I

Tampere

Huhtikuu 1918

1

»Sen mahtilahtarin, sen Mannerheimin mä vielä kolaan.»

Kun punakomentaja Eljas Rossi vuosia myöhemmin tarttui muisteluskynään, hänelle palasi mieleen tämä loitsu.

Nyt sitä hoki Rossin paras ystävä, Helsingin punakaartilainen Herman Hevoskoski. Tämä ei huhtikuussa 1918 tiennyt, että hän kerran lähtisi yhdessä Eljas Rossin ja Aleksei Bergmanin kanssa päättämään lahtarikenraali Kustaa Mannerheimin päivät tämän raskaimpien rikosten tekopaikalle.

Kolausilmoituksensa jälkeen Hevoskoski läksi kokoukseen ja potkaisi mennessään lentolehtiskasaa. Tampereen piirittäjä oli pudotuttanut antautumisvaatimuksensa eilen taivaalta yhtenä nippuna otsatukkaisen ruunan päälle. Siihen luhistui humma.

Punakaartilainen Eljas Rossi oikaisi selkänsä Pispalan vapaapalokunnan pihalla. Hän lastasi pakorekiä ja katsoi tiehensä rehjustavan Hevoskosken leveää selkää. Punaisten rintamaesikunta oli siirretty tähän. Iltakahdeksalta tuotiin hengästynyttä tietoa, että Teknillinen opisto paloi. Entinen päämaja oli jo kovasti kärsinyt käsikranaattilaatikon räjähdyksestä, jossa ylipäällikkö Hugo Salmela katkesi keskeltä.

Tampereen keskusta oli menetetty Esplanadia myöten, mitä nyt kaupungintalolla hanttiin panivat.

»Olin Kansan Lehdestä lukenut, että työväenliike oli työläisen vapautusliike. Vapaudesta olivat tähän saakka nauttineet vain herrat. Siksi olin tarttunut kivääriin, vaikka olin puolikätinen soturi. Lahtareitten tykit jylisivät kuin olisi vankilanportteja paiskottu kiinni», punakomentaja Rossi kirjoitti vuosia myöhemmin.

Rossi ojensi huussiin suuntaavalle Finlaysonin konemiehelle Albin Vääräselle ruunaa tappavaa taivaanmannaa. Rossi osasi tekstin ulkoa: »Tampereen asukkaille ja joukoille! Vastustus on toivoton. Nostakaa valkoinen lippu ja antautukaa. Kylliksi on kansalaisverta vuodatettu. Me emme tapa niinkuin punaiset vankejamme. Lähettäkää edustajanne valkoisen lipun kanssa. Mannerheim.»

Vääränen kiitti lentolehtisestä nyökkäämällä, hymähti uupumuksesta huolimatta. Antautuminen oli Äkki-Vääräsen mielestä luopuruutta, valkoisen lipun alle siinä livahdettiin. Märkä halko sihisi nuotiossa ja plutoonanpäällikkö Norko otti asiakseen haukahdella Rossin lastaustahdista.

Rossi tempaisi pellillä päällystetyn arkun maasta ja romautti sen rekeen. Arkut korpesivat Norkoa. Mitä hyöväsi niitä raahata pakoreissulle mukaan. Karkuun tästä lähdettäisiin ennen kuin aamu valkenisi, siitä punakaartilainen Rossi sai olla hallelujaa. Vallankumous, plutoonanpäällikkö ärähti ja sylkäisi lumeen. Sana maiskahti eltaantuneelta.

Kinnari harppasi kellarinportaita ylös ja kysyi, oliko plutoonanpäällikkö karkaamassa. Säikähtäneen Norkon edessä hän kaivoi kotelostaan mauserin. Hänellä oli tässä ruiskussa monta karkuruudesta parantavaa troppia. Hänen nimensä oli Voitto Kinnari, paino etunimellä. Hän kehotti Rossia ja Norkoa painamaan nimen mieleen, vaikka hän oli molemmille miehille entuudestaan tuttu.

Leikkiä, leikkiähän mää, Norko vaihtoi jalkaa.

Miten on, Kinnari kääntyi Rossiin.

Ukkomauserin piippu etusormena sojottaen Kinnari opetti. Sillä oli kaulassa vokottavaisten naisten punainen huivi, mutta kukaan kaartilainen ei huomautellut siitä, kun mies tiedettiin vauhkoksi.

