Kansi

Etusivu

OIVA PALOHEIMO

RUNOT

VAELTAVA LAULAJA

ELOPELTOJEN YLI

PAN KUUNTELEE VIRTTÄ

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-40211-5

Kansi: Onni Oja

Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1955

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2013

Oiva Paloheimo

OIVA PALOHEIMO

on »Levottomassa lapsuudessa» Laurin isän suulla sanonut: »Asioiden totuutta ei nähdä rehellisin, vaan lahjakkain silmin.» Tämä kaikessa ilkikurisessa huolettomuudessaan syvästi vakava ja selvästi itsensä näkevä kirjailija on siinä sanonut jotakin olennaista itsestään, sellaista, mikä soveltuu hänen kirjailijantyönsä ja persoonallisuutensakin luonnehtijaksi. Siihen sisältyy juuri sitä paradoksaalista vilpittömyyttä, jonka tapaa Oiva Paloheimon käsialoissa »Vaeltavasta laulajasta» romaaniin »Ratsastus Eedeniin» saakka.

Oiva Paloheimon kirjailijankuva on pakko aloittaa hänestä itsestään; hän on taiteilija, joka houkuttaa karakteristiikan hahmottelemiseen. Tämä taiteilija ei ole kuin tasainen maantie, jonka väljät taipeet aina sallivat tietää, mitä niiden takana on odotettavissa. Hän on oikukas metsäpolku, joka leikkii kuurupiilosilla yllättävässä maastossa. Hänestä on vaikea saada lopullista otetta: vähän matkaa hän on ihmeen selkeä, mutta jo seuraavassa hetkessä hän sukeltaa piiloon, itse kepposestaan nauttien. Lukijansa hän jättää etsimään uusia jälkiä, suunnistamaan uuteen kohteeseen, joka sekin ennen pitkää näyttäytyy pelkäksi silmänlumeeksi. Mutta aina on löytöretkeilijällä selvä mielikuva siitä, että jotakin lopulta on löydettävissä.

Paloheimo ei näet ole pelkkä velikulta, sellainen ei jaksaisi kauan kiinnostaa. Hän on intuitiivinen kirjailija, joka leikkii ja valehtelee itsensä totuuteen tai, milloin niin haluaa ja usein niin käykin ärsyttävästi kahden tai useamman totuuden liepeille. Tätä menetelmää hän menestyksellisesti on käyttänyt romaaneissaan »Peili» ja »Lepakko», edellisessä ilmeisesti pääasiassa laiskuuttaan, jälkimmäisessä siksi, ettei hän ole tahtonut tehdä johtopäätöksiä, joista ei itse vielä ole täysin selvillä.

»Peilin» keskeisenä kysymyksenä on yksinäisyyden ja ihmisyhteyden voimasuhde vannoutuneen individualistin elämässä, ja tuloksena on Paloheimolle keskeinen, ikivanha, mutta toteutettavaksi aina yhtä vaikea vaatimus: »Ihmiset, lämmittäkää toisianne.» »Peilin» ongelmahenkilö Lippi ei pysty ylittämään ihmisyhteyden kynnystä ja sortuu, mutta individualismin ongelma periytyy »Lepakon» Rafael-pojalle, saamatta vielä tälläkään kertaa lopullista vastausta. Esille nousee nyt Paloheimon uskonnollisen filosofian eräs tärkeä hahmottuma, kauneuden uskonto: pyrkimys siihen on »enkeleiden pelastamista», ja elämässä toteutunut kauneus olisi lepäämistä »Jumalan hallussa». Mutta elämä ei voisi jatkua, filosofoi Paloheimo, jos tämä tapahtuisi, ja niinpä hän, tarkasteltuaan elämän arvoitusta puolelta ja toiselta, kohauttaa ranskalais-paloheimomaisesti olkapäitään ja jättää sen silleen: Tällaista on elämä! »Hauskaa ja alakuloista!»

