Etusivu

Juha Seppälä

Takla Makan

Kaksi kertomusta

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37905-9

© Juha Seppälä 2010

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Takla Makan

TAKLA MAKAN

I

1.

En näyttänyt Marlon Brandolta Pariisissa.

Ohimoni olivat harmaat, hiukseni kenties liian pitkät, mutta katsoessani peiliin en nähnyt arvoitusta enkä demoneja.

Jos olisin ollut taidemaalari, omakuvani olisi ollut ikävä, niin kuin kaikilla jotka kaunistelevat itseään tai eivät näe itsensä läpi.

Vanhat, epäsymmetriset kasvot.

Jotain rujoa.

Geometrisesti osiin jaettu kartta.

Noilla kasvoilla ei leikittäisi naamioleikkejä.

Jos en ollutkaan sitä mitä näin, vaan se mikä kätkeytyi näkemäni taakse?

Pinta ja se mitä oli pinnan alla.

Katsoin ensimmäisen kerran itseäni silmästä silmään.

Näin 65-vuotiaan geomatiikkainsinöörin, joka oli kaksi vuotta sitten jäänyt samanaikaisesti sekä eläkkeelle että sairauseläkkeelle Helsingin kaupunginsuunnitteluvirastosta. Sairauden toteamiseen saakka olin ollut terve kuin sekarotuinen koira.

Olin osa asiantuntijaorganisaatiota. En ollut asiantuntija, olin alainen.

Suljin oven. Sen takana jatkui puhe luottamusjohtamisesta, keskustelevasta työkulttuurista, luovuudesta ja mielenrauhasta, organisaationmuutoksesta. Nuorempien ihmisten tärkein tehtävä oli CV:n päivittäminen ja sen kartuttaminen. Heidän elämäänsä hallitsi jatkuva liike vailla erityistä suuntaa. He kelluivat valon nopeudella kiitävien binäärilukujen virrassa.

He pelkäsivät koko ajan, että he eivät olleet ketään, että heitä ei ollut olemassa, että he ja heidän kaltaisensa olivat syntyneet jäädäkseen markkinoilla toistensa, kaltaistensa jalkoihin.

Minä olin ollut siinä onnellisessa asemassa, että minulla ei koskaan ollut määräaikaista muu kuin elämä ja avioliitto. Elämäni oli ollut klassinen draama: se oli tapahtunut suunnilleen yhdessä paikassa eikä se ollut juurikaan sisältänyt keskustarinasta poikkeavia juonellisia jaksoja. Elämässäni ei ollut tapahtunut mitään, minkä jälkeen olisin tuntenut hurjaa iloa siitä että olin elossa.

Yhdentekevää.

Eletyn elämän jäljet.

Vanhan miehen kasvot.

Eivät vielä hirveän riutuneet siihen nähden, että minulla oli vakava sairaus. Laihtunut olin, kenties viisitoista kiloa, mutta päältä katsoen olisin luultavasti käynyt terveestä, mitä se tarkoittaakin. Myös terveen ihmisen kasvojen poikki voivat kulkea katkerat juonteet, kuin karttaan merkityt joet tai joenuomat, joissa vesi on lakannut virtaamasta.

Kukaan ei tiennyt, miksi Volga virtasi.

Joen lähteille en enää uskonut löytäväni.

Minun vaimoni ei vihannut minua.

Hän ei tuntenut minua kohtaan mitään. Hän halusi eron.

Vaikka ihmiset ovat yli kuusikymmentävuotiaita ja vaikka heillä on kolme lasta ja neljä lastenlasta, he saattavat katsoa toisiaan rakkautta, vihaa tai kipua tuntematta. Kaikki joet lähtivät jostain, lähtivät, palasivat, kuljettivat kaiken mukanaan.

2.

Minun oli pakko lähteä.

Lähtö oli koodattu minuun, olin ankerias, en vaeltanut mutta tiesin että minun oli heittäydyttävä virtaan ja annettava sen viedä.

Muutin melko sattumanvaraisesti valitsemaani maaseutukaupunkiin.

