Lee” suomentanut O. Nousiainen

Otteet T. S. Eliotin runosta ”J. Prufrockin rakkauslaulu” (1, 2 ja 3)suomentanut Leo Tiainen

Otteen T. S. Eliotin runosta ”Autio maa” suomentanut Yrjö Kaijärvi

Repliikit Shakespearen Hamletista suomentanut Yrjö Jylhä

Säkeen Shakespearen Kuningas Juhanasta suomentanut Paavo Cajander

Kannen kuvat: Corbis/SKOY

Tämä on fiktiivinen teos. Kaikki tapahtumat, keskustelut ja henkilöt, lukuun ottamatta muutamia tunnettuja historiallisia ja julkisia hahmoja, ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta eikä niitä pidä tulkita tosiksi. Teoksessa esiintyviin oikeisiin historiallisiin tai julkisuuden henkilöihin liittyvät tilanteet, tapahtumat ja keskustelut ovat täysin kuvitteellisia; niiden ei ole tarkoitus esittää todellisia tapahtumia eivätkä ne muuta sitä tosiasiaa, että teos on täysin fiktiivinen. Muilta osin kaikki yhtymäkohdat eläviin tai kuolleisiin ovat pelkkää sattumaa.

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2013 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-27661-6

Kustannusosakeyhtiö Otava 2013

Alkusanat

Isoäitini RUTH HUNT READINGERIN

(1910–2011) muistolle

Äärimmäinen pelko on yhtä keskeinen asia elämässämme kuin rakkaus. Se viiltää olemuksemme ytimeen asti ja näyttää meille millaisia me olemme. Peräännymmekö ja peitämmekö silmämme? Vai onko meillä rohkeutta kävellä jyrkänteen reunalle ja katsoa alas? Haluammeko tietää mitä alhaalla on, vai elää siinä synkässä harhakäsityksessä, että tämä kaupallinen maailma vaatii meitä pysyttelemään tiukasti koteloissamme kuin sokeat toukat? Pystymmekö murtautumaan ulos ja lentämään? Vai käperrymmekö silmät ummessa koteloihimme kuolemaan?

– Stanislas Cordova,

Rolling Stone, 29. joulukuuta 1977

Prologi

New York City klo 2.32

Kaikilla on jokin tarina Cordovasta, halusivatpa he tai eivät.

Ehkä sinun naapurisi löysi yhden hänen elokuvistaan vanhasta laatikosta ullakolla eikä enää koskaan astunut yksin pimeään huoneeseen. Tai poikaystäväsi kerskui törmänneensä internetissä piraattikopioon elokuvasta Yöllä kaikki linnut ovat mustia mutta sen katsottuaan kieltäytyi puhumasta siitä, kuin se olisi ollut hirvittävä koettelemus josta hän oli juuri ja juuri selvinnyt hengissä.

Ajattelipa Cordovasta mitä hyvänsä, suhtautuipa häneen sitten pakkomielteisesti tai viileän välinpitämättömästi – jonkinlaisen reaktion hän saa aikaan kaikissa. Hän on halkeama, musta aukko, määrittelemätön vaara, ylivalottuneeseen maailmaamme suoraan tuntemattomasta kumpuava säälimätön purkaus. Hän piileskelee maan alla, väijyy näkymättömänä pimeissä nurkissa. Hän on joessa rautatiesillan alla mukanaan kaikki puuttuvat todisteet, ja vastaukset jotka eivät tule milloinkaan näkemään päivänvaloa.

Hän on myytti, hirviö ja kuolevainen.

Enkä silti voi muuta kuin uskoa, että juuri silloin kun Cordovaa kipeimmin tarvitsee, hän tulee suoraan kohti kuin salaperäinen vieras, jonka on pannut merkille huoneen toisella puolella väkeä vilisevissä juhlissa. Silmänräpäys vain, ja hän on jo vieressäsi hedelmäboolin luona ja tuijottaa sinua silmiin, kun käännyt huolettomasti kysymään kelloa.