Näin on, Rossi sanoi ja paiskasi arkun rekeen.

Ilmeestä päätellen Kinnari piti paiskomista purnuuna. Se kysyi, tiesikö Rossi mitä arkut sisälsivät.

Jotain nosteltavaa, Rossi sanoi.

»Lukevat minulle usein viaksi sen, että sanon mitä ajattelen, ja vaikka luulisi sen iisaavan ihmisten kanssa venkslaamista, se kyllä tekee sen vaikeammaksi. Ihmiset luulevat toisten koko ajan vetävän nenästä ja kun näin ei käykään, luullaan, että tässä se vasta lusmu on, kun sitä ei edes huomaa», Eljas Rossi kirjoitti muistelmissaan.

Vastauksen sijaan Kinnari harppoi portaat ylös esikuntaan. Viimeisenä ovesta katosi hidas huivi.

Norko työnsi reuhkansa kiiltävältä otsalta, istahti vapaapalokunnan rappusille ja nukahti. Se oli valvonut kolme päivää putkeen. Norkon unessa sitä syyttä moitittiin.

Plutoonanpäällikkö oli valvonut Tampereen viimeiset punaiset päivät. Hän ei ollut menettänyt niistä hetkeäkään. Valkoiset olivat saartaneet kaupungin. Salettivarmasti ei tiedetty oliko rengas Tampereen ympärillä ehjä. Sitä lähdettäisiin yön selkään selvittämään.

Plutoonanpäällikön mielestä punaisia ajettaisiin takaa kuin eläimiä. Mitä ne tekee kiinni otetuille, Rossi kysyi. Lahtaahan se lahtari kun se on sen työ, Norko huokaisi.

Hevoskosken mielestä tämä oli elämää paljaimmillaan, kun jäljellä oli vain huonoja vaihtoehtoja. Joko juoksit karkuun taikka sinut tapettaisiin kesken karun. Tätä mieltä Hevoskoski oli ollut illansuussa ennen kuin hän lähti hatkakokoukseen. Siellä päätettäisiin, hankitaanko saartorenkaan läpi porukalla. Hevoskoski arveli ainakin päälliköitten haluavan ponnistaa vielä kerran. Ne tiesivät lahtareitten antavan heille armon sijasta pieninä palasina rautaa.

Punakaartilainen Rossi oli muutaman sotakuukauden aikana oppinut laskemaan joukkoja, vaikka muut sotataidot olivat vaiheessa. Murtokohtaa lähtisi yötä myöten, huhtikuun kuudetta vasten 1918 etsimään viisisataa miestä ja naista, lapsiakin, satakunta hevosta ja parinkymmenen miehen ratsuväkiosasto.

Kun Rossi oli lastannut rekiin kaikki arkut, hän siirtyi ammuksiin ja muonaan. Ison miehen mantteliin kätkeytynyt sairaanhoitaja käveli esikunnan pihan poikki katsettaan nostamatta, mutta huijaamatta ketään. Se näytti Juliskalta.

Se oli oppinut sotamiesten pitävän pientäkin elettä tai ilmettä kutsuna. Hän oli aukaistu polku. Hevoskoski sanoi terveen punakaartilaisen sen vasta sairaanhoitajaa kaipaavankin. Itse Lenin oli opettanut näin. Tytöt olivat hymyilleet sille. Kun Rossi kokeili samaa kokkapuhetta myöhemmin, sille sähähdettiin.

Huhtiehtoo himmeni. Keskustasta kuului jatkuvaa ammuntaa, yksittäisiä laukauksia ja kuularuiskun omanlaistansa jyminää, joka sen käyttäjää rohkaisee mutta väistelijää hirvittää. Rossi tiesi muistavansa kuularuiskun äänen lopun elämäänsä. Oli jo unohtanut että jokainen laukaus oli tarkoitettu ihmistä kohti. Sen henkeä.

Hevosten turpahuurut ilmestyivät näkyviin. Ne synnyttivät haamuja. Nuori nainen, ei Juliska, juoksi ja itki niin ettei henkeä saanut. Sulhanen, veli tai isä: Tampereen tytöillä riitti tänä keväänä surunjuurta. Pakastui, kuten kevätiltaisin kuuluu.

