Kansi

Etusivu

Raisa Lardot

Matkamies maan

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37095-7

© Raisa Lardot 2008

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

1.

Perhonen törmäili ikkunaruudussa.

Se räpisteli minkä jaksoi, havaitsi ehkä kukat ja vihreän nurmen, mutta jokin näkymätön tuntui estävän sitä ylettymästä niihin.

Yritin vangita sen kämmeneeni kantaakseni sen ulos vapauteen, mutta se ei luottanut minuun. Luuli minun tappavan.

Niinhän usein tapahtuu. Kutsuvat sitä elämän laiksi.

Se pyrki kämmeneltäni pois, henkensä hädässä.

Aamulla löysin sen olohuoneen lattialta. Se makasi käpristyneenä pieneen kippuraan hennon siipipanssarinsa alla.

2.

Plataanipuu, ja me istumassa sen alla.

Oli kuuman raukea, iltaa kohti liukeneva päivä, niin hitaasti viilenevä, että sinun ihosi ei tainnut edes aistia sitä vielä.

Jostakin kauempaa kantautui korviin Billie Holidayn vaikeroiva laulu. Hänen rakastamansa mies oli juuri hylkäämässä hänet ja nyt hän halusi vain kuolla. Meri huokaili myötätunnosta talojen takaa, eikä yksikään kissa, ei tosiaan yksikään, edes uneksinut ryhtyvänsä kilpasille Billien kuolemankaipuun kanssa, vaan ne vaikenivat kunnioituksesta kaikki. Jopa linnut olivat mykistyneet.

Juuri silloin, sinä hetkenä, minulta pääsi itku. Vasta jälkeenpäin tajusin, miksi.

Itkin niin ettei siitä ollut tulla loppua ollenkaan. Pärskin ja nyyhkytin ja pitelin samalla pöydän reunoista kiinni. Jos olisit halunnut, olisit ylettynyt koskettamaan minua. Mutta sinä et koskettanut.

Olit muuttunut kiveksi.

Lopulta Billien ääni vaimeni. Ja minun itkuni myös, tottahan toki.

3.

Hän yritti ymmärtää, mitä aikuiset olivat hänen ympärillään tekemässä. Jo se, että isä oli pantu arkun pohjalle makaamaan, tuntui käsittämättömältä, mutta että he sulkivat vielä kannenkin.

Rankaisivatko he isää jostain?

Tyttö kääntyi lähimmän ihmisen puoleen ja selitti hätäisesti, että isä oli kiltti jo, mutta ihminen ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi silmiensä pyyhkimistä, aivan kuin ei hänen edessään pientä tyttöä olisi ollutkaan.

Joukko miehiä hääräsi arkun kimpussa. He aikoivat pudottaa sen kuoppaan!

Ei saa, tyttö huusi. Isä on arkun sisässä!

Miehet eivät kai kuulleet hänen huutoaan, koska jatkoivat työtään hänestä piittaamatta, vaikka hän yritti jopa kiskoa yhtä niistä lahkeesta, tarrasi kiinni ja veti.

Silloin joku nainen tuli tytön luo, otti häntä kädestä ja talutti kauemmaksi haudan reunalta.

En voi jättää isää, tyttö nyyhkytti, tahdon mennä isän kanssa yhdessä hautaan.

Et sinä voi, sanoi taluttaja, et mitenkään voi.

Kun arkku oli laskettu kuopan pohjalle, ihmiset tulivat yksi kerrallaan ja heittivät multaa kannen päälle. Joku tarttui taas tyttöä kädestä ja kehotti häntä tekemään kuten muutkin, käski sanomaan, että lepää rauhassa isä. Tyttö ei käsittänyt, miten kukaan voi levätä rauhassa raskaan mullan alla, mutta hänen oli pakko totella.

Ja niin hänen suustaan tulivat ulos sanat: LEPÄÄ RAUHASSA ISÄ.

Hän ei koskaan myöhemmin käynyt haudan äärellä.

Ei kertaakaan.

4.

Aina kun ajattelen Agnes-tätiä, muistan pyyheliinan. Ja minä ajattelen häntä yhä lähes päivittäin, vuosikymmenienkin jälkeen.

Ilman Oskar-setää en muistelisi heidän pyyheliinaansa.

