Kansi

Etusivu

REINO LEHVÄSLAIHO

ALAKURTIN TIE

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37906-6

© Reino Lehväslaiho 2010

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Tunturien maa

TUNTURIEN MAA

Venäjän Lapissa syyssateitten aikaan 1943

Tätä järveä kartassa ei ole – reservinluutnantti Mänty tajusi – kun makasi matalan kukkulan takana ja kiikaroi puitten takaa. Tämä isokokoinen upseeri muistutti jotain rehjua kuluneissa kamppeissaan, lakinlippa oli halki ja viikon parta työntyi hikisiltä kasvoilta näkyviin.

Tässä sissikomppaniassa kaikki tiesivät, että viisi luokkaa yhteiskoulua käynyt upseeri oli muurarimestari Männyn poika, jostakin mökistä Kajaanin takaa. Kun monet koulukaverit jatkoivat valkoiseen lakkiin saakka, nuori Mänty lähti isänsä oppiin monille työmaille. Täällä ei toisten ammateista keskusteltu. Oli mitä olikaan ja mitä oli siviilissä tehnyt. Lähes kaiken ammatin herroja ja jätkiä löytyi.

Luutnantin vieressä makasi kaksi aliupseeria: vääpeli Peura ja ylikersantti Väisänen. Nämä kiikaroivat ja tutkivat resukarttojaan. Tämä sadankahdenkymmenen sissin erikoisosasto oli ollut Venäjän Lapin kaukamaan kairassa jo muutaman vuorokauden, ja yhä mentiin eteenpäin.

Aamusumujen aikaan noustiin saappaille kuusten alta, missä yöt oli vietetty, paleltu ja kirottu sadetta, joka nytkin suhjuna kaiken kasteli.

– Jospa teemme nuotiot? ylikersantti murahti.

– Emme, vaan heti selvitetään, mihin hittoon oommekaan tulleet. Onkohan täällä rautakalliota joihin kompassit vippaavat, vääpeli murisi.

Hetken luutnantti vielä kiikaroi ja tiesi, että hänen takanaan lojui metsässä neljä joukkuetta sissejä. Nyt luutnantti kuiski, kun sade soitti järvenpintaa ja vihurit repivät vettä.

– Heti samaa uraa taaksepäin sinne joelle ja siellä uusi suunta, nyt me oomme jotenkin eksyneet – aikamiehet sentään.

– Minä en näillä kairoilla eksy, vääpeli murisi. Hänhän olikin ollut kolmen muun kanssa suuntamiehenä.

– Mennään sällit.

Ja taitavasti ryömittiinkin jälkiä taaksepäin ja nyt kärkeen konttasi kolttaylikersantti ja kuiski kolmelle muulle koltalle:

– Mun olisi itse pitänyt lähteä heti kärkhen, niin saamari tääkin pellesakki – pojaat, mennään, niin perillekin…

Kaikki tiesivät, että joki, jonka yli oli illalla uitu, oli vain nimetön Tuntsajoen haara. Märässä maassa kontatessaan kaikki tiesivät, että talvisodan rajalta Tolvantijärven länsirantaan oli yhdeksänkymmentäkuusi kilometriä, eli pirunmoinen huikonen. Toiset sissit miettivät kohti länttä kontatessaan, että mitä hittoa me teemme täällä. Me oomme nytkin niin pirun kaukana kaikesta, että jos »viirensaan» venäläisjoukko rehvataan, siinä taistellaan kuolemaan saakka. Vaikka tämä oli sällikomppania, pataljoonankomentaja majuri Syrjä oli sanonut, kun sattui Pohjanhovissa ottamaan ylimääräiset ruokaryypyt: »Minulla on komppania Lapin ja Peräpohjolan sällejä, niitä elinkautisia joista monen jätkän housunpersuus viistää mättäitä, mutta Männyn komppaniaa ei ole koskaan lyöty – jätkät ovat kaikki teräsmiehiä.»

Tunnissa saavuttiin joelle, jäätiin siihen ja varmistettiin joukkueittain suunnat. Mänty murahti, kun oli yhtä epävarma:

– Pesonen, tosson kiikari, kiipee kuuseen ja selvitä missä oomme.

– Selvää on, kyllä selvii.

