Osa I

OSA I

1. Hukkumiskuolema

Hän heräsi. Räpytteli silmiään pilkkopimeässä. Yritti aukoa suutaan ja hengitti nenän kautta. Räpytteli taas silmiään. Tunsi kyyneleen vierähtävän poskelle ja sulautuvan edellisiin, suolaisiin kyyneliin. Kurkkuun ei kuitenkaan valunut enää sylkeä, suu oli sisältä kuiva ja karhea. Paine venytti poskia. Tuntui kuin suussa oleva esine saisi pian koko pään räjähtämään. Mutta mikä se oli, mikä ihme hänellä oli suussaan? Heräämisen jälkeen hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että hän haluaisi vain vajota takaisin. Takaisin pimeään ja lämpimään syleilyyn. Ruiske vaikutti yhä, mutta hän tunsi että kipu oli palaamassa, hän aavisti sen havaitessaan verkkaiset vaimeat jymähdykset, jotka kertoivat sydämenlyönneistä ja veren sykemäisestä virtaamisesta aivoissa. Minne mies oli kadonnut? Seisoiko tämä hänen takanaan? Hän pidätti hengitystään, kuunteli. Hän ei kuullut mitään mutta tunsi silti jonkin vaanivan lähellä. Kuin leopardi. Joku oli kertonut hänelle, että leopardi liikkuu niin äänettömästi että se pääsee pimeässä aivan lähelle saalistaan, että se pystyy säätämään hengityksensä täsmälleen samaan rytmiin saaliin hengityksen kanssa. Pidättämään hengitystään silloin kun saaliskin pidättää hengitystään. Hän oli aistivinaan ruumiin lämmön. Mitä mies odotti? Hän alkoi taas hengittää. Ja samalla hetkellä tuntui kuin joku olisi hengittänyt hänen niskaansa. Hän käännähti ympäri, huitaisi nyrkillään muttei tavoittanut muuta kuin ilmaa. Sitten hän kyyristyi kasaan, yritti tehdä itsestään mahdollisimman pienen, piiloutua. Turhaan.

Kuinka pitkään hän oli ollut tajuttomana?

Huumaus hellitti hetkeksi. Vain sekunnin murto-osaksi. Mutta se riitti antamaan hänelle esimakua, lupauksen tulevasta. Siitä mikä häntä odotti.

Esine, jonka mies oli laskenut pöydälle hänen eteensä, oli ollut noin biljardipallon kokoinen, kiiltävä metallikuula, jonka pinnassa oli stanssaamattomia pieniä reikiä, kuvioita ja merkkejä. Yhdestä reiästä tuli ulos punainen lanka, jonka päässä oli silmukka. Se toi hänelle automaattisesti mieleen joulukuusen, joka odottaisi koristelua vanhempien luona aatonaattona, seitsemän päivän kuluttua. Kuusi koristeltiin aina kiiltävillä palloilla, tontuilla, olkitähdillä ja Norjan lipuilla. Kahdeksan päivän kuluttua he laulaisivat »Maa on niin kaunista», ja hän saisi nähdä miten sisarusten lasten silmät säteilisivät, kun he avaisivat hänen antamiaan lahjoja. Kuinka moni asia hänen olisikaan pitänyt tehdä toisin. Kuinka monta päivää hänen olisi pitänyt elää eri tavalla, rehellisemmin; hänen olisi pitänyt täyttää päivät ilolla, hengityksellä ja rakkaudella. Hän ajatteli paikkoja joiden läpi hän oli matkustanut, paikkoja joihin hän oli vielä menossa. Miehiä jotka hän oli tavannut, miestä jota hän ei ollut vielä tavannut. Sikiötä josta hän oli hankkiutunut eroon seitsemäntoistavuotiaana, lasta jota hän ei ollut vielä saanut. Päiviä joiden hän oli antanut valua pois niiden päivien tieltä, jotka hän luuli vielä elävänsä.

