Kansi

Etusivu

Jari Tervo

SUOMEMME HEIMO

Romaani

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37073-5

© Jari Tervo 2001

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Perälä, Erkki Reino Seppo

Syntymäaika ja -paikka: 19. kesäkuuta 1959 Rovaniemellä

Vanhemmat: sekatyömies Toivo Perälä (1930–1987) ja keittäjä Salme os. Saari (1932–1999)

Siviilisääty: eronnut (ex-puoliso Siribindi Dramath-Perälä)

Koulutus: peruskoulu, kansanopiston origami-kurssi

Ammatti: varastomies

Mielimusiikki: Abba, Antero Mertarannan selostukset

Ulkomaanmatkat: Tukholma, Mallorca, Leningrad, Manila

Harrastukset: Penkkiurheilu (erityisesti moottoriurheilu), avaimenperät

Idolit: Nelson Mandela, Remu

Yksi

Kaarina laskeutui pihalle kuin taivaan kappale.

Se vilkuili ympärilleen, mutta käveli kadulle. Olin odotellut häntä tunnin.

Se katsoi eri suuntiin vasta, kun se oli kääntänyt selkänsä sille suunnalle. Se halusi katsoa olkansa yli. Pahaa kehtaa vain kurkata.

Odotin vielä viisi minuuttia. Osasin odottaa. Se palasi, säntäsi sisälle, tuli takaisin pihalle parin minuutin kuluttua, katosi kadulle. Se juoksee avuttoman näköisesti. Mielikseen sitä katselee. Se oli pyöristynyt muutaman kilon parhaista paikoista, kaunistunut vielä kiloja enemmän. Ämmä.

Viimeksi näin miten sen takki pullisti poskensa, ja saapastettu nilkka ojentui. Talo kiilasi eteen. Se napitti takkinsa vasta kadulla. Jos se meni kulmakauppaan, se sai sen kiinni kaupassa. Vaikka pakkasilla. Se saisi kirjeeni ehkä iltapäivällä. En tiennyt, milloin tämän perän posti jaettiin.

En ollut nähnyt sitä vuoteen. Lusin lokakuun iltaa Panimon terassilla (olut maksoi markan vähemmän kuin sisällä), kun antiikkinen lapinpaise Feodoroff kiihtyi tammaisesta naisesta. Vilkaisin ja näin Kaarinan seilaavan ohi, minua huomaamatta, jäkäläpärställe hymyillen. Feodoroffin näkemyksille (»Kenen tyttöjä? Oonko mie kuollu ja taivaaseen ylennetty? Kenen tyttöjä?») en antanut yleensä arvoa, mutta silloin määkäisy oli kaareuttanut rintaani. Naiseni kohahdutteli kovakatseisia, kriittisiä terasseja. Ennen kuin muistin ettei Kaarina enää ollut minun hoitoni.

Feodoroff raateli tunnelman muistelemalla aapavaelluksia. Hän oli niitten loppumetreillä niin naimahinkuinen, että hänen oli kyyristeltävä salatakseen muilta paimentolaisilta kiihkon, jonka nostatti marjaämpäri, sarjatuotantoinen, muovinen. Katsoin häntä pitkään, Feodoroff kuvaili ämpärin kaareutumia ja sankaa runollisesti, pyyhkien oluella vaahdotettua eilistahmaa sängestään. Hän ylisti ämpärin mättäälle unohtanutta pehmeää ja voimakasta, hoikkasormista ja määrätietoista naisenkättä. Loistammaa ku nouseva aurinko, Feodoroff röyhtäisi, terassilyhdyn sammuksiin. Hänen mielestään tavasta, jolla nainen tarrasi hillaämpärin sankaan, mies päätteli paljon. Kun hänen juttunsa alkoivat käydä järkeen, lähdin.

Kävelin rappuun, joka kajahti ääniäni.

Katsoin lasitetusta asukasluettelosta naamani heijastusta. Vältti se.

Harpoin kolmanteen kerrokseen. Kakkosessa laskeuduin polvilleni räpläämään kengännauhan solmua, kätkin kasvoni vastaan tulevalta naiselta. Hän pelästyi, tyyntyi. Vetäisi henkeä sillä tavalla. Ehti luulla minua joksikin toiseksi.

