Kansi

Etusivu

Tuula Vainikainen

MIELUINEN MINIÄ

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-40221-4

© Tuula Vainikainen 2013

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2013

Esipuhe

Olen kirjoittanut kirjan miniöistä kaikenikäisille naisille, olivatpa he sitten miniöitä tai anoppeja tai molempia. Miniyys on yksi naisen elämän tärkeistä rooleista, joka vaikuttaa arkeemme ja huomattavan usein myös juhlaamme. Ainakin silloin, kun anopin kanssa pohditaan, kuka viettää joulunsa missäkin ja millä tavalla kukin suvun yhteisiin jouluvalmisteluihin osallistuu. Tässä kirjassa olen hahmottanut miniänä olemista sekä omien että eri-ikäisten naisten todistajakokemusten kautta. Olen yrittänyt ymmärtää ilmiötä myös tutkimus- ja kaunokirjallisuuden tuella ja surfaillut Internetin keskustelupalstoilla välillä hiukset pystyssä, niin hurjia keskusteluja miniöiden ja anoppien suhde nostattaa.

Tämä kirja ei tarjoa sen paremmin täydellisen mieluisan miniän kuin täydellisen anopinkaan kasvatus- tai käyttöohjeita, mutta haluan tarjota oivalluksia miniän roolin monista puolista. Miniyydellä, niin kuin suomalaisen naisen muillakin rooleilla, on pitkä historiallinen tausta, ja monet nykypäivän arkiset asiat tai mielikuvamme kumpuavat usein yllättävän kaukaa. Miniöiden ja anoppien suhteissa tuntuu olevan enemmän henkistä lastia kuin monissa muissa perheen ihmissuhteissa. Rasitteet juontavat juurensa jonnekin hyvin kauas, toisenlaiseen maailmaan. Miksi kannamme niiden muodossa niin paljon ylimääräistä lastia mukanamme?

Olen yrittänyt selvittää, millaista miniänä oleminen on miniän itsensä mielestä. Kovin usein tuon olemisen ymmärtämiseen tunnutaan tarvitsevan peilausta anopin kautta. Kun miniältä kysyy miniyydestä, hän aloittaa roolinsa ja kokemustensa pohtimisen lähes aina anopistaan. Näyttääkin siltä, että miniä on usein miniä juuri suhteessa anoppiinsa, ei miniä vain siksi, että on naimisiin mentyään saanut puolison myötä appivanhemmat, joille hän on miniä. Miniän rooli rakentuu ennen kaikkea suhteesta anoppiin ja monet avioliittoon menneistä naisista ovat miniöinä kuin anoppiensa heijastumia.

Anoppiin reagoidaan häntä myötäillään tai vastustetaan. Monet miniät tuntuvat herkillä tuntosarvillaan lähes koko ajan luotaavan anopin odotuksia ja toiveita ja ärsyyntyvät tai ahdistuvat niistä. Ilman anoppia miniänä olemisella ei tunnu olevan kovin paljon painoakaan.

Oma anoppisuhteeni oli erityinen, koska ehdimme tuntea vain vajaan vuoden, jolloin vasta seurustelin hänen ainoan poikansa kanssa. Saman ajan hän oli myös vakavasti sairas. Ensimmäisen kerran tapasin hänet marraskuisena iltana Paimion sairaalassa, jossa hän kertoi minulle saaneensa juuri syöpädiagnoosin. Vasta kun poistuimme sairaalasta silloin vielä aika tuoreen poikaystäväni kanssa, tajusin, että hänen äitinsä kertoi asian ensimmäisenä minulle. Meillä ei koskaan ollut aikaa päästä suhteessamme alkua pidemmälle. Hän ehti juhlia kanssamme kihlajaisiamme, mutta menehtyi pari kuukautta myöhemmin, vain 55-vuotiaana samanikäisenä kuin minä nyt. Opin arvostamaan häntä miellyttävänä ihmisenä ja uskon, että olisimme kyllä pärjänneet. Sen perusteella, mitä olen hänestä kuullut, hän ei olisi sekaantunut perheemme elämään epäolennaisilla asioilla.