Lopulta hän ei ajatellut enää muuta kuin veistä, jolla häntä oli uhattu. Ja pehmeää ääntä, jolla mies oli käskenyt häntä työntämään kuulan suuhunsa. Hän oli totellut, totta kai hän oli totellut. Sydän takoen hän oli avannut suunsa ammolleen ja työntänyt kuulan suuaukosta sisään niin että lanka jäi roikkumaan ulkopuolelle. Metalli oli maistunut kitkerältä ja suolaiselta, vähän samalta kuin kyyneleet. Seuraavaksi mies oli taivuttanut hänen päätään taaksepäin, ja teräs oli tuntunut polttavalta veitsen painuessa litteänä kaulan ihoa vasten. Kattoa ja huonetta valaisi lyhty, joka nojasi seinään huoneen nurkassa. Kaikkialla näkyi harmaata, paljasta betonipintaa. Lyhdyn lisäksi huoneessa oli valkoinen, muovinen retkipöytä, kaksi tuolia, kaksi tyhjää olutpulloa ja kaksi ihmistä. Mies ja hän. Hän oli tuntenut nahkakäsineen tuoksun, kun miehen etusormi oli nykäissyt hänen suustaan roikkuvasta silmukasta. Ja samassa tuntui kuin hänen päänsä olisi räjähtänyt.

Kuula oli kasvanut ja työntyi vasten suun sisäpuolta. Mutta vaikka hän kuinka venytti leukojaan, paine ei hellittänyt. Mies oli katsellut hänen avonaista suutaan keskittyneesti ja kiinnostuneesti, kuin hammaslääkäri joka tarkistaa istuvatko oikomisraudat niin kuin pitää. Pieni hymy oli kielinyt tyytyväisyydestä.

Hän oli kokeillut kielellään ja tuntenut että kuulasta sojotti tappeja, jotka painoivat ikeniä, kielen alla olevaa pehmeää lihaa, hampaita ja kitalaen takaosaa. Hän oli yrittänyt sanoa jotain. Mies oli kuunnellut kärsivällisesti kurkusta lähteviä, epämääräisiä korahduksia. Nyökännyt, kun hän antoi periksi, ja ottanut ruiskun esiin. Neulan kärkeen ilmestynyt pisara oli kimaltanut taskulampun valossa. Mies oli kuiskannut hänen korvaansa: »Älä koske lankaan.»

Sen jälkeen mies oli upottanut neulan hänen kaulaansa. Taju oli lähtenyt muutamassa sekunnissa.

Hän kuunteli omaa pelokasta hengitystään ja räpytteli silmiään pimeässä.

Hänen pitäisi tehdä jotain.

Hän painoi kämmenensä vasten tuolin istuinta, joka oli nihkeä hiestä, ja nousi seisomaan. Kukaan ei estänyt häntä.

Hän eteni lyhyin askelin, kunnes pääsi seinän viereen. Hän hapuili eteenpäin, kunnes sormet osuivat johonkin sileään ja kylmään. Metallioveen. Hän veti metallikahvasta. Ovi ei hievahtanutkaan. Se oli lukossa. Totta kai se oli lukossa, mitä hän oikein oli kuvitellut? Kuuliko hän jostain naurua, vai tuliko ääni hänen päänsä sisältä? Missä mies oli? Minkä takia häntä piti kiusata näin?

Tee jotain. Ajattele. Mutta jotta hän pystyisi ajattelemaan, hänen pitäisi ensin saada metallikuula ulos suustaan ennen kuin tuska veisi häneltä järjen. Hän työnsi peukalon ja etusormen suupielistä sisään. Tunnusteli tappeja. Yritti epätoivoisesti työntää sormiaan tappien alle. Siitä seurasi yskänkohtaus ja paniikki, kun hän ei saanut henkeä. Hän tajusi että tapit olivat turvottaneet henkitorven yläosan, että hän tukehtuisi pian. Hän potki rautaovea, yritti huutaa, mutta metallikuula tukahdutti äänen. Hän antoi jälleen kerran periksi. Nojasi seinää vasten. Kuunteli. Erottiko hän varovaisia askeleita? Liikkuiko mies huoneessa, leikkikö mies sokkoa hänen kanssaan? Vai kuuliko hän vain veren huminaa omissa korvissaan? Kipua uhmaten hän puristi suun kiinni. Hän onnistui hädin tuskin painamaan tapit takaisin kuulan sisään ennen kuin ne työntyivät taas esiin ja pakottivat suun auki. Tuntui kuin kuula olisi alkanut sykkiä, aivan kuin se olisi muuttunut rautaiseksi sydämeksi, osaksi häntä.

