Kansi

Etusivu

Arto Salminen

Ei-kuori

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37113-8

© Arto Salmisen oikeudenomistajat 2007

Toinen painos

Ensimmäinen painos ilmestyi 2003

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Urkki Kyrenius

URKKI KYRENIUS

VIHDINTIE EI osannut eteenpäin mennä. Sen oli pakko kääntyä jokaisen suoran päässä, ellei jo aiemmin. Eikä se osannut edes kunnolla kääntyä. Jyrkkäkin mutka oli jähmeä, muotoonsa määrätty ja paikkaansa tuomittu kuin munakarva saippuassa.

Tie vain makasi, ei se ymmärtänyt hävetä edes ojiaan.

Silmiäni karvasteli. Maailma näkyi harmaan kelmun läpi, muuta se ei ansainnut. Vilkaisin itseäni taustapeilistä: näytin aivan normaalilta. Joka kuvaansa katsoo on hereillä.

Kello oli mennyt tunnin eteenpäin, tai jättänyt yksitoista menemättä. Ajantaju katoaa taksin ratissa. Tunnit lasketaan väsymyksellä ja minuutit vitutuksella.

Autoja oli katkeamaton letka, nopeus pysyi kuudessakympissä. Edessäni kulki hevosvaunu, jonka peräpeilissä luki Hevosia, vaikka kyytiin mahtui vain yksi. Vaunua hinasi 80-luvun Landcruiser. Ylämäki irrotti dieselistä mustan savun, hevosen paino koetteli raihnasta moottoria. Landcruiser oli menossa Vermoon. Oli keskiviikko. Yritin ajatella raveja ja jotain muutakin, jotta olisin pysynyt hereillä, mutta en jaksanut.

Yhtäkkiä hevosvaunun alta lensi kipinäsuihku. Menikö siitä akseli poikki? Landcruiser eteni eleettömästi, nopeus pysyi kuudessakympissä. Siellä ei ollut huomattu mitään.

Koetin kurkkia vaunun alle, mutta en nähnyt mitään. Ajoin liian lähellä. Jokin siellä raapi tietä ja pahasti. Hiljensin vauhtia saadakseni enemmän etäisyyttä: hevosen takajalat olivat pudonneet pohjan läpi asfaltille.

Kipinäsuihku alkoi jo talttua. Hevosenkengät ovat meltoa rautaa. Äkkiä ne kuluvat kevätkarkeaa asfalttia vasten. Seuraavaksi tie alkaa raastaa kavioita. Katsoin tarkasti asfaltin pintaa ja olin jo näkevinäni kaksi valkoista vanaa.

Kännykän liverrys tuli kuin toisesta maailmasta. Siellä oli Seppo.

– Missä sä olet, se kysyi.

– En missään, minä sanoin. – Väsyttää niin perkeleesti. Silmät ei meinaa pysyä kiinni, ei kun auki.

– Kai sä jossain olet. Katso nyt vähän ympärillesi.

– Mä olen Vihdintiellä, Salmen kohdalla.

– Mitä sä siellä saakka teet?

– Mä vein yhden mulkun Otalammelle, minä sanoin. – Tuossa edessä menee hevonen, jonka takajalat on pudonneet pohjan läpi.

– Mitä?

– Hevosen jalat on tulleet vaunun pohjan läpi. Kipinät vain lentää. Paitsi että ei ne enää lennä. Kengät on jo kuluneet loppuun.

– Mitä?

– Etkö sä saatana kuule? Hevosen takajalat on tulleet pohjan läpi. Vihdintie syö niitä koko ajan.

– Pysäytä se auto.

– Minkä vitun takia?

– Eläin kärsii.

Soitin torvea ja räpsytin valoja. Landcruiserissa ei huomattu mitään.

– Ei ne älyä, minä sanoin.

– Paina torvea.

– Koko ajan. Mutta kun ne ei näe eikä kuule.

– Aja rinnalle ja näytä jotain merkkiä, mutta älä keskisormea.

– En mä pääse ohi. Kulkijoita on niin saatanasti.

Samassa repesi pieni väli vastaantulevaan liikenteeseen.

– Pääsen mä sittenkin, minä sanoin.