Joskus, kun silitän anoppini kapioihin kuuluneita ohuiksi hiutuneita pellavaisia astiapyyhkeitä, sivelen sormellani hänen nimikirjaimiaan ”EH” ja mietin mitä hän ajattelisi poikansa naimakaupoista nyt, 33 vuoden kuluttua. Olisi anoppi varmasti ollut ajoittain kauhuissaan, jos olisi tiennyt millaiseen prässiin perheen ainoa poika kanssani joutui. Millainen miniä minusta olisi tullut, jos olisimme ehtineet kunnolla tutustua ja jakaa perhe-elämäämme? Sitä on vaikea sanoa, mutta allekirjoitan kyllä sen viisauden, minkä joku kohtaamistani miniöistä on todennut: Myös poismenneet anopit elävät keskuudessamme perheen yhteisissä tarinoissa ja muistoissa.

Ennen kaikkea muistan edesmennyttä anoppiani suurella kiitollisuudella. Hän kasvatti kolmen tyttären jälkeen syntyneestä pojastaan ja kuopuksestaan kelpo miehen, josta tuli erinomainen puoliso ja isä. Tämän tunteen jakaa kanssani moni miniä harva meistä on tainnut saada kiitolliset tunteensa jaetuksi anoppinsa kanssa. Pidämmekö tällaista palautteen antoa kenties jotenkin tarpeettomana, kiusallisena tai asiaa itsestään selvänä? Tämän kirjan todistajista Outi tarttui pohdintojensa keskellä puhelimeen, pirautti anopilleen ja kertoi tälle hyvät ajatuksensa heidän suhteestaan.

Nainen, jonka kanssa tunsin aikanaan jotain orastavaa anoppi-miniä-suhdetta, oli nuoruudenaikaisen poikaystäväni äiti. Hän oli työnsä vuoksi lähellä meitä lukiolaisia. Hän oli hienotunteinen, miellyttävä ja viisas nainen, jonka kanssa tunsin jonkinlaista sielujen sympatiaa, koska hän tuntui antavan minulle sellaista hyväksyntää, jota en aina saanut omalta äidiltäni. Tapasimme joitakin kertoja vielä senkin jälkeen, kun suhde poikaystävään oli katkennut. Häntä oli monta kertaa ikävä sen jälkeen, kun tieni vei pois kotipaikkakunnaltani. Hän sai sittemmin kaksi varmaankin mieluista oikeaa miniää.

Olen pyytänyt avukseni todistajia, jotka kertovat omista miniäkokemuksistaan ja pohtivat miniänä olemista ja miniästä anopiksi kasvamista kanssani. Kiitän teitä ihania naisia lämpimästi. Olen ollut etuoikeutettu päästessäni jakamaan kokemuksianne sekä niitä hankalia että isoja ja kunnioittavia, elämää ihanasti kannattelevia ihmissuhteita, jotka molemmat tuovat omalla tavallaan vedet lukijan silmiin.

Kiitos hengessä myös teille mukana kulkeneille anopeille ja miniöille, jotka ette itse ehkä edes tiedä olleenne mukana miniän matkalla: Juurevat pohjalaisemännät, viipurilaissyntyiset farmaseutit, aristokraattiset kaupunkilaisanopit ja monet muut. Kanssanne on ollut mielenkiintoista ja opettavaista taittaa matkaa. Ihmisten välinen vuorovaikutus on niin moninaista.

Rakkaat ystävät te kaikki nimeltä mainitsematta jotka olette niin monissa kohdin jaksaneet puida naisen elämää kanssani, missä olisinkaan ilman teitä. Osaa teistä tapaan usein, toisten kanssa analysoimme maailmaa Facebookissa. On upeaa huomata, kuinka pienestä päivityksestä voi joskus avautua raikas, vuolas ja uusia uria tapaileva ajatusten virta! Erityiskiitos perheterapeutti Liisa Välilälle, jonka kohtaaminen syvensi ymmärrystäni.

