Kansi

Etusivu

JARI TERVO

MYYRÄ

Romaani

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37691-1

© Jari Tervo 2004

Toinen painos

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Karhut

Hiilimies Urmas Karhu syntyi vuonna 1888 Ylä-Sommeen kylässä. Hänen puolisokseen tahtoi Eveliina (s. 1889), omaa sukua Vainikki.

Urmaan ja Eveliinan esikoinen oli Koitto Karhu (s. 1908). He saivat Koiton lisäksi vielä kolme poikaa eli Akilleen (s. 1910), Liekin (s. 1915) ja Valentinin (s. 1916).

Koiton puoliso oli Ilona (s. 1910), os. Kumpu. He saivat viisi lasta, jotka olivat vanhimmasta nuorimpaan Julius ja Uljas (kaksoset, s. 1939), Voitto (s. 1940), Laulu (s. 1941) ja Jura (s. 1948).

Julius sai avioliiton ulkopuolisesta irtosuhteesta tytön, Varman (s. 1971). Hän tunnusti isyyden, mutta perui tunnustuksen ja kieltäytyi maksamasta elatusapua, minkä vuoksi hän oli riidoissa koko laajan Leukujoen suvun kanssa. Uljas väitti siittäneensä kaksitoista lasta kahdentoista kansakunnan naisille, mutta näyttöä asiasta ei ollut. Voitto meni naimisiin Virpi Räsäsen (s. 1943) kanssa ja heille syntyi kaksi lasta: Tuuli (s. 1970) ja Pyry (s. 1973). Laulun mies oli Pasi Ström (s. 1933) ja he saivat tytön, Marjan (s. 1970). Jura avioitui Annan (s. 1949), os. Rusakko, kanssa ja he saivat Otso-pojan (s. 1976).

Urmas ja Eveliina Karhun toinen poika Akilles meni naimisiin Amandan (s. 1919), os. Brunberg, kanssa ja heille syntyi kaksi lasta: Hertta (s. 1953) ja Tuure (s. 1954).

Urmaan ja Eveliinan kolmas poika Liekki avioitui Eila Mäen (s. 1933) kanssa. Liekki adoptoi Eilan lapset edellisestä avioliitosta, Markun (s. 1952) ja Erkan (s. 1953) ja heidän sukunimekseen vaihdettiin Karhu.

Urmaan ja Eveliinan kuopus Valentin eleli lapsettomana vanhanapoikana elämänsä loppuun saakka, koska hän vaivautui naisten tavasta selostella hämmentäviä uniaan.

I. 1.3.197810.7.1978

I

1.3.1978 — 10.7.1978

1

Hamina, toukokuu 1918

Muistan sen toukokuun päivän, kun minusta tuli murhamies Haminan valleilla.

Seitsemän miehen kohtalo on painanut tuntoani yli puoli vuosisataa eivätkä he jätä minua rauhaan. He eivät armahda eivätkä sääli.

Nuoruuden ja miehuuden vuodet elin murhista piittaamatta, mutta elämän illassa tuo vihan päivä tuntuu sijaitsevan menneisyyden sijasta tulevaisuudessa. Kuljen sitä kohti kankein askelin ja se yksityiskohtaistuu kuin teos gallerian seinällä. Se avautuu ja minä katoan maalaukseen pinnan värähtämättä.

En minäkään säälinyt heitä sinä päivänä, kun sota oli jo voitettu ja punaisten johto paennut Venäjälle.

He olivat tavallisia työmiehiä, joukossa myös pari parratonta pojanriukua.

He ilmestyvät öisin tarkoin vartioidun vuoteeni äärelle ja kuiskailevat minut hereille ja heillä kaikilla on ainutlaatuinen tarinansa. He haluavat kertoa sen yhä uudestaan ja yhteistä heillä on luodinreikä otsassa.

Sytytin Keisarillisessa Tulan asetehtaassa valmistetulla Naganilla punaisen tähden heidän päähänsä. Sitä kohti he kulkivat lyhyen elämänsä, se johdatti heitä. He eivät kuuluneet punakaartiin, he olivat siviilejä eikä heille kukaan ollut lukenut tuomioistuimessa sitä rangaistusta, joka heille oikeudettomasti langetettiin ja ripeästi ammuttiin täytäntöön.

