I. Kuudes helmikuuta 1944

I

Kuudes helmikuuta

1944

1

Vanki rukoili polvillaan sellinsä lattialla Katajanokan vankilassa, kun hän kuuli mereltä pommikoneitten jylyn.

Monisatakiloiset pommit ryskähtelivät jään ja veden läpi. Ne särkivät merenpohjan kalliota Kustaanmiekan kohdalla, kun vanki nousi ylös ja pyyhkäisi polviaan. Nyt neuvostopommit osuivat jo Katajanokkaan ja Vilja Oljenpalo ryhtyi takomaan sellinsä ovea peltimukilla. Passarit riitelivät käytävällä ja vanki näki sellinsä ikkunasta valopommin norkoilevan varjonsa varassa Vyökadulle. Helsinki oli pimennetty ilmahälytyksen vuoksi, mutta ulkona olisi nähnyt lukea.

Vankila tärähti. Yksi kalteri ikkunasta kilahti Viljan sellin lattialle. Hän poimi sen ja pudotti parahtaen. Savu saapui selliin ensin tuoksuna, hetken kuluttua myös itse. Helsingin lääninvankilan kolmannen kerroksen käytävällä möykättiin. Riskit vangit hakkasivat ämpäreillä ovia. Sähkö katkesi. Vain pommit ja palavat talot valaisivat. Ullakoista irti loitsuttu puunsavu lomitti talvi-iltaan kokkomuiston. Naisylivartijan huudon tunnisti sellinoven läpi.

Vilja yski ja kumartui savun alle. Vedet tippuivat silmistä. Happi loppui. Hän löi mukilla ovea. Se kolahti auki. Hän ei ollut kuullut ylivartijan avainnipun kilinää.

Vilja horjahteli ulos sellistä savuiselle kongille, joka näytti sykkimällä työntävän häntä eteenpäin. Pimeys ja möly pienensivät käytävän. Hän hengitti iloa, hiekkaa, fosforia ja hätää. Ahdasta kuin maailmaan tullessa, kuului naapurisellin poliittisen vangin hysteerinen ääni edempää. Naurun leikkasi kiljaisu katki. Ovet kolahtelivat ja naiset huusivat. Pommikoneet luhistivat ilman pommejakin.

Nainen tuli vastaan kädet levällään.

Se oli vartija ja tarrasi Viljaa käsivarresta, veti hänet kasvojensa eteen. Vilja hämmästyi naisen voimaa, mutta vartija kavahti irti. Vilja oli muuttunut koskemattomaksi sen jälkeen, kun presidentti oli hylännyt hänen armonanomuksensa. Eilen hänelle kerrottiin teloituspäivä. Se oli huomenna. Hänelle puhuttiin hiljaa ja vartijat käänsivät katseensa ulkoilussa alas, kun he tajusivat maininneensa kevään kuolemaantuomitun kuullen.

»Oljenpalo menee pihalle ja sieltä kellariin.»

Portaat olivat käytävää pimeämmät ja ne tukki saranoiltaan paiskautunut rautaovi. Vilja tunnusteli sen rosoreunaa. Se oli lämmin. Vilja konttasi oven alitse ja se raapaisi hänen poskeensa verinaarmun.

»Yksi vartija on kuollut. Kaksi haavoittunut. Portti retkottaa auki.»

Viljaa ravisteli portaitten juuressa kalliolainen sikiönlähdettäjä, tukassaan laastinpölyä ja olkapäillään puun puhtaita säleitä. Hän näytti enkeliltä ja myös teki niitä. Enkelintekijä oli sikiönlähdettäjän linnatitteli. Hän tenttasi tajusiko Vilja, mitä hänelle oli sanottu, ja Vilja nyökytteli. Sikiönlähdettäjä ennusti, että sisälle palaa mutta ulkona ratkeaa pommiin. Hänen mielestään kuolemaantuomitun kannatti riskeerata. Mitä hän pistäisi likoon? Henkensä, joka oli jo menetetty. Kalliolainen pyyhki Viljan posken verestä kuin sisarensa posken. Minä olen kommunisti ja maanpetturi, Vilja sanoi. Mä olen enkelintekijä, kalliolainen sanoi, entä sitten.

Kuollaan me kaikki.