Menettelin niin kuin jesuiitaksi koulutettu Descartes, joka kielsi tyhjyyden mutta sijoitti sen maailmansa keskipisteeseen. Ilmankos hän käytti »imaginaarilukuja» pilkallisessa merkityksessä.

Olin joskus, kauan sitten, viettänyt pari kesää tuossa kaupungissa, mutta mitään erityisen henkilökohtaista suhdetta minulla ei paikkaan ollut.

Eräs vanha opiskelukaverini kaupungissa asui. En ollut tavannut häntä noiden kahden kesän jälkeen.

Vai kolmen.

Olinko joskus soittanut?

Kun kuulin seuraavana kesänä Erkin itsemurhasta tunsin täysin perusteetonta syyllisyyttä olinko tehnyt tarpeeksi -pohjalta. Ikään kuin me voisimme olla vastuussa toistemme halusta elää ja kuolla.

En tuntenut koko ihmistä, ja hänen motiivinsa tuntui jokseenkin typerältä.

Ehkä hän vain ikävystyi.

Todellisuudessa en varmaankaan tuntenut syyllisyyttä, syyllisyyden tuntemisen velvoite oli nopea varjo, ohimenevä häilähdys, pelkkä mielen ele. Erkki oli minulle koko lailla yhdentekevä ihminen.

Lähdin helmikuussa.

Ajoin muuttoauton perässä mutkaista, lumisen metsän reunustamaa tietä ja mietin, mitä tässä iässä kaiken jättäminen taakseen saattoi tarkoittaa.

Että kaikki oli jo takana?

Jättämättä.

Poistumista ravintolasta viimeisen pitkän lounaan jälkeen?

Valomerkin?

Oliko edessä enää väsynyt matka… minkä osoitteen olisin kertonut taksinkuljettajalle?

Oliko se kuin Takla Makanin autiomaa ja sitä tarkoittava sanonta: Voit mennä sinne, mutta et pääse sieltä pois?

Olisin voinut olla matkalla mihin tahansa.

Ajoin kuin pilvessä, pöllyävässä lumessa, jota vastaantulevat rekat nostattivat ilmaan. Hiekkaa, pelkkää hiekkaa, vielä tomua hienompaa, ankara vihuri kohotti ilmaan pölypilviä, siirsi kumpuja paikasta toiseen ja muodosti uusia. Matkan edetessä myrsky kiihtyi ja ilma pimeni tomupilvistä. Hienoa hiekkaa tunkeutui vaunuihin pienimmästäkin raosta, kaikki paikat peittyivät paksuun tomuun. Oli vaikea hengittää, sillä suuhun ja sieraimiin tunkeutui kuivaa pölyä, tomua hienompaa. Hiekka-aallot kohosivat kahden-, jopa kolmenkymmenen metrin korkuisiksi. Niiden loivat rinteet olivat poikkiaalloilla hienosti kirjaillut ja sitkeäluontoinen sarauli komeili sinipunaisissa kukissaan. Se kohosi tuuheina pensaina kuolleesta maasta, mutta monen metrin syvyydessä piili sen isoa puunrunkoa muistuttava juuri, jolla se imi ravintonsa.

Kun tulin perille, tajusin että pitemmälle en tätä tietä enää pääsisi, mutta olin silti matkalla jotakin kohti. Ehkä en tullut aloittamaan mitään, vaan saattamaan päätökseen jotain, itseni.

Mielessäni häilähti epämääräinen tunne että olin viimeiseen asti pyrkinyt karttamaan sitä mihin minun sitä varmemmin oli törmättävä.

Minusta tuntui typerältä ettemme olleet voineet sopia arvokkaasta lopusta, elää irrallamme mutta yhdessä, samalla lailla kuin kuuluimme kirkkoon.

Miksi se, että meillä ei ollut perusteita elää yhdessä, olisi ollut vahvempi voima kuin yhdessä pysymisen yhdentekevyys? Miksi ne eivät vain kumonneet toisiaan ja jättäneet meidät paikalleen, vuosikymmenten mittaan asettuneille sijoillemme, vaikka sitten tyhjyyteen, kuolleeseen pisteeseen, pisteeseen nolla pilkku nolla?

Miksi meidän piti erota kuin nuorten typerien ihmisten, jotka vielä halusivat elämässä jotain ja luulivat voivansa sen saada?