Kolmisenkymmentä porrasta hengästytti minut. Harmistuin. Odotin tasaantumista. Huohottaja pelaa valmiiksi vajaalla pakalla. Soitin ovikelloa. Se helähti lentoon. Pikkulintu metsän varjostoon.

Ovi avattiin. Sshhh, kuulin ennen kuin näin tytön. Varmuusketju sanoi kilinkilin.

– Hyvää päivää.

– Susta varmaan.

– Onko äiti kotona? Lukisin sähkötaulun.

– Jos osaisit.

– Mitä?

– Mie en päästä kettään sissään.

– Tämä on virallinen asia.

– Pysyn impenä.

– Haluatko nähdä mun virkakortin?

– Sikskö sitä sanotaan.

Otin askeleen taakse, kostutin huulet. Tukka riippui kasvojen molemmin puolin kuin rasvainen esirippu. Näytäntö oli siinä kaksitoista, kolmetoista. Rinnat eivät olleet puhjenneet kukkaan.

Kysyin missä äiti on. Se sanoi kunnon ihmisten olevan tähän aikaan töissä. Kysyin missä hänen äitinsä on töissä. Tyttö sanoi sen juovan viinaa leirintäalueella, siinä ratkeilleessa teltassa, jonka kankaan pauke kuului tuulipäivinä joen toiselle puolelle.

Nostin molemmat käteni ylös. Kävelin painamaan rappuun valon, joka ryöpsähti keltaisena, sirisi. Otin varovaisesti kuin aseen esiin eilen Brother LX-100:lla laminoimani kortin. Se oli manuaalisten kylmälaminointilaitteitten timantti. Jos haluat suomalaisen syövän paskaa, laminoi se.

Pidin korttia etusormen ja peukalon välissä suorassa ja vein sen kahdenkymmenen sentin päähän tytön kasvoista.

Tyttö siristi silmiään. Se esitti tyhmää. Se kysyi mistä lähtien Lapin Energia on kirjoitettu koolla.

Ehdin työntää koipea väliin. Ovi jysähti jalkaterään makeasti. Vain lenkkari suojasi sitä. Nykäisin pusakan povarista hohtimet. Kesti pyydystää ketju leukojen väliin, kun tyttö tempoi ovea kiinni. Se ei älynnyt huutaa. Ketju naksahti poikki.

Nyt se älysi.

Tyrkkäsin sen molemmin käsin olkapäistä peremmälle, taaksepäin, eteiseen, vetäisin oven kiinni. Otin varmuusketjun toisen pään hahlosta, pudotin sen lattialle. En pidä keskeneräisistä asioista.

Tyttö hiljeni, tuijotti. Se ei ollut sitä sorttia, se oli vastoin sen luonnetta. Se kysyi raiskaisinko sen.

Pyysin tyttöä pirauttamaan kymmenen vuoden kuluttua. Vedin sen käsivarresta olohuoneeseen. Kaivoin housuista stiletin, napsautin sen auki. Tyttö katsoi sitä.

Virkakorttini, esittelin. Se meni kasaan. Se luhistui lapseksi. Vaivatta sitä omaksi itsekseen. Neuvoin sitä pitämään turvan tukossa. Se tuijotti stilettiä. Karjaisin neuvoni. Joo, se henkäisi. Kysyin tekeekö nyt mieli viisastella. Tekee, se sanoi.

– Mitä?

– Mutten mie uskalla.

Ovikello kilahti. Se oli kovalla. Käskin tyttöä pysymään hiljaa. Se supsutti, että jos naapuri oli kuullut huutoa, se soittaisi poliisit, ellei avattaisi.

Kiroilin kuiskaten. Pää menee siitä tukkoon.

Näytin ovea stiletillä, kävelin tytön perässä sille. Menin kuolleelta näyttävään kulmaan. Se astui lattialla lojuvan varmuusketjunpätkän päälle pätkän koko pituudelta ja avasi oven. Ei se tyhmä ollut.

– Luojan päivää. Herran siunausta. Onko äiti kotona?

Viisikymppinen, karvasäärinen, kolmileukainen, tuulipölyttäjä. Veska pullistui käsitaipeessa kuin se olisi nielaissut keilapallon. Sen näki korvalla.

– Se ottaa suihin raveissa.

– Mitenkä?

– Se nojaa puihin raveissa.

– Nojjaa puihin? Niinkö? Ei kai. Vastustaako äiti jotain?