Tee jotain. Ajattele.

Jouset. Tapeissa oli jouset.

Tapit olivat työntyneet esiin, kun mies oli nykäissyt langasta.

»Älä koske lankaan», mies oli sanonut.

Miksi? Mitä silloin tapahtuu?

Hän liukui seinää pitkin alas istuma-asentoon. Betonilattia huokui kosteaa kylmyyttä. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta hän ei jaksanut. Kaikkialla oli hiljaista. Äänetöntä.

Hän ajatteli sanoja, jotka hänen olisi pitänyt sanoa niille ihmisille, joita hän rakasti, sen sijaan että hän oli täyttänyt niillä hiljaisuuden sellaisten ihmisten seurassa, joista hän ei välittänyt lainkaan.

Pakotietä ei ollut. Oli vain hän, seuranaan silmitön tuska ja pää, joka oli räjähtämispisteessä.

»Älä koske lankaan.»

Jos hän nykäisisi langasta, tapit painuisivat ehkä takaisin, uppoaisivat kuulan sisään, ja hän pääsisi eroon tuskasta.

Ajatukset kiersivät kehää. Kuinka kauan hän oli ollut täällä? Kaksi tuntia? Kahdeksan tuntia? Kaksikymmentä minuuttia?

Jos ratkaisu oli niin yksinkertainen, jos kaikki selviäisi lankaa nykäisemällä, miksei hän ollut tehnyt sitä jo? Siksikö, että ilmiselvästi mielenvikainen ihminen oli varoittanut häntä tekemästä niin? Vai oliko tämä osa leikkiä, yrittikö mies huijata häntä, jotta hän ei tekisi mitään saadakseen tarpeettoman kivun loppumaan? Vai oliko leikin ideana se, että hän uhmaisi kieltoa ja vetäisi langasta, minkä jälkeen… tapahtuisi jotain kamalaa. Mitä se voisi olla, mikä hänen suuhunsa työnnetty kuula oikein oli?

Kyse oli ihan varmasti leikistä, julmasta leikistä. Hänen olisi pakko tehdä jotain. Tuska oli sietämätöntä, kurkku turposi koko ajan, hän tukehtuisi kohta.

Hän yritti huutaa vielä kerran, mutta huuto tukahtui vaimeaksi nyyhkäisyksi, ja hän räpytteli silmiään yhä uudestaan ja uudestaan. Kyyneleitä ei enää tullut.

Sormet tavoittivat huulten välistä roikkuvan langan ja sen päässä olevan silmukan. Hän veti varovasti niin että lanka kiristyi.

Hän katui kaikkea mitä hän ei ollut tehnyt, totta kai. Mutta jos kieltäymyksessä eletty elämä olisi kuljettanut hänet jonnekin muualle kuin juuri tänne, juuri nyt, hän olisi mieluummin valinnut sen. Hän halusi vain elää. Millaista elämää tahansa. Niin yksinkertaista se oli.

Hän nykäisi silmukasta.

Neulat ponkaisivat esiin tappien päistä. Jokainen neula oli seitsemän senttimetriä pitkä. Neljä neulaa työntyi poskien läpi kasvojen kummaltakin puolelta, kolme työntyi sivuonteloihin, kaksi nenään ja kaksi leuan läpi. Yksi neula lävisti ruokatorven ja yksi oikean silmämunan. Kaksi neulaa tunkeutui kitalaen takaosan läpi aivoihin. Mutta mikään näistä ei ollut tärkein kuolinsyy. Metallikuula esti sylkemisen, jolloin haavoista valuva veri virtasi suusta suoraan henkitorveen ja sitä pitkin keuhkoihin. Näin ollen veren hapensaanti estyi, mikä vuorostaan johti sydämenpysähdykseen ja siihen mitä oikeuslääkäri lausunnossaan kutsuisi nimellä serebraalinen hypoksia, eli aivojen hapenpuute. Toisin sanoen: Borgny Stem-Myhre hukkui.