Painoin kaasun pohjaan, ajoin Landcruiserin rinnalle ja taivutin itseäni pelkääjän puolelle saadakseni näköyhteyden kuskiin. Landcruiseria ajoi mustalainen. Se katsoi minua ihmetellen. Hölläsin kaasua ja palasin omalle paikalleni vaunun perään.

– Voi vittu! Se oli manne.

– Näytitkö sä merkkiä?

– Vitut. Hoitakoon itse hevosensa.

– Liekö enää hoitamista, Seppo sanoi.

– Ei ainakaan takajaloissa. Ne loppuu ennen kuin heppa on Vermossa.

– Olisit kai sä pienen vinkin voinut sille antaa.

– Mitä mä siitä hyödyn?

– Et mitään, Seppo sanoi. – Tule kahville Haagan Shellille. Mulla on sulle asiaa.

– Mitä asiaa?

– En mä tiedä vielä.

– Sä olet kusipää.

– Mun pitää lopettaa nyt, Seppo sanoi. – Mä saan tuosta kulmasta käsipystyn.

Asfaltti oli säissä haalistunutta, nastarenkaiden karkeaksi hakkaamaa. Hevosen takajalat jättivät tienpintaan kaksi tasavahvaa vaaleaa polkua. Luuta sen täytyi olla. Ihmettelin kun verta ei näkynyt. Jäljet olivat aivan kuivat. Välillä jompikumpi vanoista katkesi hetkeksi. Hevonen koetti kai hädissään nostella jalkojaan.

Sadesäällä kitka olisi pienempi. Hevosen jalat luistaisivat paremmin. Tai jos olisi talvi ja jäinen tie, nipin napin ehtisivät kaviot kulua loppuun.

Kehä kolmosen liittymän jälkeen Vihdintie muuttui nelikaistaiseksi ja nopeudet kiihtyivät. Päästelin hevosen ohi ja vilkaisin vielä taustapeilistä Landcruiseria. Siellä oli ainakin neljä mustalaista.

Vaihdoin radiokanavaa ja laskin oikean käteni vaihdetangon nupille. Turhaan, sillä Mersu oli automaatti.

Urkki Kyrenius

URKKI KYRENIUS

SHELLIN KUPPILA oli täynnä hälyä, kolkko valaistus heitti sen silmille jo ovella. Astiat kilahtelivat, kassakone ritisi ja taksikuskit sorisivat. Peliautomaatti pimputti pirteän melodiansa sitä varmemmin mitä kauemmin se oli ollut hiljaa. Äänistä oli pystytetty rakennelma, jonka purkaminen tiedettiin mahdottomaksi hankkeeksi. Rauhattomat kädet koettivat rypistellä äänet piiloon keltaisiin lautasliinoihin, joissa luki Simpukka. Kahvit hengästyivät kupeissaan. Ajattelemattomat ihmiset antoivat niille lusikalla lisää vauhtia. Joku imi hälinän keuhkoihinsa filtterin läpi ja puhalsi sinisenä savuna ilmaan.

Otin kahvin ja viinerin ja 21-wattisen vilkunpolttimon.

– Anna kuitti tuosta lampusta. Isäntä maksaa sen mulle takaisin.

Seppo on isoveljeni. Se istui tyhjän kahvikupin ääressä ja repi laattoja rohtuneista huulistaan. Seppo oli alkanut lihoa sillä tavalla, että oli jo nyt tukevampi kuin itseään lihavammat. Parran se oli ajanut ennen työvuoron alkua, mutta kaikesta huomasi, että tällä viikolla sitä ei enää ajettaisi. Sepolla oli samanlainen tummansininen nuhjuinen takki kuin kaikilla meillä kuskeilla. Takki oli tuhansien ajotuntien aikana tekeytynyt istuvaan asentoon. Kun Seppo nousi vastaamaan tolppapuhelimeen tai auttamaan pokaa matkalaukun kanssa, ei takki tiennyt miten päin olisi ollut. Siitä katosi rentous. Se nousi lantioilta vyötärölle ja väänsi neljänneskierroksen myötäpäivään. Sepon oli hetki sitä rauhoiteltava ja oiottava ennen kuin istui takaisin Mersuunsa.

– Missä sä näin kauan viivyit?

– Vihdintiellä, minä sanoin. – Jos satut vielä muistamaan.

– Onko ollut pokaa?

– Huonosti.