Hiestynyt Rossi päätti, ettei hän voi olla Tampereen ainoa lastauskykyinen kaartilainen. Plutoonanpäällikkö Norko heräsi rappusilta ja protesteerasi, muodollisesti. Rossi muistutti karkupuheista ja katosi. Esikunnan takana roihahteli nuotio rikkirevittyine liekinkärkineen. Kauniilta se näytti mustaa huhtikuuta vasten. Hevoskoski piti kämmenpohjiaan liekkejä päin kuin estelisi miestä. Se oli palannut ilmoittamatta kokouksesta.

Mennään pötkölleen, Hevoskoski ehdotti.

Kun rehkii, uni maistuu, Rossi sanoi ja ihmetteli aikooko Hevoskoski ollenkaan kertoa, koska lähdetään.

Ennen aamua, haulitornille kokoonnutaan, Hevoskoski sanoi.

Jätetäänkö me toverit tänne lahtareitten käsiin, Rossi riisui tumput sormia lämmitelläkseen.

Tämä vallankumous on nyt nähty, Hevoskoski puolustautui, mutta senkin oli pakko hiljentää ääntään.

»Hermanni oli sinä viimeisenä iltana Tampereella ainoa punakaartilainen, joka kuulosti siltä kuin hän olisi tiennyt kaiken eli romahduksen eli häpeen etukäteen, jo silloin kun hän hyppäsi Eino Rahjan junaan Suomen puolella. Sillä tuotiin bolševikkien hallitsemasta Pietari-Paavalin linnoituksesta Leninin luvalla kättä tanakampaa Suomen punaisille», Eljas Rossi kirjoitti myöhemmin.

»Hermanni sanoi Pietarin sotakoulun punakomentajakursseilla, että ilman tappiota me emme nauttisi makeasta kostosta. Ilman tappiota olisimme voittaneet, vastasin tykistöopin tunnilla Hermannille, joka nauroi kajauttamalla niin, että ensimmäisen kurssin huomattavat punapäälliköt pahastuivat. He katsoivat meitä kuin nulikoita, joita me totta hitossa oltiin. Minä täytin pakopäivänä kahdeksantoista ja Hermanni Tšersantin kannella kaksikymmentäviisi. En saanut äänestää, mutta minulle oli myönnetty lupa ampua ihmisiä. Pietarin punapäälliköitten mielestä vallankumous ja tykistöoppi olivat vakavia asioita, mutta Hermannin mielestä ihminen ei osaa arvostaa mitään helpolla saamaansa. Hermanni ei olisi sitä koskaan itse myöntänyt, mutta vallankumous oli sille yks iso riiuu.»

Rossi ja Hevoskoski oikaisivat olkimatrasseille esikunnan virkaa toimittavan vapaapalokunnan letkukellariin. Se oli täynnä miestä ja murhetta, nurkissa haiskahti. Jaakkolan rempseä Unto kehotti tamperelaisia katsomaan nuukaan Pyynikinharjun muotoja, koska nyt ne nähtäisiin laitimmaisen kerran. Hevoskoski nauroi, etteivät ne niin kummoisia kaarteita olleet, että niitten vuoksi kannatti miehen nieleskellä.

Jaakkola ja muutama muu yritti kömytä pimeässä Hevoskosken luokse ja laittaa tämän jumiin sanoistaan. Tämä ihmetteli missä oli amurilaisten tappelutahto ollut silloin, kun sitä olisi tarvittu Mannerheimin Murha-Kustaata ja hänen pohjalaisia lahtareitaan vastaan. Nyt viimeisinä kaupungintalolla punaisten sotilaskunniaa pitivät yllä kuulemma Tampereen hurjat naiset, miehet olisivat senkin sillanpään jo luovuttaneet.

Amurilaisten into lopahti, vaikkei Hevoskosken venkopuhetta kuunneltu hyvillä mielin letkukellarin millään hollilla, koska tiedettiin, ettei sen tarvinnut tapella tekonurkillaan, Itämaisen Paperossitehtaan varjossa. Häntä ei häädetty kotoaan. Hevoskoskea pidettiin Rahjan miehenä, mikä ei pitänyt ihan kutiansa, mutta juuri sen vu...