Koko kylä kohisi siitä.

Agnes-täti kärsi pahasta reumatismista. Hänen tuskansa olivat välillä sietämättömät. Vuosi vuodelta hän kutistui koukeroisemmaksi, sormet, jalat, kaikki. Miten hän jaksoi silti olla ystävällinen minulle, köyhän mökin tyttärelle? Hän itse asui kartanossa.

Minulla oli tapana istua pienellä jakkaralla hänen jalkojensa juurella ja kuunnella hänen tarinointiaan. Välillä hän halusi kuulla, mitä suunnitelmia minulla oli tulevaisuuden varalle.

Älä koskaan mene naimisiin, hän varoitti. Pyyheliinajupakan jälkeen ymmärrän hyvin, miksi.

Oskar-setä ei ollut mikään ihannemies kenellekään. Hän oli kova.

Kun Agnes-täti lopulta kuoli ja naapurin emäntä tuli pesemään ruumista, Oskar-setä kielsi käyttämästä turhaan hyvää pyyheliinaa pyyhkimiseen. Käytä mieluummin jotain vanhaa rikkinäistä riepua, hän käski.

Tämän kuultuaan kyläläiset lakkasivat tervehtimästä Oskar-setää. Joku meni jopa niin pitkälle, että heitteli kiviä hänen peräänsä hänet nähdessään.

Oskar-setä kuoli pian vaimonsa kuoleman jälkeen. Yksikään kyläläisistä ei lähettänyt edes suruadressia muistotilaisuuteen.

5.

Naapurit olivat varmoja, että Jumalalla oli ollut jokin tietty tarkoitus, kun hän oli sallinut Armo-tädin synnyttää raajarikkoisen lapsen.

Jos lapsi olisikin ollut vain hitusen vajaa, vain hitusen onnahdellut tai heitellyt jalkojaan ja käsivarsiaan miten sattui, ihmiset olisivat pitäneet häntä jonkinlaisena luonnonoikkuna, jollaisia aina toisinaan sattuu syntymään. Mutta Armo-tädin lapsi oli niin vammainen, että sitä oli suorastaan vaikea katsoa.

Poikahan ei kyennyt edes istumaan eikä hänen suustaan olisi tullut yhtäkään tolkullista lausetta. Päivät pitkät hän sätkytteli selällään kuin koppakuoriainen, joka oli epähuomiossa keikahtanut nurin.

Armo-täti laihtui silmissä poikaa hoitaessaan. Hän lakkasi vähitellen käymästä ompeluseuroissa ja kirkon tilaisuuksissa, ei kuulemma ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia semmoisiin menoihin.

Kyläläiset miettivät, mitä pitäisi tehdä. Ei Jumala ollut voinut tarkoittaa, että Armo-täti lopettaisi käymästä kirkossa lapsen vuoksi. Mietittiin ja mietittiin. Mitä ihmettä Jumala oli mahtanut tarkoittaa?

Silloin yksi kyläläisistä keksi.

Miten kukaan ei ollut tullut sitä ajatelleeksi? Jumala oli nimenomaan halunnut vetää Armo-tätiä lähemmäksi itseään poikaa apuna käyttäen! Hän halusi tehdä ihmeteon pojan kautta, Hän halusi parantaa tämän ja vahvistaa sillä tavoin seurakuntalaisten uskoa.

Riemusaatossa mentiin joukolla kertomaan Armo-tädille, miksi poika oli syntynyt sellaiseksi kuin oli.

Hänellä oli tärkeä tehtävä ihmisten joukossa, hän toimi Jumalan välikappaleena, selitettiin riemuiten.

Heti seuraavana sunnuntaina Armo-täti noudettiin poikansa kanssa kirkkoon. Avustajina oli koko kylän väki, kyllähän sen verran piti lähimmäisiä auttaa.

Äitiparan käskettiin kantaa poika alttarin eteen ja laskea tämä papin jalkojen juureen.

Ei auttanut muuta kuin totella. Kuuliaisesti Armo-täti lähti poikaa käsivarsillaan kantaen raahautumaan kohti pappia.

Auta minua, oi Herra, hän parahti ja lankesi samalla polvilleen, tyrskien hillittömästi itkua niin kuin pitkään sitä pidätelleet tapaavat tehdä.