Musta taivas teeskenteli pihalla tavallista sunnuntai-iltaa, kunnes sille ilmestyi mereltä uusi aalto neuvostopommittajia. Niitä riitti minuutin välein. Petljakov lensi vankilan yli. Ilmamammutti mykisti. Siinä lensi kokonainen ulkomainen kaupunginosa outoine tapoineen. Vilja kyyristyi ilmanpaineesta ja kaatui. Hän kierähti selälleen ja ääni litisti hänet hiekkaa ja lunta vasten. Hän avasi suunsa helpottaakseen painetta. Hän nousi ylös ja juoksi ulkoilupihan poikki kellariin korvat moikuen. Sirpaleen roihauttama halkopino paloi pihalla, väärässä paikassa. Vilja vilkaisi miestenpuolen yläikkunoita jonne ulkoilupihan tytöt lähettivät aina hymyjä.

Niin hänkin lähetteli kunnes presidentti viivasi hänen armonanomuksestaan yli kaiken muun paitsi kuoleman. Presidentti ei valinnut kuolemaa, hän vain jätti sen ainoaksi vaihtoehdoksi. Se etu oli valmiista paperista josta vaihtoehtoja yliviivailtiin. Se jätti omantunnon puhtaaksi.

Kellarin lattia lainehti vetistä mönjää. Se tarttui kenkiin kuin pilalle mennyt laasti. Paloletkut mutkittelivat ja liitoskohdista tihkui vettä. Palopommi oli sytyttänyt jauhovaraston tuleen. Sen vieressä sijaitsi työkaluvarasto. Miesvartija oli kuollut sen sisälle. Pieni kivensirpale löydettiin myöhemmin syvältä sen aivoista vasemman korvan takaa. Elintarvikekorttien väärentäjä kääri sideharsoa vartija Kososen pään ympärille.

»Ryssä roiskas Lahjaa päähän», väärentäjä sanoi ja punastui, kun tunnisti kenelle puhuu. Väärentäjä sitoi myös Viljan poskihaavan. Hänen kätensä tuoksuivat mäntysuovalta. Viljaa hävetti miten hyvältä naisten kosketukset olivat alkaneet tuntua viiden kuukauden vankeuden aikana.

»Se pitäs tikata mutten ossaa. Muutaman viikon päästä sitä ei näy. Parin kuukauen viimistään.»

Väärentäjältä valahtivat haavatarpeet käsistä, kun hän toisten katseista näki mitä tuli sanoneeksi huomenna teloitettavalle. Lohduttaakseen Vilja otti häntä kädestä. Väärentäjä istui jakkaralle ja alkoi itkeä hiljaa. Ukkokulta paloi korsuun Karhumäessä. Miten veli viljelee peltoa tekojalalla. Sillä oli nelikesäisenä niin söpöt varpaat ja niitten väliin hän isosiskona pakotti voikukat. Tätä elämää. Näitä öitä.

Vilja silitti naisen kättä ja poistui, kun alettiin puhua siitä, että nyt olisi moraalitonta karata kun siihen aukeni sarka.

Saunalta kuului vaativaa naurua. Irtolaistytöt tekivät vihjauksista täyttä totta. Metsäkaartilaiset ja säännöstelyrikolliset olivat viimeksi pidelleet naista monta kesää sitten. He murisivat kyntäessään eivätkä naisetkaan vaiti naineet. Löyhkähampainen jakoi takaa ja brutaali näky sai Viljan hengittämään suun kautta ja häpeämään ujostelemattomien vuoksi.

Kaikista maailman hetkistä juuri nyt. Tai ehkä nimenomaan kesken pommituksen.

Kuolema on lemmenjuomaa.

Vanha vartija makasi lauteilla kivi aivoissaan. Vainajalla oli kaikki jäsenet tallella eikä se kammottanut ketään. Sitä koskettiin olkapäähän ohi mennessä tai taputettiin kädelle. Sitä ei ollut unohdettu.

Vilja palasi saunalta jauhovarastolle. Vangit ja vartijat näyttivät villiintyneitten lastenkutsujen haamuilta. Heidän veriruhjeensa olivat värjäytyneet mustiksi. Vilja alkoi syödä hiiltynyttä leipää. Hän nuoli sormistaan margariinia. Hän ei huomannut pommituksen loppua, joka paljastui myöhemmin tauoksi.