Minun Cordova-tarinani toinen jakso alkoi eräänä sateisena iltana lokakuun puolivälissä, kun olin vielä aivan tavallinen mies ja juoksin ympyrää minkä jaloistani pääsin matkallani ei-minnekään. Hölkkäsin Central Parkin tekojärven ympäri kello kahden jälkeen yöllä – tuon uhkarohkean tavan olin omaksunut edellisen vuoden aikana, kun olin ollut liian väsynyt nukkumaan ja minua oli vaivannut velttous, jota en osannut selittää, vaikka aavistelinkin sen johtuvan siitä, että elämäni parhaat vuodet olivat jääneet taakse ja nuoruuden myötäsyntyinen usko rajattomiin mahdollisuuksiin oli mennyttä.

Ilma oli kylmä ja minä olin litimärkä. Soratie oli täynnä lätäköitä, tekojärvellä oli harteillaan sumun viitta. Se takertui rannan kaisloihin ja häivytti ääriviivat kuin puisto olisi ollut pelkkää paperia, josta oli revitty reunat pois. En nähnyt Fifth Avenuen mahtavista taloista muuta kuin muutaman kullanhohteisen valon, jotka läpäisivät hämärän ja heijastuivat vedenrajasta kuin tekojärveen heitetyt himmeät kolikot. Joka kerta kun juoksin takorautaisen katulampun ohitse, varjoni kiri edelleni, uupui sitten ja katosi kuin olisi pelännyt jäädä puistoon.

Ohitin juuri eteläisen porttirakennuksen ja olin aloittamassa kuudetta kierrostani, kun vilkaisin olkapääni ylitse ja näin jonkun takanani.

Katulampun edessä seisoi nainen, kasvot varjossa, yllä punainen takki, joka pyydysti lampun valon ja hohti kirkkaanpunaisena läikkänä yössä.

Nuori nainen yksin täällä? Hulluko hän oli?

Käännyin takaisin hieman ärtyneenä tytön naiiviudesta – tai piittaamattomuudesta, kumpi nyt hänet oli tänne tuonutkin. Manhattanin naiset, niin upeita kuin olivatkin, unohtivat aina joskus etteivät he olleet kuolemattomia. He saattoivat heittäytyä perjantai-illan huumaan kuin kourallinen konfetteja, ajattelematta vähääkään mihin koloon he lauantaihin mennessä ehtisivät pudota.

Polku suoristui kohti pohjoista, sade pisteli kasvojani neulojen lailla, oksat roikkuivat matalalla ja muodostivat hataran tunnelin pääni päälle. Kaarsin ohi penkkirivien kuran roiskuessa pohkeisiini ja ylitin kaarisillan.

Nainen – kuka hän olikin – näytti kadonneen.

Mutta sitten – kaukana edessä vilahti häilähdys punaista. Se hävisi heti, mutta hetken päästä erotin edessäni kapoisen tumman hahmon kulkemassa hitaasti rautakaiteen viertä. Tytöllä oli mustat saappaat ja hänen tummat hiuksensa valuivat puoleen selkään. Kiristin vauhtia ja päätin ohittaa hänet täsmälleen katulampun kohdalla, jotta voisin katsoa häntä tarkemmin ja varmistua siitä, että hän oli kunnossa.

Lähestyessäni minusta alkoi kuitenkin yhä vahvemmin tuntua, ettei hän ollut sitä.

Se johtui hänen askeltensa äänestä, joka oli liian raskas niin hennolle ihmiselle, ja siitä miten jäykästi hän käveli, kuin olisi odottanut minua. Yhtäkkiä minuun iski aavistus, että ohittaessani hänet hän kääntyisi ja näkisin, etteivät hänen kasvonsa olleetkaan nuoret, kuten olin olettanut, vaan vanhat. Vanhan naisen rapistuneet kasvot tuijottaisivat minua silmät syvällä kuopissa, suu kuin kirveen lovi puun rungossa.