– Eläinrääkkäystä. Niitä puita se kannattaa. Se on kiinni niissä kettingillä Mäntyvaarassa.

– Ja lapsi jätetty yksin?

– Mie olen naapurista. Mie kastelen kukat.

– Tästä esitteestä näkkee koska meillä on kokkouksia. Tervetulleita ootte.

Tyttö rypisti paperin tolloksi yhdellä kädellä ja heitti sen naisen naamalle, vetäisi oven kiinni. Postiluukku louskautti kuin koira vieraan perään.

Tyttö avasi luukun ja huusi käytävään, mitä kaikkea kuukautisten loppuminen ihmisellä teettää. Käskin sen lopettaa.

Kysyin mistä naapurista se oli. Yläkerrasta, sen peukalo väitti. Se sanoi että ne olivat muuttaneet kuukausi sitten. Se alkoi taas esittää kyllästynyttä. Leikkasin siltä viiden sentin pätkän tukkaa stiletillä takaa. Se ei kyllästyttänyt sitä.

Kysyin heittikö tyttö tollon naisen naamalle vai sen yli.

– Mie yritin yli mutta naamaan se osu.

Kilahti.

Katsoin tyttöä.

– Se on mun sähköposti. Joku meilas mulle.

Sen ääni oli alkanut täristä, silmät kiiltää. Siitä tulisi vaarallinen, jos saisin sen itkemään. Sitä se ei antaisi anteeksi. Kysyin onko Kaarina kaukana. Se katsoi minua, mietti, kannattiko valehdella. Se sanoi minun juuri missanneen hänet.

Kysyin missä se on.

Sshhh.

– Asioilla.

– Ei Kaarina.

Tyttö nosti kulmakarvojaan, suurensi suuret silmänsä.

Kylpyhuoneita näkee kaakeloitavan niitten värisiksi.

Kysyin kaipasiko hän kampaajalle.

Voisin nyppiä sen kulmakarvat.

Kaksi

Jysäytin ikkunaan nyrkillä, viiden sentin päähän Reiskan ohimosta. Silloin tuntuu kuin ääni tulisi oman pään sisältä. Se nytkähti, veivasi ikkunan auki.

– Mitä ny?

– Laitetaan vaunut takapoksiin.

– Mitä?

– Ei ne mahdu muualle. Vauhtia.

Reiska nousi Nissanista kauan. Huomautin siitä, Reiska mulkaisi minua. Ohikulkija näytti tuntevan hänet. Pojantölli esitti pallottoman hyppyheiton, hurrasi heittoaan naamanvääntein. Reiska näytti vasurilla, mitä poika harrastaa.

Sanoin, että nyt meidät muistetaan.

– Muistetaan? Miten niin?

– Itsetyydytys on arka asia nuorelle. Tulee riittämättömyyden tunnetta.

– Mä luotan tässä sun sanaan.

Kumarruin tutkimaan vaunujen mekanismia. Se näytti monimutkaiselta. Ihmettelin miten naiset hallitsevan sen. Painoin ratkaisevalta näyttävää vipua, mutta mitään ei tapahtunut.

Reiska kysyi mitä tein lastenvaunuilla. En ehtinyt vastata. Reiska avasi takapoksin ja sanoi sen verran tietävänsä vaunuista, että niitten koppa lähtee irti. Silloin se mahtuu paremmin.

Nousin ja pyysin häntä irrottamaan kopan. Reiska pudisteli päätään. Jos olin ryhtynyt varastelemaan lastenvaunuja, minun tuli myös opetella niitä käyttämään. Mittasin vaunujen korkeuden käsivaralla. Jäykistin käteni pitääkseni mittaustuloksen muuttumattomana, kokeilin mahtuisivatko vaunut koko korkeudessaan tavaratilaan.

Eivät.

Reiska taputti.

– Mun kädet vähän liikku, kokeillaan vielä. Voi ne mahtua.

– Senkun.

Reiska käveli kuljettajan paikalle ja istahti raskaasti. Sen niska näytti itsepäiseltä. Tuossa tilassa sen pään kääntäisi vain alaston nainen, viinakaapin avainta imien.

Nostin vaunut, tungin ne väkisin autoon. Vaunujen kaareutuva osa meni kasaan. Tutkin sitä. Se oli suunniteltu haitariksi.

Katselin ki...