Papin kasvot loistivat hellyydestä seurakuntalaistaan kohtaan. Totisesti, jos hän jotain elämässä halusi keventää, niin tuon koetellun naisen taakkaa. Herran avulla hän kyllä kykenisi parantamaan pojan. Ihmetekoja oli nähty ennenkin, Herralle ei mikään ollut mahdotonta. Pappi asetti kätensä pojan päälle ja rukoili herkeämättä pitkän tovin, rukoili ja rukoili.

Kyläläiset pidättivät hengitystään.

Viimein oli pakko luovuttaa, tunnustaa ettei mitään ihmetekoa ollut tällä kertaa tulossa. Pappia harmitti kovin. Mutta minkä hän sille mahtoi, ettei onnistunut saamaan yhteyttä Herraan. Ei onnistunut pojan takia. Se kun mongersi ja mölysi kuin apina suureen ääneen koko ajan ja esti häntä kunnolla keskittymästä rukoukseen.

Surullinen oli se joukko, joka sinä sunnuntaina asteli pois kirkosta. Mielet olivat niin apeita, ettei kukaan enää muistanut auttaa Armo-tätiä ja hänen poikaansa niin kuin vielä kirkkoon tultaessa.

Kummallista kyllä, Armo-täti tuskin sitä edes havaitsi. Jotakin outoa oli päässyt tapahtumaan kirkossa. Hänestä tuntui aivan kuin hän leijuisi ilmassa. Hän tajusi, että enää hänen ei tarvitsisi koskaan odottaa mitään apua kirkolta sen paremmin kuin kyläläisiltäkään. Hän saisi olla rauhassa aivan omillaan, yhdessä poikansa kanssa.

Kyllä he aina jotenkuten pärjäisivät.

Vuoden kuluttua poika kuoli.

Armo-täti rukoili että pääsisi pois maailmasta mahdollisimman pian itsekin.

Mitä hän tekisi täällä yksinään, ilman poikaansa.

6.

Lääkäri oli antanut hänelle korkeintaan kuukauden elinaikaa.

Mitään ei ollut tehtävissä, hän oli sanonut, syöpä oli levinnyt kaikkialle. Jäljellä olivat vielä aivot, mutta kuukaudessa nekin tuhoutuisivat.

Nainen yritti tottua ajatukseen, että kuolisi kohta.

Kuolisi? Mitä se tarkoitti? Mitä tarkoittaa syvimmältään elää ensin ja kuolla sitten pois?

Totta kai hän tajusi, että kuolema on läsnä, kaikkialla, koko ajan. Ainakin periaatteessa hän tajusi. Kasvit elävät aikansa ja kuihtuvat, eläimet myös. Ei ole tarkoitus että elämä jatkuisi loputtomasti. Että iankaikkisuus olisi jo täällä maan päällä. Pelkkä ajatuskin siitä tympäisi. Ihmisiä syntyisi aina vain lisää, kasapäin, ja mummoja ja vaareja…

Oli hyvä, että elämän pituus oli rajallinen.

Mutta pitikö sen olla niin rajallinen kuin se oli juuri hänen kohdallaan? Hän oli tuskin kolmeakymmentä vielä, nainen parhaassa iässä, synnyttämismielessäkin. Nyt se oli myöhäistä.

Kaikki oli myöhäistä.

Kai minun pitäisi järjestää asioitani, hän suunnitteli, papereitani vaikka. Pitäisi hävittää pois kaikki, minkä ei halunnut joutua ulkopuolisten nähtäväksi. Ja hyvästejä pitäisi jättää, ainakin

äidille ja siskoille. Pitäisi lohduttaa niitä. Kai ne sentään jonkin verran surisivat?

Oliko sekään niin varmaa…

Hän oli elänyt aika lailla erillään perheestä, syystä tai toisesta. Ei ollut halunnut tuppautua seuraan. Siskot olivat kaikki naimisissa ja monen lapsen äitejä. Mistä he olisivat keskustelleet? Vaipoistako? Ja äiti ei ollut koskaan oikein hyväksynyt häntä. Milloin hän oli pukeutunut väärin, tai hänen kampauksensa oli ollut kaamea… sen sellaista.

Ehkä hänen ei olisi pitänyt syntyä ollenkaan? Ehkä juuri ...