Edellisen syksyn elin poltteessa. Koulussa käännähdin, istuin tunneilla, mutta paikalla en ollut. Opastin saksalaisia Venäjän-rintaman karkureita Ruotsiin ja myöhemmin vanhempia poikia etappireittiä pitkin Saksan-tielle, jääkärin- ja sankarinoppiin. Myös minun oli puhe lähteä, kärtin ja jankutin niin pitkään, että vanhempani lupasivat, koska näkiväthän he että ellei lupaa heltiäisi, lähtisin ilman.

Maailma loppui kun en päässyt Saksaan. Isänmaallista miestä ei tarvittu. Maalikylien ylempi taho hakkasi ovenkarmiin reuhkasta suuria lumihiutaleita, itse luonnon myöntämiä kokardeja, mutta livisti nähtyään pilvistyneen muotoni. Kiroilin viikon ja pakenin poluttomaan korpeen, jos suruni mahtuisi sinne, revin naapurin romahtaneen liiterin paljain käsin ja pihan mahtikuusesta alaoksat, joilla se oli pimentänyt majanpahasen tyveensä.

Nuorena ei malta.

Kesken tanssi-illan tulivat kertomaan, että suojeluskunnat ja punakaartit taistelivat etelässä samaan aikaan, kun Kaanaan patriootit jyskyttivät jenkkaa ja puristelivat tyttöjen kumpupaikkoja.

Hyvästelin Kaisan tunteikkaasti ja lähdin joukon mukana piirittämään Kajaanin työväenyhdistyksen taloa, mutta mitä sitä tylsää sahaa, siihen tyssäsi, kun sivullinen roskaväki ryhtyi meitä pilkkaamaan ja lumipaakuilla pommittamaan. Ne olivat tulleet sotaa katsomaan kuin tulennielijää. Piirisuutari Muukkosen pielavetinen leskiakka kumarsi hameensa puoliselkään, näytti meille tammipakkasessa halkipallonsa ja sitä aarretta ennen näkemättömät pojat kajahtivat nolonpunaan niin että suu kuivui ja reisien karvat johtivat sähköä. Tajusin ettei Kaisakaan huulta purrut tuskaansa vaan nauruansa hillitäkseen.

Kevään mittaan minusta kasvoi ramsakka mies ja Kajaanin Sissi-Rykmentin vapaussoturi. Itsenäisyyden puolesta me taistelimme tiemme etelään yli milloin tahansa räjähtävien siltojen, Kuopioon, Mäntyharjulle, Varkauteen, Haminaan ja mahtavaan voiton paraadiin toukokuiselle Helsingin Esplanadille. Paraadi oli siihenastisen elämäni pollein päivä ja minä jo parkkiintunut, verta ja ihmisen sisäsotkuja nähnyt sotilas ja minun säikäyttämiseeni tarvittiin enemmän kuin hölttäposkinen ämmänpyrstö.

Vanhoille ihmisille toivotetaan meidän perukoilla iän ja terveyden sijaan unta ja nälkää. Vapaussodassa opin miten hieno toivotus se on, koska sodassa nukkuu kai sen ikuisen unen pelossa nirkosesti myös niinä harvoina kertoina, kun olisi tilaisuus ruotoaan lepuuttaa eikä ruokaa ole koskaan niin paljon kuin sotivan miehen maha vetäisi.

Unenpuute koversi miehet. Aseveljet, hevoset ja esineet näyttäytyivät tarkassa alakuloisessa valossa. Se heittyi heidän sisältään eikä taivaalta. Mielenmujuista kupli hirvittäviä kuvia. Erään iisalmelaisen hiljaisen miehen piti ampua omalla aseellaan niitä päästään pois. Ketään muuta hän ei vapaussodassa tappanut, en ollut varma oliko hän ennen pimentymistään ampunut edes laukausta, mutta kun minut pännämiehenä laitettiin kirjoittamaan kirje hiljaisen iisalmelaisen kotiväelle, korostin hänen urheuttaan.