3.

Olin käynyt joulukuussa katsomassa asuntoa.

Matkustin junassa, matka oli pimeä pitkä tunneli, torkuin ja kuuntelin parin matkustajan keskustelua.

He haikailivat »vanhan kunnon talven» perään. Se tarkoitti lunta ja pakkasta. Lumi »valaisee». Mieleni teki puuttua keskusteluun.

Kuka näkee lukea lumen valolla?

Kaksio sijaitsi kaupungin keskustassa uudehkon talon neljännessä kerroksessa. Olin nähnyt kuvia netissä: neitseellisen valkeat pinnat, puunväriset ovet, parkettilattiat. Valkeus, kirkkaus ja koskemattomuus antoi sävynsä kaikelle, mikään ei vaikuttanut todelliselta.

Mikään ei vaikuttanut siltä, että tämä kaikki olisi tehty ihmistä varten.

Minua.

»Unelmien keittiö».

Kiinteä laajakaista.

Ostajan markkinat, varsinkin Helsingistä tulevan.

Välittäjä seisoi ovella kun kurkistin keittiön ikkunasta alas aukiolle, kuin varmistaen että en livahtaisi karkuun.

Kenkäkauppa, kodinkoneliike, pizzeria, sen edessä vierasperäiseltä näyttävä omistaja tupakalla esiliina yllään kuin vanhassa maalauksessa.

Joulukuun hämärässä iltapäivässä puiston lehmukset kurkottelivat minua mustin, pisartelevin oksin, puiden alla ihmiset vaelsivat tummina haamuina näyteikkunoiden ja katulamppujen kelmeässä valossa. Kaupungin ylle laskeutunut pimeys ei pehmentänyt, se tukahdutti. Tähysin hämärään ja ajattelin, että kevätöinä saattaisin seurata puiden yllä kuun kiertoa ja pilvien liikettä.

Suoraan ikkunan alla oli patsas, tumma, märkä figuuri, josta näin selän: mies oli kumartunut toisen polvensa varaan siten, että saattoi päätellä hänen juovan tai pesevän käsiään. Mistä? Sitä en voinut tietää.

En vielä tiennyt, että patsas oli pystytetty muistoksi ajalle, jolloin monen nuoren köyhän ihmisen täytyi kuolla. Jos joku heistä päätyi ristille lehteen, teksti kuului usein: »Näki aamun, ei illan varjoja.»

Miehen asento jäi kaihertamaan mieltäni, siihen oli vangittu mieliala, tunnetila; en osannut sanoa mikä.

Pysähtynyt liike.

Kävelimme toimistoon ja teimme kaupat.

Junan musta ikkuna näytti siltä kuin valoa ei enää koskaan tulisi.

4.

Kymmenen vuotta sitten.

Uudenvuoden aattona soittelin lapsille tervehdykset.

Pari lastenlastakin sanoi jonkin sanan.

Nyt toinen oli jo käynyt armeijan, toisen oli tyttö ehtinyt jättää. Sen joka halusi samaan ammattiin jossa olin ollut.

Tieto oli saanut minussa aikaan ristiriitaisia tuntemuksia.

Soitin nytkin.

Tunsin puhuvani viimeistä puheluani, tuomitun viimeistä toivetta täytettiin. Sitä minulta ei onneksi kysytty, se olisi ollut asia jonka viimeiseksi olisin tiennyt.

Kaksi nuorinta ääntä kuulin tälläkin kerralla.

Mitä halusin sanoa heille?

Ei maailma tuhoudu, älkää uskoko.

Te olette maailma.

Raketteja lensi mustassa illassa.

Puoli kaksitoista otin kaapista kuohuviinipullon, pyyhin sen kyljistä pölykerroksen ja nostin pullon valoa vasten. Jalo neste oli kuplinut sähkönsinisen lasin takana kymmenen vuotta.

Kymmenen vuotta sitten kaiken piti muuttua, tietokoneiden seota, ehkä ihmistenkin, pankkitilien tyhjentyä, hissien pudota kuiluun, lentokoneiden syöksyä maahan, historian päättyä, maailman räjähtää kappaleiksi, vähintään py...