Alikersantti Pesonen oli Hämeestä ja isänsä oli kirvesmiesten nokka. Sekin tiedettiin, että poika oli ollut nurkilla. Nyt Pesonen killui ja vähän istuikin oksalla ja kiikaroi ja näki heti, että pohjoisessa suunnassa oli tunturinpoikanen. Joku kusipää oli heti vanhan rajan jälkeen lähtenyt porukkaa vetämään liiaksi tielle päin. Joten nyt heti suunta päin tunturia ja sieltä itään. – Jos joku joskus Suomessa kyselee, mitä mä täällä niinku tein, mä sanon vaan, että olin lutin erikoistiedustelijana. Eli Pesonen kärkeen suuren nokkansa kanssa, kun muut kuppasivat.

– Alas sieltä heti.

– Siellä se tunturi on, mistä…

– Viivana maahan!

– Tuola suoraan pohjoiseen puolen kilsan päässä on se tunturi. Jokuhan sanoi, ettei sillä oo nimeäkään…

– Hiljaa jo, asia selvisi, joten suunta sinne tunturin länsimaastoon, keulaan Peuran joukkue ja pioneerit hännille.

Peura käskee kolme kärkeen, ja itsekin olen siellä lähellä.

– Mikähän siinä… ja miten se suunta…

– Nyt suut kiinni, eteenpäin ja niin valppaana kuin olisimme Moskovan punaisella torilla.

– Sinä kärkeen, Peura käski. Sormi näytti itsellistä renkiä, alikersantti Nevalaa. Mitä renki olikaan työnään tehnyt ei ollut selvinnyt, mutta pikakivääri olalla kärkeen asteli iso mies pitkin askelin, kaksi konepistoolimiestä lähti mukaan. Muutamassa minuutissa koko kakkossissikomppania käveli eteenpäin suuripuisessa Lapin kaukamaan korvessa – ja yhä satoi.

Kierrettiin suo ja kahlattiiin kahdessakin purossa joista moni täytti kenttäpullonsa. Puheet kuiskittiin, sillä kokemus oli opettanut, että täällä voi olla puilla ja kivilläkin korvat.

Ja seis.

Tunnustelijat seisoivat tunturin länsirinteen lähellä ja katselivat moneenkin suuntaan. Hiljaista oli, mitä nyt tuuli piti ääntä ja vihelsi kivien rakosissa.

Luutnanttikin seisoi ja katseli maastoa. Tunturinlaki oli puista paljas, mutta pensaita kasvoi. Koska venäläiset eivät mielellään lähde etäälle tiestä, ne eivät tunturin pohjoispuolella ole. Ne kyttäävät tien maastoissa. – Eteenpäin pojat ja kierretään tämä tunturi pohjoisen kautta, sieltä kompassisuunnassa suoraan itään noin kolme kilometriä. Kartassa on eessämme soita, joten niitä ennen seis – mennään ja silmät ja nokkakin auki ja kaivakaa korvat kuntoon – no niin…

Loppua ei kuullut kukaan.

Peura katseli taakseen ja näki joukkueet melko tiiviisti parvissa, vääpeli kiirehti ja pääsi tunnustelijoiden tasalle. Hetki vain käveltiin ja korpraali Aalto murahti:

– Minä en pidä tästä – me oomme menossa suoraan johonkin kusireikään – ei näin pitäisi, vaan kymmenen miestä vaikka kolmen saan metrin päähän etteen. Nyt, kun saamme yllätyksen, niin pirut nokkii.

– Tallusta eteenpäin vaan ase valmiina ja kärsä auki, sotaahan tämä on ja juonin voittaa. Nyt sataa taajaan, mutta kun me näemme huonosti, naapurit näkevät myös.

– Mä en oo koskaan ennen kuullut, että sata sälliä lähetetään rakentamaan suurta korsua johonkin sadan kilometrin päähän niin että meillä on mukanamme erikoisvarusteet, kannamme jopa rakennuspuut mukanamme kuin kamelit – joku eversti vaiko kenraali on jossakin seonnut – sanohan, kun tiijät tästä tehtävästä kai enemmän kuin tavalliset tasa-astujat…

– Nyt vain suut kiinni, niin ette hengästy, kyllä käskyt paukkuvat aikanaan ja ennen soita otamme kusitauot – eteenpäin vaan, niin pysymme saappaillamme.