2. Selittävä pimeys

18. joulukuuta

Päivät ovat lyhyitä. Ulkona on yhä valoisaa, mutta täällä, leikkaushuoneessa, vallitsee ikuinen kaamos. Seinille kiinnitettyjen valokuvien ihmiset näyttävät pöytälampun valossa ärsyttävän iloisilta ja pahaa aavistamattomilta. Aivan kuin he olisivat täynnä odotusta, aivan kuin olisi itsestään selvää, että elämä levittäytyy heidän edessään tasaisena ja säröttömänä kuin peilityyni ajan meri. Olen leikellyt sanomalehtiä, saksinut niistä pois nyyhkytarinat järkyttyneistä omaisista, editoinut näkymättömiin veriset yksityiskohdat siitä miten ruumis löydettiin. Olen säästänyt vain sukulaisten tai ystävien juttuja tekeville toimittajille luovuttamat kuvat, jotka esittävät uhria parhaimmillaan, joissa hän hymyilee aivan kuin olisi kuolematon.

Poliisi ei tiedä juuri mitään. Vielä. Mutta töitä on tulossa lisää.

Mikä se on? Mikä tekee ihmisestä murhaajan? Onko kyse synnynnäisestä ominaisuudesta, geenistä, perinnöllisestä potentiaalista joka toisilla on ja toisilla ei? Vai johtuuko kaikki vain maailman kohtaamisen synnyttämästä pakosta, eloonjäämisstrategiasta, hengen pelastavasta sairaudesta, rationaalisesta hulluudesta? Sillä aivan kuten sairaudet ovat elimistön kuumeisia varoituslaukauksia, hulluus on välttämätön pakenemiskeino paikkaan, jossa ihminen voi rakentaa itselleen uuden suojamuurin.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jokaisen terveen ihmisen perustaitoihin kuuluu kyky tappaa. Elämä on jatkuvaa taistelua hyvinvoinnista, eikä sillä, joka ei kykene surmaamaan lähimmäistään, ole oikeutusta elää. Tappaminenhan vain nopeuttaa sitä, mikä on joka tapauksessa väistämättä edessä. Kuolema ei tee poikkeuksia ja hyvä niin, koska elämä on tuskaa ja kärsimystä. Näin ajatellen jokainen murha on armoteko. Sitä ei vain voi ymmärtää silloin kun aurinko lämmittää ihoa, vesi virtaa huulilla ja ihminen aistii idioottimaisen elämänhalun jokaisessa sydämenlyönnissään ja on valmis maksamaan pienestäkin hetkestä aikaa, joka on täynnä kaikkea mitä hän on saavuttanut elämässään; arvoa, asemaa, periaatteita. Silloin on pakko turvautua koviin otteisiin, ohittaa hämmentävä, sokaiseva valo. Näyttää väkisin tie kylmään, selittävään pimeyteen. Ja kaivaa esiin kova ydin. Totuus. Juuri sen minä halusin löytää. Ja löysinkin. Tiedon siitä, mikä tekee ihmisestä murhaajan.

Entä oma elämäni, kuvittelenko minäkin sen peilityyneksi ajan mereksi?

En todellakaan. Pian lojun itsekin kuoleman kaatopaikalla, samassa läjässä tämän pienen draaman muiden näyttelijöiden kanssa. Mutta olipa ruumiini mädäntymisen aste mikä hyvänsä, vaikkei jäljellä olisi enää muuta kuin pelkkä luuranko, hymy ei väistyisi huuliltani. Koska juuri tämä on minun syyni elää, ainoa oikeutus minun olemassaololleni, minun mahdollisuuteni puhdistua ja vapautua kaikesta häpeästä.

Kaikki on kuitenkin vasta alussa. Seuraavaksi sammutan lampun ja lähden ulos päivänvaloon. Siihen vähään, mitä siitä on vielä jäljellä.

