1.

– Jansson!

Sekunnin murto-osan hän harkitsee matkan jatkamista mutta ei pysty vaan jähmettyy siihen paikkaan.

Kenet Jumala muutti suolapatsaaksi? Pastori kiertää alas kateederilta ja asettuu seisomaan niin lähelle, että hän muistaa vieläkin pahanhajuisen hengityksen. Tupakkaa ja valkosipulia, lisäksi jotain ellottavan makeaa, jälkeenpäin ajatellen varmaan ehtoollisviiniä. Palavat silmät tuijottavat vaativasti. Miksi juuri hän, miksei joku muu tietämätön, niitä luokassa riittää? Siksi tietysti, että nukahtaminen kesken opetuksen on pahin mahdollinen synti, hyökkäys jumalallista, maallista ja luultavasti myös isänmaallista auktoriteettiasemaa vastaan, sillä totta kai mies on entinen sotilaspappi, kaikki sen ikäiset papit ovat. Hän aavistaa, että takana on enemmän muuta kuin uskonnollista fanaattisuutta. Joko naimisissa olemisesta tai naimattomuudesta johtuvaa sukupuolista turhautumista? Varmaan kuollut, koska aikaa rippikoulusta on, hetkinen, kaksikymmentäneljä vuotta. Tai ainakin eläkkeellä, kirjoittamassa enemmän tai vähemmän liioiteltuja muistelmiaan rikkaasta elämästään, ohjenuoraksi tuleville sukupolville, onnellisen tietämättömänä siitä kuinka huonosti kirja tulee myymään.

Nykyään monet elävät yli yhdeksänkymmenen, mutta ei vanha Hjalmar, vaikka sitä hän toivoo ja erehtyy joskus jopa mumisemaan, ei tosin enää mutta vielä parikymmentä vuotta sitten, että anna rakas Jumala Kapteenin elää yli yhdeksänkymmenen tai ainakin yli kahdeksankymmenen sillä hän on minun paras ystäväni ja toisinaan myös ainoa.

Mutta ei siitä mitään apua ole. Hän vannoo, ettei milloinkaan enää lausuisi iltarukousta, ei ääneen, eikä edes mielessään. Tämä ei tietenkään ollut todellinen syy, vaan vastalause Äidin väsyneelle huokaukselle on aika mennä nukkumaan Jalmari, äläkä unohda iltarukousta.

Ei milloinkaan hyvää yötä.

Ei milloinkaan nuku hyvin.

Ei milloinkaan kauniita unia.

Hjalmar havahtuu. Ajatteleeko hän taas Äitiä Äitinä eikä Helvinä, vaikka Börje sanoi jo aikanaan, että 60-luvun lopun demokraattisessa maassa aikuinen ja itsenäinen mies kutsuu äitiään etunimeltä, ja hän kysyi milloin Suomesta on tullut demokraattinen, mutta niin hiljaa, ettei Börje kuullut tai ei kuunnellut. Onneksi. Mutta ei Äiti aina ole ollut samanlainen. Hjalmar muistaa hyvin, että kun hän oli pieni, Äiti ei puhunut rukoilemisesta yhtään mitään. Ja vielä paremmin hän luulee muistavansa milloin mieli muuttui ja miksi. Siis Helvi eikä Äiti.

Miksei hän lähtenyt työhuoneesta minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin? Joskus pienet pettymykset tuntuvat suurilta, mutta päinvastoin ei milloinkaan. Tämän Hjalmar tietää paremmin kuin muut, tai luulee tietävänsä, mikä on sama asia.

Puhuttelunimestä sen arvaa. Jallu tarkoittaa euforiaa tai ainakin hyväntuulisuutta, Jalmari tavanmukaista välinpitämättömyyttä, mutta pelkkään Janssoniin saattaa sisältyä ärtyneisyyttä, ylimielisyyttä, pilkkaa tai uhkausta. Tosin vain vähän, koska kyseessä on hänen paras ystävänsä, sen jälkeen kun Kapteeni kuoli, ja joskus aikaisemminkin.

Mikä mahtaa tällä kertaa olla syy, ajattelee Hjalmar.

