I

Ranne

RANNE

Ranne vilkaisi Mustan Hevosen salia ja veti ilmaa hampaiden välistä. Mies, joka hänen piti tavata, ei ollut paikalla. Hän loi uuden silmäyksen peremmälle, havaitsi vapaan pöydän jossa saattoi istua selkä seinään päin, marssi sinne ja alkoi tutkia ruokalistaa.

Kului kymmenen minuuttia, kukaan ei saapunut ravintolaan. Ranne työnsi käden takintaskuun ja veti saman tien takaisin, kun muisti ettei tiloissa saanut tupakoida. Mikä sitä dirikaa viivytti? Seuraavaan tapaamiseen oli vajaa tunti, se merkitsi että hänen olisi tyytyminen kylmään kalavalikoimaan, lämmin sapuska saisi jäädä. Tai väliäkö tuolla, meren antimet olivat talon spesialiteetti.

Ensimmäisen kerran – sen oli täytynyt olla seitsemänkymmentäluvun alussa – hän oli herkutellut täällä onnekkaan sattuman seurauksena. Oli käynyt niin, että runoilija Jevgeni Jevtušenkon ohjelmaan oli tehty odottamaton muutos. Alunperin sen oli pitänyt mennä neuvottelemaan suomalaisen kustantajansa kanssa, mutta yllättäen se oli ilmoittanut olevansa väsynyt, siirtänyt konsultaatiota ja livahtanut erään lähetystösihteerin kanssa treffaamaan ihan toisen putiikin edustajaa. Koska diplomaattia pidettiin KGB:n miehenä ja koska juttua hoidellut etsivä sattui olemaan allerginen kalaruoille, Ranne oli saanut pikakomennuksen Mustaan Hevoseen. Se oli ollut hektinen kokemus – noin noviisina ja suojelupoliisin piikkiin – mutta limbo itse tehtävän kannalta. Nauhoitus, jonka hän oli äänittänyt käsivarteen teipatulla mikillä, oli osoittautunut käännöksen jälkeen pelkäksi ylistyslauluksi kapakan gourmet-safkoille.

Ranne antoi katseensa kiertää. Raflassa oli kymmenen asiakasta: kuusi pareina, neljä yksin, ei ainuttakaan feminaa. Vuosien rutiinilla hän päätteli, että kaksittain lounastavat olivat Pohjola-yhtymän tai lähialueen muiden firmojen bosseja. Entä loput? Ranne tarkasteli porukkaa, punnitsi jokaisen erikseen, ja äkkiä yksi ääliö alkoi toljottaa takaisin kuin olisi ihastunut häneen. Kului tuokio, ja liituraitaan pukeutunut juppi nousi pöydästä, hivuttautui hänen luokseen ja kuiskasi: »Riikonen?»

Ranne empi hetken, nyökkäsi sitten tuskin huomattavasti ja tiedusteli: »Pitäiskö mun tuntee sut?»

»Anteeksi», vieras nielaisi. »Paananen loukkasi jalkansa kössissä – luultavasti se oli akillesjänne – eikä päässyt tulemaan, vaan lähetti minut. Sain siinä hässäkässä niin kehnot tuntomerkit, etten tajunnut heti kun tulitte.»

Ranne hymähti ja käski painaa puuta, odotti että se istuutui, pyysi käyntikorttia ja ojensi kätensä. Pöytäkumppani ei pysynyt viivalla. Se yritti tarttua handuun tervehtiäkseen ja häkeltyi entisestään, kun Ranne veti kouransa pois ja murahti: »Kai sulla nyt sellanen on.»

Lopulta könsikäs tajusi. Se kaiveli rintataskua ja ojensi kohokirjaimin painetun kortin, josta Ranne luki että Paanasen korvike oli nimeltään Kaj Bergqvist, ammatiltaan konsultti ja hommissa oikeassa it-yhtiössä.

»Henkari», Ranne rykäisi.

»Mikä?»

»Ajokortti tai henkilöllisyystodistus.»

Kun Bergqvist oli näyttänyt settinsä, Ranne totesi että hyvä on, ja jatkoi: »Mulla on helvetin kiire, joten ei tuhlata aikaa.»

»Voisin tarjota drinkit.»