– Voi vittu, Seppo sanoi. – Mä en kestä tätä taksihommaa enää päivääkään. Kohta viisitoista vuotta täynnä. Mulla pursuu jo korvista ne iänikuiset toivotukset ja säistä puhumiset. Ja pursuu mulla muutakin, nimittäin perseestä pukamat. Hyvää päivänjatkoa ja hauskaa iltaa teillekin ja huomenta rouva ja on se jaksanut sataa ja hyvää pääsiäistä ja ei ole näin lumista talvea ollut miesmuistiin ja haistakaa vittu saatanan runkkarit. Olisi edes omat luvat.

– Et sä saa keikkoja ikinä kun sulla ei ole selkä puhdas.

– Ei ole kehumista sullakaan, Seppo sanoi.

Se irvisti hiukan kun tuli repäisseeksi huulestaan pitkän suikaleen, joka oli vielä toisesta päästään tiukasti kiinni. Huuleen nousi pieni verihelmi, jonka Seppo äkkiä nuolaisi.

Viinerissäni näkyi olevan hillosilmän vieressä paksulti vaaleankeltaista vaniljanmakuista rähmää. Sen oikeaa nimeä en ollut koskaan tiennyt. Jätin yleensä hillosilmän viimeiseksi, mutta nyt päätin jo etukäteen säästää keltaisen.

– Mitä asiaa sulla oli, minä kysyin.

– Kun mä vain saisin talouden tasapainoon niin mä lopettaisin vossikassa justiin.

– Tuon mä tiedän jo, minä sanoin. – Oliko jotain uutta?

Seppo nojasi eteenpäin. Kahvikupin se työnsi syrjään, koska halusi näyttää minulle, että tämä on luottamuksellista.

– Meidän mummo on 88-vuotias, Seppo sanoi.

– Entä sitten?

Siitä Seppo ei jatkanut. Se veti huulet tiukaksi ja tuijotti minua rävähtämättä. Päätään se nyökytti tietäväisenä. Peliautomaatti jakeli iloista tunnelmaa pimputuksen pituisina paloina. Kuppilassa oli liikaa valoa. Se ei mahtunut annettuun tilaan ja pyrki siksi silmistäni sisään. Koetin siristelemällä saada valon pysymään omassa maisemassaan, mutta se ei onnistunut. Tiesin että kohta särkee päätä.

– Entä sitten, minä kysyin uudestaan.

– Milloin sä olet käynyt siellä viimeksi?

– Missä siellä?

– Mummon luona saatana!

– En mä muista, minä sanoin. – Puoli vuotta sitten.

– Mä kävin torstaina.

Seppo antoi katseensa kiertää salin läpi, hitaasti, ja nojautui sitten vieläkin lähemmäksi. Siirryin muutaman sentin taaemmaksi, koska tila alkoi käydä vähiin. Sain Sepon rohtuneista huulista liian tarkan kuvan. Polttoväli oli niin pieni, että päätä alkoi tosissaan särkeä.

– Älä sentään syliin tule, minä sanoin.

Kun vein viineriä suuhuni huomasin, että sormeni haisivat kuselta. Olin Otalammella lorottanut bussipysäkin katoksen taakse kun olin päässyt asiakkaasta eroon. Käsiä siellä ei voinut pestä. Enpä tainnut edes housuihin pyyhkiä.

Hetken kävi mielessä se bakteerien määrä, joka viinerin kyydissä matkasi suuhuni. Mutta sitten ajattelin niitä satoja huoria, jotka imevät kymmeniä kyrpiä päivässä ja pysyvät silti terveinä. Liekö niillä flunssaakaan koskaan.

– Mummo on alkanut hourata, Seppo sanoi.

– Älä?

– Välillä se on ihan kirkas, mutta sitten taas muissa maailmoissa. Se luuli mua meidän faijaksi. Olavi tuli käymään, se sanoi. Mä sanoin, että Ola kuoli 80-luvulla. Se vähän häkeltyi ja istui sohvalle. Sitten se kysyi onko lapsille kerrottu. Mä kysyin, että mille vitun lapsille. Ei se osannut vastata. Haroi vain hiuksiaan.

– Kyllä mä ymmärrän että noin vanha ihminen vähän sekoaa. Se on siellä päivät pitkät yksikseen. Ei juuri uloskaan pääse. Siinä alkaa vanhat asiat pyöriä mielessä. Ei se mikään ih...