Mutta runokokoelman »Pan kuuntelee virttä» ja »Peilin» vaiheilla syntyy sittenkin julistaja Paloheimo, joka varsinkin romaanissa »Ratsastus Eedeniin» itsenäisesti yhtyy nykyään yhä voimistuvaan eurooppalaiseen uushumanismiin. Saman tien väistyy älyllinen konkretia ja pitkäjännitteistä linjaa yrittäessään kesken väsähtävä velikulta yhä enemmän taka-alalle. »Ratsastus Eedeniin» ei enää jää pelkkien kysymysten asteelle. Siinä hän on liittynyt maailmankirjallisuuden tunnustajien joukkoon. Romaani kuuluu abstraktiseen kirjallisuuteen, jossa Paloheimolle syvästi ominainen särkyneisyys, auttamaton dualismi esiintyy suorastaan personoituna.

Ongelmaa käsitellään nyt metafyysisestä näkökulmasta. Tässä romaanissa on kysymys ihmisestä maailmankaikkeuden kansalaisena, mutta myös ihmisestä ajassa, joka on »ei-kenenkään elämä ja kenen-tahansa elämä». Hänen Eedeninsäkin on tämä elämä itse kaikkine ristiriitaisine elementteineen, kieltämisineen ja myöntämisineen. Usko ja toivo oppainaan sen sankari etsii enkeli Angelikaansa, joka on »Lepakon» Ringeletten uusi inkarnaatio, ja heidän yhteisretkensä Eedeniin on »huumautunut ratsastus alas aavistamattomaan onneen ja kiroukseen, alastoman elämänrohkeuden tulo riemuun ja hävitykseen, öihin ja aamujen nousuun, tuhon tuntoon, yksinäisyydestä yksinäisyyteen».

»Ratsastus Eedeniin» on avoin sielunrippi, mutta niin keskeisessä kysymyksessä, että siitä kasvaa ihmisten suuri yhteisrippi. Teos huipentuu kokonaisnäkemykseen elämästä ja sen ehdoista, ylistää kärsimystä ja tuskaa elämään olennaisesti kuuluvina tekijöinä. Ihmisestä itsestään riippuu, elääkö hän taivaassa vai helvetissä, sanoo Paloheimo, onko saatana vai enkeli hänen saattajansa. Hän on näet itse vastuussa aineellisen ja henkisen minänsä voimasuhteista. Paloheimo tulee nyt tähän tulokseen, joka merkitsee positiivista resignaatiota, selvästi kuitenkin nähden, että ihmisen tie auttamattomasti on vastakkaisiin suuntiin vetävien voimien resultantti: henki tosin kaipaa Jumalan luo, mutta elämänhimo lykkää lopullista antautumista jumalkaipuulle.

Paloheimo tajuaa haltioituneena tämän ihanan kurjuuden elämän varsinaiseksi juhlatunnelmaksi. Mutta se ei estä häntä myös kipeästi tuntemasta dualistista rikkonaisuuttaan. Koko hänen tuotantonsa on oikeastaan sen kartoittamista, ja niin kuin hän on valinnut enkelin taivaallisen minänsä symboliksi, yhtä selväpiirteisesti hän myös personoi mustan minänsä. Tuskinpa A.Oksasen »Sydämen asukkaiden» »yks’ perkele, yks’ enkeli», jotka runon mukaan kävivät sotaansa tämänkin akateemisen säesepon sydämessä, on kyseistä jakoa Paloheimolle sanellut, mutta toinen Oiva Paloheimon runoseuralainen on juuri sama sarvipää. Eikä tämä ole vain symbolikieltä, vaan myös mitä pätevintä henkilökarakteristiikkaa ja hirtehistä muotokuvanmaalaustakin kuten silmäys Oiva Paloheimon fysionomiaan riittää todistamaan.

Runoissaan hän samastaa itsensä faunin tai Panin, jopa Saatanan pojan kanssa, ja kuvan mahti kasvaa ja sisällys avartuu sitä mukaa kuin runoilija itse kasvaa hengessä ja ajattelunsa voimassa kunnes hän Eedeniin ratsastuksensa lopulla kaikesta valheellisesta rihkamasta luopumisensa merkiksi ilmoittaa riisuvansa jopa koristeelliset vertauskuvalliset sarvensakin. Tämän teoksen jälkeen hän onkin kirjoittanut vain suloisen enkeliminä-sadun »Tirlittanin», joka näennäisestä lapsellisuudestaan huolimatta nousee yhtä aitoon tunnustustasoon kuin »Ratsastus Eedeniin».