Mielessään hän kutsuu tai melkein hyväilee itseään tällä nimellä. Siis ehdottomasti ei Jalmari eikä Jalmar, hätätilassa Jallu, mutta ei milloinkaan Jammu. Joskus kun on pakko HooJalmar, kaksi nolla nolla kuusi neljä neljä, loppuosa täytyy katsoa muistilapusta lompakon setelitaskussa, siellä on aina hyvää tilaa haha, hermostuneen virnistyksen säestämä hetkinen, miesvirkailijat naputtelevat pöytää, mutta joku kärsivällinen naisvirkailija saattaa pelastaa hänen päivänsä hymyilemällä.

Vai onko syytä ollenkaan?

– Minne olet menossa kesken parasta työaikaa, jos saan kysyä?

– Totta kai saat, tarkoitan siis, vessaan minä vain…

– Toivon oman etusi vuoksi, että olet lukenut huolellisesti laatimani kiertokirjeen. Siinä sanotaan nimenomaan, että virka-aikana työntekijät saavat käydä pesuhuoneessa korkeintaan kaksi kertaa päivässä ja viipyä vain kymmenen minuuttia, jos on nainen, ja viisi – ota ihan rauhallisesti, leikkiähän minä vain.

Börje läimäyttää häntä selkään ystävyyden merkiksi, mutta sen verran lujasti, että Hjalmar yskähtää.

– Sanoitko jotain?

– Allergiaa tämä vain on, tähän aikaan vuodesta…

Ei tainnut taaskaan mennä läpi, ajattelee Hjalmar ja kaivaa taskuaan, vaikka tietää, ettei siellä ole nenäliinaa. Peseminen olisi mahdollista, mutta silittäminen ei eikä ryppyistä kehtaa näyttää. Tällä kertaa ei edes kahvilasta mukaan tarttunutta lautasliinaa löydy, viime aikoina ei ole tullut käytyä.

Börje seuraa pyristelyä huvittuneena. Ilme lientyy, rypyt oikenevat ja hetken mies näyttää vanhojen amerikkalaisten elokuvien tekoaristokraattiselta siloposkelta. Vain viikset puuttuvat.

– Minusta tuntuu, että luonto kutsuu minuakin.

Ilmeisesti alemman tason virkailijat eivät saa edes kusta ilman valvontaa, tai pissata niin kuin sivistyneet ihmiset sanovat, tai käydä toiletissa niin kuin vanhat tädit sanovat, tai pistäytyä kylpyhuoneessa niin kuin tekosiveät anglosaksit sanovat. Tai pelkääkö Börje, että roiskutan vieressä seisovan miehen prässihousuille, jotka saattavat kuulua unelma-asiakkaalle, joka odottaa vuoroaan päästäkseen tallentamaan miljoonan tililleen?

Tällä kertaa kyse on siis hyväntahtoisesta pilkasta. Ja kohteena on, kuten niin monesti ennenkin, Hjalmar Jansson, alimman tason pankkivirkailija, mutta ei Jumalan vaan Forumin sivukonttorin johtajan Börje Rautavuoren armosta.

Hjalmar tuntee kuinka tuttu suuttumuksen ja epävarmuuden yhdistelmä pyrkii valtaamaan mielen ja yrittää tyrkätä sitä syrjemmälle.

Monien muidenkin mielestä vähemmän osuva nimi. Liian lähellä Rautavaaraa. Hjalmar kuvittelee miltä keihästä heittävä tai kupletteja laulava Börje näyttäisi ja naurahtaa.

– Hauska havaita, että viihdyt uudessa työpaikassa.

Hjalmar palauttaisi kasvoilleen sopivan ilmeen, mutta koska ei ole varma pitäisikö sen olla reipas, vakava vai huolestunut, kokeilee kaikkia vuorotellen. Turhaan, sillä Börjen ajatukset näyttävät olevan jo toisaalla.

Olen kyllä ajatellut muuttaa nimeni takaisin Jernbergiksi, Börje oli kuulemma selittänyt yhdelle pikkusievälle neidille pikkujoulun pikkutunneilla, mutta kunnioitan isoisäni päätöstä osoittaa isänmaallista uhrimieltä kun hän liittyi vastoin parempaa tietoaan sukunimien suomentajien suureen joukkoon. Mutta kun Börje esittelee itsensä jollekin takuuvarmasti ruotsinkieliselle ja -mieliselle naiselle, hän sanoo Rautavuori, anteeksi nimi, äiti on af Reutersköldejä. Vai oliko se Silfverqvistejä, muistelee Hjalmar. Suomenkieliselle naiselle hän on pelkkä Börje. Tietysti vain jos tämä on nuori ja nätti.