»Niin kiire mulla ei ole, etten ehdi napostella jotain suolaista», Ranne tuhahti, kiersi seisovalle pöydälle, mätti lautaselle eri sortin silakoita, graavia siikaa, vihanneksia ja pari perunaa ja palasi paikalleen. »Ja kyytipojaksi snapsi pakkasesta ja tšekkiläistä pilsua.»

Bergqvist tilasi nesteet ja kävi latomassa omalle kipolleen silliä, lohta ja savukalaa. Kurvattuaan takaisin se kysyi ääntään madaltaen, oliko herra Riikosella hyviä uutisia.

»Mulla ei ole koskaan hyviä tai huonoja uutisia, mulla on vain faktoja.»

»Olen pelkkänä korvana», konsultti innostui ja sieppasi taskusta nahkakantisen muistilehtiön.

»Proseduuri kulkee toisin päin», Ranne huokasi raskaasti. »Ensin sä kaivat kuvetta, sen jälkeen mä lasken jenit, ja jos summa täsmää, mä kerron mitä mä tiedän.»

Kun konsu oli saanut sujautettua Ranteelle kirjekuoreen sullotun setelinipun, se sai takaisin sen verran itseluottamusta että avasi muistikirjan, otti kynän käteensä ja ilmoitti olevansa valmis kirjaamaan, mitä dataa Riikonen oli saanut kootuksi.

»Muumista ei ole kättä pitempää. Kaikki se, mitä siitä tiedetään, on jo präntätty lehtiin. Ei skandaaleja.»

»Täytyy olla.»

Ranne naurahti lobbarin epätoivolle. »Se ei kuulu kirkkoon, sillä on jokseenkin nuhteeton pentu Lontoossa, se on ollut puheenjohtajana Setassa ja se elää avosuhteessa», hän lateli yleisesti tunnettuja tosiasioita, vaikka hänellä oli tiedossa parikin lööpin arvoista juorua.

»Toi kaikki on ollut jo julkisuudessa.»

»Niin on, ja te olette käyttäneet sen hyväksenne niin perusteellisesti, että tän sortin propaganda on kääntymässä Muumin eduksi.» Ranne heitti jääkylmän akvaviitin huiviinsa ja huuhteli suunsa birralla.

»Entä Mäyrä?»

»Väritön byrokraatti. Rikkeetön, ainaski mun lähteitten mukaan.»

»Ei voi olla totta.»

»On se tietääkseni pelannut baskettia Puna-Salamissa, jos siitä tiedosta on jotain iloa. Jengi oli nimensä mukaisesti punainen, ja myös Hector palloili samassa seurassa, jos muistan oikein.»

»Ja tässä kaikki?»

»Kaikki mitä mä tiedän.»

»Herran tähden, eihän meidän kannata maksaa tyhjästä, sitä saa ilmaiseksikin.»

Ranne väläytti vitivalkoisia kuoriaan, työnsi käden fikkaan, mutta ei vetänyt sieltä suinkaan saamaansa palkkiota vaan pienen nauhurin. »Mietipä vähän», hän alkoi opettaa konsua kuin vähälahjaista. »Mä oon antanu teille yhtä ja toista, enempää ei ole eikä tule. Meidän äskeinen small talkimme on tässä nauhalla. Jos media saa pienenkin vinkin että te maksatte kaikista huhuista, joilla voidaan mustamaalata Muumia, niin Kannuksen Kennedyllä ei tule olemaan mitään jakoa vaaleissa. Ainut, minkä te voitte tehdä, on että pidätte naamanne kiinni.»

»Minua ei uhkailla. Sitä paitsi sinä olet ollut mukana tässä siinä kuin me muutkin.»

»Tiukan paikan tullen – jos sellainen nyt sattuisi tulemaan – mä en oo antanu vinkkejä enkä saanu siten myöskään korvausta, sellaisesta ei ole evidenssiä. Teidän asemanne on toinen. Tästä keskustelusta mä saan sellasen koosteen, että lafkanne on konkassa, jos mä julkaisen sen», Ranne virnisti, neuvoi ottamaan paragon-kuitin ja lähti.

