Copyright © Hugh Howey 2013
Alkuteos: Wool

Like Kustannus Oy
Helsinki
www.like.fi

ISBN 978-952-01-1041-3

Tämä on Like Kustannus Oy:n vuonna 2013 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos. Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuksien haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Heille jotka rohkenevat toivoa

I
HOLSTON

1

Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa. Hän kuuli kiljunnan, riemukkaan ilakoinnin. Lasten rymistellessä yläpuolella Holston eteni verkkaisesti, jokainen askel oli harkittu ja jämäkkä miehen noustessa kierreportaita yhä ylemmäs samalla kun hänen vanhat saappaansa kopisivat metalliaskelmilla.

Askelmissa, kuten myös hänen isänsä saappaissa, oli kulumisen jälkiä. Maali oli hilseillyt lastuiksi, lähinnä kulmista ja alapinnoilta. Liikenne muualla portaikossa nostatti ilmoille pölypilviä. Holston tunsi värinän kaiteessa, joka oli kulunut kiiltäväksi metallipinnaksi. Se hämmästytti häntä aina: miten satojen vuosien kuluessa paljaat kämmenet ja raahustavat jalat saattoivat kuluttaa jämerää terästä. Molekyyli kerrallaan, hän oletti. Jokainen elämä kulutti yhden pintakerroksen, ja siilo kulutti elämän.

Jokainen askelma oli hieman vääntynyt sukupolvia kestäneestä käytöstä, reuna oli pyöristynyt kuin mutristunut huuli. Vinoneliökuvio, joka oli aikoinaan tuonut portaisiin pitoa, tuskin erottui askelmien keskellä. Sivuilla sitä oli vielä jäljellä, pieniä pyramidimaisia, teräväreunaisia kohoumia, joissa oli maalipilkkuja.

Holston kohotti vanhan saappaan vanhalle askelmalle, ponnisti ja toisti liikkeen. Hän uppoutui vuosien loputtomaan ketjuun, joka oli pyyhkinyt kadoksiin molekyylejä ja elämiä, ja kerros kerroksen perään oli jauhautunut hienoksi tomuksi. Hän ajatteli, eikä ensimmäistä kertaa, että elämää ja portaikkoa ei ollut tarkoitettu sellaiseen. Tätä pitkää ja ahdasta kierreportaikkoa, joka kohosi hautautuneen siilon läpi kuin pilli lasissa, ei ollut rakennettu tällaiseen käyttöön. Niin kuin suurella osalla heidän sylinterimäisestä kodistaan, portaikollakin oli luultavasti ollut toisenlaisia käyttötarkoituksia, unhoon jääneitä tehtäviä. Tämä tuhansien ihmisten kulkureitti, joka mutkitteli ylös- ja alaspäin toistuvina, tuttuina lenkkeinä, olisi Holstonin mielestä sopinut paremmin hätäreitiksi muutamalle kymmenelle ihmiselle.

Yksi kerrostaso jäi taas taakse – viipalemainen rivistö makuusaleja. Holston kapusi viimeiset pari kerrosta hänen viimeiseksi jäävästä porrastaipaleestaan, ja lasten iloinen naurunremakka helisi vielä entistäkin kovaäänisempänä hänen yläpuolellaan. Se oli nuorta naurua ja kuului sieluille, jotka eivät olleet vielä oivaltaneet, missä he elivät, jotka eivät vielä tunteneet maan musertavaa painoa kaikkialla ympärillään, jotka eivät kokeneet olevansa elävältä haudattuja, vaan elossa. Elossa ja pullollaan tarmoa, joka ropisi riemukkaina ääninä porraskäytävään, ja tuo iloinen hälinä soti Holstonin toimia vastaan, se ei sopinut yksiin sen kanssa, että hän oli vakaasti päättänyt mennä ulos.

Hänen lähestyessään ylätasannetta yksi nuorista äänistä kohosi muiden yläpuolelle, ja Holston muisti lapsuutensa siilossa – koulunkäynnin ja leikit. Silloin aikoinaan ummehtunut betonisylinteri ja sen kerros kerroksen perään jatkuvat asuintilat, työpajat, vesiviljelmät ja puhdistushuoneet sinne tänne mutkittelevine putkineen olivat tuntuneet avaralta maailmankaikkeudelta, laajalta aavalta, jota ei voisi koskaan koluta läpikotaisin, labyrintilta, johon hän ystävineen voisi eksyä iäksi.