Hän oli enää pari metriä edelläni.

Hän kurottaisi kätensä, tarttuisi käsivarteeni, ja hänen otteensa olisi vahva kuin miehellä, jääkylmä –

Juoksin hänen ohitseen, mutta hänen päänsä oli kumarassa, kasvot hiusten peitossa. Kun käännyin uudestaan, hän oli jo astunut pois valokeilasta ja oli enää pelkkä pimeästä leikattu kasvoton hahmo, jonka olkapäät oli piirretty punaisella.

Pinkaisin vauhtiin, oikaisin siitä missä polku kiemurteli tiheässä pensaikossa oksien piiskatessa käsivarsiani. Minä pysähdyn ja sanon hänelle jotakin kun ohitan hänet seuraavan kerran – kehotan häntä lähtemään kotiin.

Juoksin uuden kierroksen mutta en nähnyt häntä missään. Tutkin rinteen, jonka alapuolella kulkivat ratsastuspolut.

Ei mitään.

Pian lähestyin pohjoista porttirakennusta – pimeyden kyllästämää kivirakennusta lamppujen ulottumattomissa. En erottanut siitä juuri muuta kuin kapeat portaat, jotka johtivat ruostuneelle, ketjulla lukitulle pariovelle sekä oven vieressä kyltin jossa luki: PÄÄSY KIELLETTY. NEW YORKIN KAUPUNGIN OMAISUUTTA.

Tullessani lähemmäs ja vilkaistessani ylös ymmärsin kauhukseni naisen olevan siellä, seisovan porrastasanteella ja katselevan minua. Vai katsoiko hän lävitseni?

Siinä vaiheessa kun olin ehtinyt tajuta hänen olevan siellä, olin jo juossut sokeasti ohitse. Silti se, mitä olin tuona sekunnin murto-osana nähnyt, leijui silmieni edessä kuin joku olisi laukaissut salamavalon: sotkuiset hiukset, pimeässä tummanruskeaksi maatunut verenpunainen takki, kasvot jotka olivat niin täydellisesti varjossa, ettei niitä ehkä ollut olemassakaan.

Minun ei olisi selvästikään pitänyt juoda sitä neljättä viskiä.

Siitä ei ollut kauankaan, kun minun pelottelemiseeni oli vaadittu sentään hiukan enemmän. Scott McGrath, toimittaja, joka olisi valmis menemään helvettiin vain saadakseen suoran haastattelun paholaiselta, oli joku bloggaaja joskus kirjoittanut. Olin pitänyt sitä kohteliaisuutena. Kasvonsa kengänkiillokkeella ja virtsalla tatuoineet linnakundit, pedra-pöllyssä hyörivät aseistetut teinit Vigário Geralista, Medellenin huumemafiosot jokavuotisella lomallaan Rikers Islandilla – kukaan heistä ei ollut saanut minua värähtämäänkään. He olivat olleet vain osa maisemaa.

Nyt minut sai tolaltani nainen pimeässä.

Hänen täytyi olla humalassa. Tai sitten hän oli napannut liian monta bentsoa. Tai ehkä kyse oli jostakin teini-ikäisten sairaasta vedonlyönnistä – joku Upper East Siden ilkeä tyttö oli pakottanut hänet tähän. Ellei koko juttu sitten ollut laskelmoitu ansa, ja hänen katurotta-poikaystävänsä lymyili jossakin valmiina hyökkäämään kimppuuni.

Jos se oli tarkoitus, he tulisivat pettymään. Minulla ei ollut mukanani muita arvoesineitä kuin avaimet, taittoveitsi ja matkakorttini, joka oli ehkä kahdeksan dollarin arvoinen.

Okei, ehkä minulla oli nyt rankka vaihe, kuiva kausi – miksi hitoksi sitä halusi kutsua. E...