Olen kiitollinen WSOY:n kirjallisuussäätiölle kirjoitustyölleni saamastani tuesta. Kiitokset WSOY:n väelle kustantaja Leena Majanderille, Joni Strandbergille ja Joel Kontrolle, jotka ovat antaneet ajatuksia miniäkirjan tekovaiheissa. Anna Makkonen puki Miniän mekkoon, ja Ville Lukkarinen taittoi tekstit. Lämmin kiitos kustannustoimittajalleni Laura Karlssonille, joka viisaasti ja kannustavasti talutti miniät ja anopit maaliin. Me teimme sen, tälläkin kertaa!

Viimeksi, mutta ei vähimpänä, kiitän perhettäni puolisoa ja poikiani, joiden ansiosta minä, anopiton miniä, olen saanut kokea myös anopin roolin. Miniöitäni Annaa ja Mirellaa kiitän kaikesta tähän saakka koetusta ja iloitsen siitä, että meillä on niin paljon yhteistä edessä!

Miniäksi miehelään

”Avioliiton hämmästyttävimpiä piirteitä on se, että vastoin kaikkea luuloa mies ja vaimo eivät mene naimisiin vain keskenään, vaan tavallaan myös kumpikin toisensa suvun kanssa.”

VOITTO VIRO

”Vaikka piru pinon kaataa, kaik on miniän syy.”

ANJALA

Meillä naisilla on monia synnynnäisiä ja elämän mittaan elettäväksi tarjoutuvia rooleja: omasta lapsuudenperheestämme olemme kaikki jonkun tyttäriä, tyttären- tai pojantyttäriä, osa meistä myös sisaria. Avioliiton myötä eli mentyämme miehelään meistä on tullut vaimoja ja monista myös äitejä, joista aikanaan kuoriutuu anoppeja ja isoäitejä parhaimmillaan monta kertaa ja monessa sukupolvessa. Puolison mukana olemme saaneet uuden perheen, jonka ihmissuhteet tuovat mukanaan joko elämää mukavasti maustavaa sokeria tai naarmuissa ja avohaavoissa kirvelevää suolaa. Haastamme myös itse, joskus tietämättämmekin, puolison perheen totuttuja tapoja liittyessämme perheeseen miniöinä.

Anoppi-miniä-suhde on varmasti yksi ladatuimpia ihmissuhteita. Ensimmäiseksi tulee aina mieleen se kaulinta heiluttava ja alati naputtava anoppi, joka pyrkii kaikin tavoin sotkeutumaan poikansa ja tämän elämänkumppanin elämään, sekä avutonta itkua tillittävä miniä, jolle anoppi omistavuudellaan ja kaikkitietävyydellään aiheuttaa suunnatonta pahaa mieltä. Muitakin asetelmia löytyy. Viime aikoina yhä useammat anopit ovat valittaneet siitä, että miniät pakkaavat liiaksi määräämään yhteisen elämisen tahtia ja vaativat anopilta monenlaista apua ja ajankäyttöä. Meitä on moneksi.

Äiti-tytär-suhteen lisäksi erityisesti miniä-anoppi-suhde tuntuukin olevan toinen aikuistuvan ja vielä aikuistuneenkin naisen elämää vahvasti määrittävä ja siihen vaikuttava ihmissuhde. Toisille miniänä olo voi korvata tai lääkitä äiti-tytär-suhteen haavoja, toisille se on vaikea ja itsetuntoa nakertava asia vielä vanhuudessakin. Se, että kaksi naista elää elämäänsä lähellä toisiaan siksi, että heitä yhdistää ”yhteinen mies” anopin poika ja miniän puoliso on joillekin naisille iso ja ihana ja toisille ikävä ja itkettävä asia. Edellisten sukupolvien naisilla on meille aikuisille tyttärille ja miniöille usein suuri merkitys halusimmepa tai emme. Myös äitiemme ja ehkä myös isoäitiemme anopit ovat vaikuttaneet käsityksiimme miniöiden ja anoppien elämästä, olemmehan kuulleet näitä tarinoita omassa perheessämme vuosikausia.

Miniyyttä ei voi valita, jos päättää ottaa kumppanin vakinaisesti elämäänsä. Kun mies tai...