Mutta niistä ajoista oli yli kolmekymmentä vuotta. Lapsuus tuntui Holstonista joltakin, minkä hän oli kokenut kaksi tai kolme elämää sitten, joltakin mistä joku muu kuin hän oli nauttinut. Hän oli ollut seriffinä ikuisuuden, ja aika oli haudannut alleen menneisyyden. Ja lapsuuden jälkeen ja seriffinä toimimisen lisäksi hänellä oli ollut elämässään kolmaskin vaihe. Se oli muodostanut viimeiset tomuksi jauhautuneet kerrokset, ja kolme vuotta hän oli vaiti odottanut jotain, mitä ei koskaan tullut, ja jokainen päivä oli tuntunut pidemmältä kuin hänen onnellisimpien aikojensa kuukaudet.

Kierreportaiden päässä kaide katosi Holstonin käden alta. Kaareva ja kulunut teräsputki loppui, kun portaikko päättyi siilokompleksin avarimpiin tiloihin: ruokalaan ja sen viereiseen aulaan. Leikkisät kiljahdukset kuuluivat nyt samalta tasolta. Kirkkaanvärisiä hahmoja syöksähteli levällään olevien tuolien lomaan, lapset olivat hippasilla. Muutama aikuinen yritti pitää kaaosta hallinnassa. Holston näki Donnan nostavan tahriintuneilta lattialaatoilta liidun ja vahakynän. Donnan mies Clarke istui pöydän ääressä ja kokosi mehukuppeja ja maissikeksikulhoja. Clarke heilautti Holstonille kättään huoneen toiselta puolelta.

Holston ei aikonut vastata tervehdykseen, hänellä ei ollut siihen tarmoa eikä halua. Hän katsoi aikuisten ja leikkivien lasten ohi sumeaa näkymää, joka heijastui taaempana ruokalan seinään. Se oli laajin yhtenäinen näkymä kolkkoon ulkomaailmaan. Siellä oli aamu. Sarastuksen himmeä kajo verhosi elottomia kukkuloita, jotka eivät olleet juuri muuttuneet sitten Holstonin poikavuosien. Ne nököttivät paikoillaan niin kuin olivat nököttäneet koko sen ajan kun hän oli varttunut ruokalassa piilosilla kirmaavasta pojasta tyhjäksi kuoreksi, jollainen hän nyt oli. Ja kukkuloiden kaarevien lakien takana näkyi tuttu ja nuhjuinen siluetti vasten aamuauringon kelmeää kiloa. Ikivanha lasi ja teräs törröttivät kaukaisuudessa, jossa ihmisten arveltiin muinoin eläneen maankamaran yllä.

Yksi lapsista irtautui joukosta kuin komeetta ja tupsahti päin Holstonin polvia. Hän katsoi alaspäin ja kumartui koskettamaan vekaraa – Susanin poikaa – mutta kuin komeetta lapsi syöksähti taas pois ja liittyi kiljuen samalle kiertoradalle kuin muut.

Holstonin mieleen nousi äkisti arvonta, jonka hän ja Allison olivat voittaneet Allisonin kuolinvuonna. Holstonilla oli edelleen voittokuponki. Hän piti sitä aina mukanaan. Yksi näistä vekaroista – kenties parivuotias piltti, joka taapertaisi vanhempien lasten perässä – olisi voinut olla heidän. He olivat uneksineet, niin kuin kaikki vanhemmat, että heidän kohdalleen osuisi tuplaonni kaksosten muodossa. He olivat tietenkin yrittäneet ankarasti. Huikean illan toisensa perään he olivat yrittäneet lunastaa arpakuponkinsa, ja muut pariskunnat olivat toivottaneet heille onnea ja toiset arvontaan osallistuneet puolestaan salaa toivoneet, että tyhjä vuosi kuluisi loppuun.