»Vaeltava laulaja» merkitsee nuoren trubaduurin tällöin Einari Vuorelan ja Walter von der Vogelweiden huolettoman sukulaisen ensimmäisiä itsenäisiä askelia runon tiellä. Taivas ja enkelit, fauni ja Pan löytyvät jo sen tunnelmarunojen, romanssien ja balladien joukosta, mutta kaikki on vielä lepäävää idylliä, jota Paloheimon myöhemmän tuotannon valossa voisi nimittää lapsentilaksi ennen enkelin menettämistä. »Auttamaton Pekka», pikku veijari, joka haastaa taivaan isän kanssasyyllisekseen, ei vielä ole edes se »Elopeltojen yli» -kokoelman »Lampaanpolskan» musta lammas, joka poroporvarillisuuden karsinassa klaustrofobiaa potien, sairaat sarvet tanassa uhkaa puskea sovinnaisuuden veräjän hajalle ja karata »rannoille pakanamaan /pakanoita villoilla naurattamaan». Tämä runo edustaa kaikessa vallattomuudessaan totista itsetuntemusta, ja sen kilikili-kellon ääni kaikuu härnäävänä kautta Paloheimon tuotannon, milloin vain on kysymys tämän »Suomen viimeisen todellisen boheemin» ja ihmisen sosiaalisen aseman massakauhuisen pohtijan vapauden ja yhteisöön sopeutumisen ongelmasta.

Oiva Paloheimon toinen runokokoelma »Elopeltojen yli» esittelee jo voimistuvan ja vapautuvan lyyrikon, jonka saavutukset hänen sangen niukasti viljelemänsä varsinaisen keskuslyriikan alalla alkavat olla kunnioitettavia. Aineeton, maalauksellinen »Suviyö» sekä largo »Elokuun yö», johon lankeaa Paloheimon elämäntunnolle karakteristinen ylimaallinen kajastus, ovat siitä osoituksena; »Havahtumisen» sateensolinassa on jopa Baudelaire’in »Suihkulähteen» hienostuneisuutta jäljitelmästä ei tietenkään ole kysymys.

Nyt särähtää jo voimakkaammin paloheimolainen dualismikin: perkele ja enkeli esiintyvät runossa »Sydän» harakkana ja satakielenä lintuhäkissä, joka on avoin sateille ja tuulille runon kuvallisena alkusysäyksenä on ilmeisesti ollut Paloheimon nuoruuden suurmiehen Eino Leinon runo »Tuulikannel». Erillisinä proosapalasina kokoelmaan sisältyvät vapahdustaan ikävöivän Saatanan ja Kristuksen mietteet kuuluvat jo myöhemmän Paloheimon eettis-uskonnolliseen filosofiaan. Varsinkin jälkimmäisessä puhuu se nyt kaksikin sotaa elänyt runoilija, joka jo lapsena joutui sodan mielettömyyden ja kärsimyksen todistajaksi ja jonka miehuudenkokemusten johtopäätökset on löydettävissä »Elopeltojen yli» -kokoelman rintamarunoista. Sotakokemukset ovat, kuten »Ratsastus Eedeniin» osoittaa, muutoinkin suuresti vaikuttaneet Paloheimon elämännäkemyksen ja -filosofian kehkeytymiseen.

Runoilmaisun varmistuminen ja runon kiteytyminen Paloheimolle luonteenomaiseen naiivin-älykkääseen nerokkuuteen on tapahtunut hänen kolmannen kokoelmansa »Pan kuuntelee virttä» legendoissa. Niissä yhtyvät epäsovinnainen arkisuus ja yhtä epäsovinnainen ylevyys ja paatos ainutkertaisen persoonallisella tavalla. Sidotun muodon käyttäjänä Paloheimo siten on mitä epäsidonnaisin, eikä häntä enää voi pitää »traditionaalisena» lyyrikkona.

Tässä kokoelmassa pääsee täyteen valoonsa Paloheimon uskonnollinen filosofia, jossa hänellä on runsaasti yhtymäkohtia Pär Lagerkvistin kanssa; niinpä edellisen kokoelman »La...