Hän hyppäsi mittariin ja käski suhaamaan Risuhokkiin. Matkalla hän katseli ohikiitäviä maisemia – HKL:n varikkoa Ruskeasuolla, omituisia taloja Paskalahden kyljessä ja Tilkan sairaalaa – ja hymyili itsekseen. Päivän ensimmäinen peluri oli jallitettu paitsioon. Tai ei, se oli taklattu suoraan vaihtoaitioon; ne eivät edes tienneet hänen nimeään.

Kun hän pääsi ravintolaan, toimittaja Lauri Luoto istui jo paikalla ja ryysti pitkää. Ranne heivasi palsansa puolihuolimattomasti tyhjälle tuolille ja näytti käsimerkein tarjoilijalle, että tämä toisi tuopin myös hänelle.

»Hauska nähdä», Luoto tervehti vaisusti.

Ranne ei viitsinyt vastata, punnitsi vain mielessään kevyen sarjan lobbaria, jolla oli huono maine ja hyvä ryyppypää. Kun piika oli tuonut bissen, hän imaisi hörpyn, sytytti mallun, puhalsi blossit päin senttarin pärstää ja murahti ytimekkäästi: »Nappulat.»

Luoto oli vetää herneitä nenään. Se kakoi minuutin, kaivoi lopulta kirjekuoren ja työnsi sen pöydän yli. Kun olo helpotti, se rykäisi kaipaavansa varmuuden ettei vastaleiri ollut saanut tietoja, jotka hän oli paljastanut vahingossa (kännissä).

Ranne väläytti hymyä. Hän noukki povitaskusta nauhurin ja kuulokkeet ja kehotti kuuntelemaan Mustassa Hevosessa äänittämänsä keskustelun. Kun Luoto oli asettanut läpät korville, Ranne pisti nauhan pyörimään ja jäi tarkkailemaan, millaisen vaikutuksen dialogi teki.

Se oli bingo.

Lobbarin silmät melkein kostuivat ja aataminomena hypähteli kurkussa kuin pingispallo. »Ne ei saanu ainuttakaan vihjettä», se siunasi.

»Mähän lupasin olla paljastamatta – pikku provikaa vastaan.»

»Saatana, niillä ei oo enää mitään takataskussa», Luoto innostui kuin olisi saanut kutsun Janina Frostellin sänkyyn.

»Mitään ei ole pelattu loppuun», Ranne oikaisi.

»Miten niin?»

»Nää on vasta ikäänku esivaalit, oikeat ovat vielä edessä», hän naurahti ja totesi samaan hengenvetoon, että oli toiminut sopimuksen mukaisesti ja saanut bonukset ja että tämän jälkeen he eivät tuntisi toisiaan, ellei hän päättäisi toisin.

»Se on selvää.»

»Paras muistaa se», Ranne terästi ääntään ja taputti povea. »Mulla on mukanani aina kaks nauhuria», hän miltei kuiskasi, nautti tuokion Luodon häkellyksestä, ja kun oli vakuuttunut että viesti oli mennyt perille, nappasi rotsinsa ja poistui.

Ulkona Ranne kertasi ettei ollut tehnyt virheitä kummassakaan tapaamisessa, ja lähti sen jälkeen kävelemään ripeästi eteenpäin: ensin Kuusitien päähän, sitten Mannerheimintietä pitkin kohti keskustaa. Vaikka ajatuksena oli ollut haukata kunnolla happea ja talsia koko matka, pikavoitot alkoivat painaa taskussa. Jo entisen Tullinpuomin kohdalla hän muutti mielensä, kurvasi Tukholmankadulle ja hyppäsi pirssiin.

»Niin lähelle Kluuvin kauppakeskusta ku pääset», Ranne huikkasi ja alkoi punnita päivän saldoa. Kampanjatoimistojen ympärillä kärkkyvät paskantärkeät pressantekijät ja poliitikkojen perseennuolijat olivat niin korneja että oikein hävetti. Tai kannattiko tuosta välittää, riihikuiva raha oikaisi balanssin. Fiilis alkoi tuntua niin täydelliseltä, että havaitessaan kourallisen mielenosoittajia Risto Rytin patsaalla häneltä pääsi tahaton äännähdys. »Vittu, seis», hän mylväisi heti perään, sai rengin lyömään liinat kiinni ja oli aiheuttaa kymmenen kaaran ketjukolarin.

...