Kierrettiin lettoa suota. Sade loppui, mutta tuuli heitti päälle oksilta vettä.

Tämä erikoisosasto oli saanut vanhojen ja kuluneitten nahkasaapasronttosten tilalle tuliterät kumisaappaat keväällä. Moni oli kuitenkin yhä sitä mieltä, että joku oli kirjoittanut väärän lähetteen kun saappaat jaettiin jätkille, eikä esikuntien herroille.

Lähettikersantti Seppälä asteli rivakasti, saavutti tunnustelijat ja ilmoitti:

– Topataan tuolla suon pohjoispuolen kuusikossa…

– Ja sitten? joku kysyi.

– Sitten ootte joko tollai taikka tällai, älä hassujas kysele. Taukoa vaan – sano – lutin käsky.

Kuusikossa oli suuria sammalkiviä, Mänty ja moni muukin tuli totiseksi, kun kivikossa oli viitisentoista nuotionpohjaa. Joku tutki maastoa enemmän ja löysi yhdestä notkosta viitisenkymmentä sateen hakkaamaa paskakasaa. Jonkun teki mieli kysyä, kuka ne laski.

Muutamat läväyttivät maastovaatteen auki. Se maahan puun alle, reppu viereen ja mies oikaisi pitkälleen. Monet istuivat kiville sormikkaiden päälle ja Mänty istuutui kaatuneelle männylle.

Peura kiikaroi vuoren pohjoisrinnettä. Metsä loppui ennen tunturin lakea, mutta mikäs tuolla? Hetken kun kiikaroi, Peura asteli Männyn eteen ja murahti:

– Tunturin huipulla metsänrajassa on kämppä. Pohjoista kohti lautaseinää, muuten jokin rötiskö.

Mänty nousi seisomaan, kiikaroi ja käski:

– Ota kymmenkunta miestäsi. Käytte katsomassa – noista kun emme voi koskaan tietää…

– Jos olisin pitänyt suuni kiinni, olisimme säästyneet tältäkin kiipeämiseltä – Pekkala, sano pojille, että heti tänne.

– Kiivetkää tuota pohjoisrinnettä, siellä on tiheää metsää. Kämppä voi olla hyvinkin tärkeä viestitukikohta, joten koko ajan varovasti. Tunnissa ootte takaisin.

– Yritetään – no niin pojat, reput ja kakkosneloset jätätte kuusten alle, kanssani kärkeen Pekkala, Salminen ja hännät varmistaa Kinnari ja Orava. Jonossa perääni, käymme tuolla ylhäällä katsomassa näköaloja – sano…

Komppania varmisti nyt, kun oltiin levossa ja liikkumatta, kolme kahden miehen parivartiota. Jäljillä seisoi puitten suojissa kaksi, pohjoista kohti kaksi ja päin itää kahden sadan metrin päässä kaksi.

Nyt kun tiedustelupartio kiipesi kivikkoista tuulenkaatorinnettä yritti pääjoukko levätä. Joku oli silmät kiinni, kun mietti miten tämäkin kusiretki menee. Näitä sissiretkiä oli tehty jo niin monta, ettei kukaan ilman paperimerkintöjä voinut lukumäärää muistaa. Vaikka korpraali Ahonen oli toisten mielestä monitoimikaveri – ammattikin niin kumma kuin uistinten koeuittaja – hänkään ei kaikkia reissuja muistanut. Vaikka Ahonen oli joukon vanhin, yli 30-vuotias koukkupolvi, hän pärjäsi tässä kovassa sissijoukossa hyvin ja oli yksi komppanian huippukonepistooliampujista. Ahonen kiipesi ensin toisten hännillä, mutta kun kivikko loppui ja kärki lähti koukkaamaan vasemman kautta tuulenkaatojen vuoksi, hän jatkoi kiipeämistä yksin. Mennessään suoraan hän pääsi koko partion kärkeen. Hetken Peura koukkupolvea katseli ja sanoi takaa:

– Oohan varovainen, me oomme juuri nyt kotoa hemmetin kaukana. Mennään tällai hittaasti ja sillai, kuin tuolla… ja pää...