Hjalmar jää miettimään keneltä on jutun kuullut, koska itse hän ei takuulla ole ollut pankin pikkujoulussa, saa nähdä kutsutaanko jatkossakaan. Yhtäkkiä hän muistaa, totta kai Börjeltä itseltään. Ota opiksesi Jallu, oikein annostetulla itseironialla pääsee pitkälle, kuuluu ääni muinaisuudesta ja Hjalmar hymähtää.

– Kyllä kuninkaidenkin täytyy käydä vessassa, pankinjohtajista puhumattakaan. Minä voin toimittaa asiani vaikka viisi kertaa päivässä, mikä kuulemma onkin terveiden miesten normaali frekvenssi.

Omasta mielestään Börje on lohkaissut vitsin, mutta tällä kertaa Hjalmar pitää naamansa kurissa, niin kuin on armeijassa oppinut kun esimies puhuttelee.

Koulussa hän ei uskaltanut käydä vessassa kertaakaan koko päivänä, sen jälkeen kun kaverit ryhtyivät vertailemaan kalujensa pituuksia, arvasi etukäteen jäävänsä viimeiseksi ja Börje haki hänet viime tingassa pois. Aluksi pidättäminen oli vaikeaa. Helvi, joka silloin oli vielä Äiti, ihmetteli ja kysyi miksei hän jää leikkimään tovereiden kanssa koulun jälkeen edes lauantaisin kun ei ole läksyjä. Vähitellen elimistö tottui harvaan tahtiin. Mutta silloin kukaan ei enää ollut kiinnostunut tuleeko hän kotiin suoraan koulusta vai ei. Kaksi kertaa päivässä on ruhtinaallista, kolmesta puhumattakaan. Mutta se, että juuri silloin Börje sattuu ilmaantumaan paikalle, on pelkkää huonoa tuuria. Vai olisiko väijynyt nurkan takana?

Naisten huoneen ovikyltissä lukee Ladies, viereisessä Gentlemen. Vahtimestari Pihl, jonka virallinen tehtävä on heittää humalaiset tai muuten vain epäilyttävät tyypit takaisin kadulle ja epävirallinen alemman henkilökunnan hauskuuttaminen, sanoo että vieraskieliset nimet ovat johtaja Rautavuoren uran merkittävin saavutus, ja väittää kertoneensa tämän pääkonttorin vahtimestareille siinä toivossa, että tieto välittyisi myös pääjohtajalle, joka tarjoaisi parempipalkkaista tehtävää Aleksilla ja me päästäisiin miehestä eroon. Aamen.

Hjalmar antaa Börjen mennä ensin ja pujahtaa tämän selän takaa koppiin. Hän odottaa kunnes lorinat lakkaavat. Kärsivällisyys on taito, jonka hän osaa. Valitettavasti sitä ominaisuutta pidetään työmarkkinoilla itsestään selvänä.

Kolme minuuttia armonaikaa, sanoo naurava ääni. Hän avaa suunsa vastatakseen jotain nokkelaa, mutta ei saa ääntä suustaan ennen kuin kuulee oven sulkeutuvan.

Hjalmar vastaa pankin työpaikkailmoitukseen vanhasta tottumuksesta, vaikka tietää, ettei häntä kutsuttaisi edes haastatteluun, miettii varttitunnin aloittaisiko hakemuksen alamaisesti Pyydän kunnioittaen vai ylpeästi pelkästään Pyydän, hermostuu, luovuttaa päätöksenteon sattumalle ja heittää kruunaa ja klaavaa rahalla, joka odottaa vuoroaan Helvin joululahjaksi antamassa pienessä ja harvinaisen rumassa keramiikkarasiassa monifunktionaalisen keittiöpöydän ikkunanpuoleisessa päässä. Kesken jääneitä opintoja ei lueta ansioksi, vaan merkiksi puutteellisesta määrätietoisuudesta tai suoranaisesta laisk...