»Ei me mitään nähdä, Vilja», väärentäjä sanoi ja muut naiset nyökkäilivät, muutama tukki ovensuun vain sen tehdäkseen.

»Lahja näkee», Vilja sanoi.

»Mutta ei puhu», tämä Lahja sanoi.

»Sinä asetat itses alttiiksi vaikka mille», Vilja sanoi.

»Sinä kuolet ennen kuin pääset saarelta pois. Sut on tuomittu kuolemaan.»

»Toivotat sä mulle onnea, Lahja?»

»Enkä toivota. Niin paljon ei maailmassa onnea ole, että se riittäis sun tapauksen hoitamiseen.»

»Me muut toivotetaan», väärentäjä sanoi.

»Nyt ei ole pommitettu vähään aikaan», Lahja sanoi.

Ulkoilupihalla vallitsi yö, mutta Katajanokan kerrostalopalot kajastivat vankilan muurien yli. Satamassa räjähti, ääni kimpoili pallona talojen seinistä. Paloautot kalkattivat moneen suuntaan ja ambulanssit kaikkiin. Kuorma-auton jarrut kirskuivat Uspenskin liukkaassa mäessä. Yö näytti yömmältä ilman kevyen ilmatorjunnan valojuovia. Ne olivat raitoja daamin mustissa sukissa.

Portinromulla seisoi vartijan virassa miesvanki, joka kysyi oliko nainen lähetetty hänelle. Niin oli luvattu ja vieläpä äsken kylpeneestä oli mainittu. Pommien ja pakkasen sekaan oli katkeraa lähteä sen jälkeen, kun oli nähnyt millaista elämää saattoi parhaimmillaan viettää vankilan saunalla.

»Miten te kehtaatte, Kaukonen. Tehän olette poliittinen.»

»Mä olen mies. Mulle luvattiin, perkele. Ei tätä loputtomiin kestä, tätä rakkauden aikaa.»

Vilja astui kasvonsa valoon ja Kaukonen siirtyi varjoon. Oljenpalon ei pitänyt kuvitella, että hän oli ainoa jolla oli huolta ja vastusta. Myös Kaukosella oli ollut viime aikoina kaikenlaista harmia. Selkä kronklasi ja äkkiä penkiltä noustessa pompahteli silmissä pitkään mustia palloja. Vankilanlääkäri levitti kätensä ja katsoi pihalle. Kai se rohkaisi sillä tavalla. Kaukonen ei ollut millään muotoa tahtonut loukata. Hän lupasi ummistaa silmänsä, jos Vilja halusi tehdä jotain missä ei silminnäkijöitä kaivattu.

Kuolemaantuomittu Vilja Oljenpalo lähti kävelemään ilmahyökkäyksen loppumista odottamatta Vyökatua ja Kauppiaankatua keskustaan päin. Hän tiesi nyt tieteellisen varmasti yhden seikan maailmankaikkeudesta. Jumala oli sittenkin olemassa ja hänen nimensä oli Stalin.

2

Kuulusteluissa Neuvostoliiton lähettämä desantti, Vilja Oljenpalon kihlattu Janne Mutka kertoi seuraavaa:

Leijailin kotimaani kuutamossa ja näin nyt sen ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen, ja vaikka se sykähdytti, en olisi välittänyt sitä nähdä. Pilvet ja lumisade kätkevät lentokoneet ja laskuvarjot ja jalanjäljet ja auttavat eloonjäämisessä.

Polvi rusahti kun kahahdin lepikkoon.

Tiesin nyt kuolevani nälkään ja kylmään uusmaalaisessa metsänpläntissä. Oli tämäkin kotiinpaluu. Voisin kuitenkin ampua itseni.

Tämä varmuus mielessä uskalsin pettymystä enää pelkäämättä nousta ylös ja polvi kesti. Tömäyttelin sitä roudan raudoittamaan maahan. Lumi se rusahti eikä polvi.

Suojauduin ison kuusen alle tammikuun taivaalta vielä varjossani kiinni.

Sydän oli liian iso rintaan ja pyrki kurkun kautta ulos. Oksensin vaikka se oli nimenomaan kielletty, koska siinä menetti ravintoa.

...