3. Hongkong

Sade ei loppunut ihan heti. Eikä vielä kohtakaan. Se ei kerta kaikkiaan suostunut loppumaan. Sää pysyi kosteana ja lämpimänä, viikosta toiseen. Maassa lillui vettä, moottoritiet romahtivat, muuttolinnut unohtivat muuttaa ja uutisissa kerrottiin hyönteisistä, joita ei ollut koskaan aiemmin tavattu yhtä pohjoisessa. Kalenterin mukaan oli talvi, mutta Oslon nurmet eivät olleet ainoastaan lumettomat; ruoho ei ollut edes muuttunut ruskeaksi. Se helotti yhtä vihreänä ja kutsuvana kuin Sognin tekonurmikenttä, missä lannistuneet kuntoilijat tyytyivät juoksemaan Dæhlie-trikoissaan odottaessaan turhaan lunta, että pääsisivät hiihtämään. Uudenvuodenaattona oli niin sumuista, että rakettien pauke kantautui Oslon keskustasta aina Askeriin saakka, mutta raketeista ei nähnyt vilaustakaan vaikka ne olisi ammuttu omalta kotipihalta. Siitä huolimatta norjalaiset lähettivät ilotulitteina ilmaan kuusisataa kruunua taloutta kohti, kertoi kuluttajatutkimus, jossa todettiin myös että niiden norjalaisten määrä, jotka toteuttivat unelmaansa valkoisesta joulusta Thaimaan valkeilla hiekkarannoilla, oli kaksinkertaistunut vain kolmessa vuodessa. Mutta myös Kaakkois-Aasiassa sää tuntui heittävän häränpyllyä; uhkaavia myrskyvaroituksia, joita sääkartassa näkyi yleensä ainoastaan taifuunikaudella, oli pitkin ja poikin Kiinanmerta. Hongkongissa, missä helmikuu on normaalisti yksi vuoden kuivimmista kuukausista, satoi tänä aamuna kaatamalla, ja huono näkyvyys aiheutti sen että Cathay Pacific Airwaysin lento 731 Lontoosta joutui kiertämään ylimääräisen lenkin ennen koneen laskeutumista Chek Lap Kokiin.

»Ole onnellinen, että emme ole laskeutumassa vanhalle lentokentälle», kiinalaiselta näyttävä matkustaja totesi Kaja Solnessille, joka puristi käsinojia rystyset valkoisina. »Se oli keskellä kaupunkia, kone olisi lentänyt suoraan päin pilvenpiirtäjää.»

Mies ei ollut lausunut aiemmin sanaakaan koko kaksitoista tuntia kestäneen lentomatkan aikana. Kaja tarttui ahnaasti tilaisuuteen keskittyä johonkin muuhun kuin siihen tosiasiaan, että hän oli ilmassa, lentokoneessa, joka töyssähteli epätasaisesti ilmakuopasta toiseen:

»Kiitos, sir, tuo rauhoitti kummasti. Oletteko te englantilainen?»

Mies säpsähti aivan kuin joku olisi antanut hänelle korvapuustin, ja Kaja tajusi loukanneensa häntä verisesti vihjaamalla, että hän oli osa entistä siirtomaavaltaa: »Ööh… tai ehkä kiinalainen?»

Mies pudisti päätään määrätietoisesti: »Hongkonginkiinalainen. Entäs neiti itse?»

Kaja Solness mietti hetken, pitäisikö hänen vastata »hokksundinnorjalainen», mutta päätyi kuitenkin sanomaan vain »norjalainen», minkä jälkeen hongkonginkiinalainen hetken mietittyään huudahti »ahaa!», korjasi norjalaisen »skandinaaviksi» ja kysyi, mikä hänet oli tuonut Hongkongiin.

»Tulin etsimään miestä», hän sanoi ja tuijotti alhaalla levittyviä lyijynharmaita pilviä siinä toivossa, että maa ilmestyisi pian näkyviin.

»Ahaa!» hongkonginkiinalainen toisti. »Olette hyvin kaunis, neiti. Älkääkä uskoko ihmisten väitteitä siitä, että kiinalaiset menevät naimisiin pelkästään kiinalaisten kanssa.»

Kaja hymähti vaisusti. »Tarkoitatte kai hongkonginkiinalaisia?»

»Etenkin hongkonginkiinalaisia», mies nyökkäsi innokkaasti ja näytti sormuksetonta kättään. »Olen mikrosirualalla, perheellämme on tehtaita Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Mitä te aiotte tehdä tänä iltana?»

»Nukkua, toivottavasti», Kaja vastasi haukotellen.

»Entä huomisiltana?»

»Silloin olen toivottavasti löytänyt miehen ja matkalla takaisin kotiin.»

Mies kurtisti otsaansa. »Mistä moinen kiire, neiti?»