Koska heillä oli vain vuosi aikaa, Allison oli turvautunut taikauskoon, tarttunut kaikkeen, mistä voisi olla apua. Hän esimerkiksi ripusti sängyn ylle valkosipulia, jonka uskottiin lisäävän hedelmällisyyttä, hän asetti kaksi kolikkoa patjan alle, jotta syntyisi kaksoset, hän laittoi hiuksiinsa vaaleanpunaisen nauhan, ja Holstonin silmien alle hän tuhri sinistä – se oli naurettavaa, epätoivoista ja hauskaa. Hullumpaa olisi ollut vain se, että he eivät olisi kokeilleet kaikkea, jättäneet jonkin hupsun kikan tai uskomuksen kokeilematta.

Mutta täyttymys jäi kokematta. Ennen kuin vuosi oli edes kulunut loppuun, arpajaisilla oli valittu uusi pari. He olivat kyllä yrittäneet sinnikkäästi, mutta aika oli loppunut. Yhtäkkiä yhtälöstä olikin puuttunut vaimo.

Holston kääntyi pois leikeistä ja sumeasta näkymästä, sitten hän suuntasi virastoonsa, joka sijaitsi ruokalan ja siilon ilmalukon välissä. Matkalla hänen ajatuksensa palasivat kamppailuun, joka siellä oli käyty, siellä asuivat aaveet, jotka hänen oli täytynyt kohdata joka päivä kolmen vuoden ajan. Ja hän tiesi, että jos hän kääntyisi katsomaan tuota laajaa näkymää seinällä, jos hän tihrustaisi kameran jatkuvasti sumenevien linssien ja ilmassa leijuvan pölyn läpi, hän erottaisi Allisonin liikkumattoman hahmon. Jos hän tähyäisi kaukana häämöttävää kaupunkia lähemmäksi, seuraisi katseellaan kukkulankyljessä olevaa uurrosta, hän näkisi vaimonsa ruumiin. Tuolla kukkulalla näkyisi hänen vaimonsa. Allison lepäsi siellä kuin nukkuva kivipaasi, ilman toksiinit syövyttivät häntä, ja hänen käsivartensa oli taitettu pään alle.

Ehkä.

Sitä oli vaikea nähdä, sitä oli ollut vaikea erottaa silloinkin kun näkymä oli ollut kirkas. Sitä paitsi näkymään ei ollut luottamista. Epäilyille jäi paljon tilaa. Joten Holston oli mieluummin katsomatta. Hän ohitti vaimonsa aavemaisen kamppailutantereen, jota ikävät muistot pysyvästi riivasivat, hän sivuutti Allisonin äkillisen hulluudenpuuskan näyttämön ja astui virastoonsa.

”Sitä ollaan aikaisin jalkeilla”, Marnes sanoi ja hymyili.

Holstonin apulaisseriffi sulki arkistokaapin metallilaatikon, jonka ikivanhat kiinnikkeet kirskahtivat elottoman kuuloisesti. Hän kurotti käteensä höyryävän mukin, ja sitten hän huomasi Holstonin jähmeän olemuksen. ”Oletko kunnossa, pomo?”

Holston nyökkäsi. Hän osoitti avainnaulaa työpöydän takana. ”Pidätysselli”, hän sanoi.

Apulaisseriffin hymy hyytyi hämilliseksi kurtistukseksi. Hän laski mukin kädestään ja kääntyi ottamaan avaimen. Miehen ollessa selin häneen Holston hiveli terävää, viileää terästä kädellään viimeisen kerran, ja sitten hän asetti tähden lappeelleen pöydälle. Marnes kääntyi ja ojensi avaimen. Holston otti sen vastaan.

”Haenko minä mopin?”

Apulaisseriffi Marnes osoitti peukalollaan ruokalaan päin. He menivät selliin vain siivoamaan tai irrottamaan pidätetyn käsiraudat.

”Ei”, Holston sanoi. Hän nytkäytti päätään pidätyssellin suuntaan ja viittilöi apulaisseriffiä seuraamaan.

Hän kääntyi – pöydän takana oleva tuoli narahti Marnesin noustessa seisomaan – ja Holston asteli sellille. Avain sujahti helposti lukkoon. Oven laadukkaasta ja hyvin hoidetusta mekanismista kuului terävä kliksahdus. Saranat kirskahtivat hieman, sen jälkeen oli vuorossa päättäväinen askel, tönäisy ja kalahdus,...