Huruslahden jäällä näimme paljaan tappamisen sadon. Suojeluskuntalaiset ottivat vankien riveistä joka kymmenennen ja ampuivat onnettomat siihen jäälle. Valkoiset pitivät arpajaiset ja pääpalkintoina jaettiin elämää vankileirillä, sekä hakkaamista että hiekkaista lanttukeittoa, kuten minulle ja muille kirkasotsille myöhemmin valkeni. Ranta-asukki selitti että kun vangit tajusivat että joka kymmenes tapetaan, ne kuikuilivat riveissä ja yrittivät laskea, sattuuko kohdalle, ja jos siltä näytti, koettivat vaihtaa paikkaa. Muutamat punakaartilaiset alkoivat tapella paukuttaa keskenään. Nyrkkitorat loppuivat, kun suojeluskuntalaiset ampuivat joka kymmenennen lisäksi kaikki tappelijat.

Parisataa punaista vaaleni sille jäälle. Sankaruutta siitä ei jäänyt jälkipolville kerrottavaksi asti. Jäätä, verta, tuulta, taivasta. Muutaman kuukauden kuluttua vain huruslahtelaista tuulta ja taivasta. Vuosikymmenet eivät ole vieneet tämän hornannäyn tehoa: pakkasen hyydyttämiä haavoja, paikattuja pomppia, paljaita jalkoja, silmättömiä kuoppia. Kaksi oli kuollut kädet ristissä ja muutama kääntänyt viime hetkellä selkänsä teloittajilleen.

Säälin niitä köyhiä poikia, kun heiltä oli kuoleman jälkeen viety saappaat jalasta tai mistä minä tiesin, ehkä ennen. Rakko pottuvarpaassa, ajos kantapäässä, viilto jalkaterässä, repaleisia ja likaisia jalkarättejä, surkeata, alastonta ihmisyyttä. Paljain jaloin poikaparat kulkivat kuolemansa syliin lahdenjäällä.

Mutta me olimme nuoria ja meidän korvissamme kohisi mahla. Padallinen lihasoppaa, unta kellon täydeltä ja me olimme valmiit taas sotimaan. Me taistelimme aanailematta isänmaan ja sen vapauden puolesta. Me häädimme ryssää ja luopiosuomalaisia vasta valon nähneestä itsenäisestä maasta. Emme me olleet suomalaista työmiestä emmekä hänen poikaansa rääkkäämässä.

Haminassa minun sotani loppui, mutta pentuuttani olin sen verran meuhka että kuin kesken. Sitä on vaikea selittää niille jotka eivät ole olleet. Olleille ei tarvitse. Sota on iso koukku. Sen huuleensa saanut on kadotettu. Sota on tappamista ja odottamista ja jälkimmäistä nuori vimmakko kestää heikommin. Myrryin täisissä teltoissa hikoiltuun kasarmielämään ja ärjyvetoiseen äksiisiin, koska se vaikutti tositoimen jälkeen naurettavalta. Muutama kuukausi sitten operettimenot lumisella pellolla tuntuivat parhaalta tavalta edistää isänmaan asiaa. Onni potkaisi Haminasta Helsinkiin. Viiden toverini kanssa minut määrättiin Kajaanin Sissi-Rykmentin I komppanian I joukkueesta harjoittelemaan voiton paraadia varten. Sen ottaisi vastaan maan pääkaupungissa vapauttajakenraali Mannerheim, mikä herätti Haminaan jäävissä haavansyvää kateutta. Voitonmarssi olisi ennennäkemätön, siitä kerrottaisiin pojille ja pojanpojille, sille marssille osallistuvat eivät ehkä olisi kaikki sankareita tai suurmiehiä, mutta he olisivat paikalla historiallisena hetkenä ja heidän ylleen lankeaisi sen hohde.

Miehen ja jalkarätin hajuisen junamatkan jälkeen yövyttiin patjoilla fredrikbergiläisen voimistelusalin lattialla. Harjoiteltiin marssia Eläintarhan kentällä ja siellä nähtiin ensimmäisen kerran elävänä kenraali Mannerheim. Kun hän kulki levollisesti astelevan hevosen selässä ohitseni, olin valmis sinä hetkenä antamaan henkeni hänen puolestaan jos hän vain huolisi sen, ja olin sentään hetkellisiä pillastuksia lukuunottamatta harkitsevammasta päästä. Haistoin voimakkaan pomadan hajun ja vaikka myöhemmin uudessa majapaikassamme Brandössä tajusin, että tuoksun lähde oli klenkku kuopiolai...