Mies tarjosi kyytiä mutta Kaja kieltäytyi ja ajoi keskustaan kaksikerroksisella bussilla. Tuntia myöhemmin hän seisoi yksin hotelli Empire Kowloonin käytävällä ja hengitti hitaasti sisään ja ulos. Hän oli työntänyt avainkortin huoneensa oveen, mutta ovi pitäisi vielä avata. Hän pakotti kätensä painamaan kahvan alas. Sitten hän riuhtaisi oven auki ja tuijotti huoneeseen.

Siellä ei ollut ketään.

Ei tietenkään.

Hän meni sisään, jätti vedettävän matkalaukkunsa sängyn viereen, asettui seisomaan ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Katse osui ensin kadulla, seitsemäntoista kerrosta alempana kuhisevaan väkijoukkoon, sitten pilvenpiirtäjiin, jotka eivät muistuttaneet tippaakaan loisteliaita tai vähintäänkin mahtailevia sisaruksiaan Manhattanilla, Kuala Lumpurissa tai Tokiossa. Nämä näyttivät vähän termiittikeoilta, pelottavilta ja vaikuttavilta yhtä aikaa; ne olivat ikään kuin todisteita siitä, miten Homo sapiens kykenee sopeutumaan silloin kun seitsemän miljoonan ihmisen on mahduttava hieman yli sadan neliökilometrin alueelle. Kaja tunsi väsymyksen valtaavan ruumiinsa, hän potkaisi kengät jalasta ja heittäytyi sängylle makaamaan. Vaikka huone oli tarkoitettu kahdelle hengelle ja majapaikkana neljän tähden hotelli, satakaksikymmentä senttiä leveä sänky vei miltei kaiken lattiatilan. Ja hän ajatteli, että hänen pitäisi löytää näiden termiittikekojen keskeltä eräs tietty henkilö, mies, joka kaikesta päätellen ei halunnut tulla löydetyksi.

Hän punnitsi mielessään vaihtoehtoja: ummistaako silmät, vai ryhtyäkö töihin saman tien. Hetken päästä hän kokosi itsensä ja nousi ylös. Riisuutui ja meni suihkuun. Suihkussa käytyään hän seisoi peilin edessä ja totesi ilman omahyväisyyttä, että hongkonginkiinalainen oli oikeassa: hän oli kaunis. Kyse ei ollut ainoastaan hänen omasta mielipiteestään, vaan toteamus oli niin lähellä totuutta kuin kauneus vain voi olla. Kasvoja leimasivat korkeat poskipäät, pikimustat ja voimakkaat mutta silti kauniisti kaartuvat kulmakarvat ja niiden alapuolella lähes lapsenomaisen suuret silmät, joiden vihreissä iiriksissä erottui kypsän, nuoren naisen intensiivistä hehkua. Hiukset olivat hunajanruskeat ja suu aavistuksen leveä, täyteläiset huulet painuivat hieman toisiaan vasten. Kaula oli pitkä ja hoikka, vartalo samoin, ja pienet rinnat kohosivat täydellisestä, joskin talvisen kalpeasta ihosta kuin kaksi hyväilevää aaltoa. Lanteiden kaari oli pehmeä. Pitkät jalat olivat houkutelleet kaksi oslolaista mallitoimistoa hänen luokseen, kun hän oli yläasteella Hokksundissa, ja mallitoimistojen edustajat olivat pudistelleet päätään hänen kieltäytyessään työtarjouksista. Kaikkein eniten häntä oli ilahduttanut se, mitä toinen heistä oli sanonut lähtiessään: »Hyvä on, mutta muista, tyttö rakas: kauneutesi ei ole täydellistä. Sinulla on pienet ja terävät hampaat. Sinun ei kannattaisi hymyillä niin usein.»

Tämän kuultuaan hän oli hymyillyt entistä herkemmin.

Kaja veti jalkaansa puuvillahousut, puki ylleen kevyen sadetakin ja leijui painottomasti ja äänettömästi hissillä alas hotellin aulaan.

»Chungking Mansion?» vastaanottovirkailija toisti, onnistui melkein estämään kulmiaan kohoamasta ja osoitti: »Kimberley Roadia Nathan Roadille, ja sen jälkeen vasemmalle.»

Kaikilla Interpolin jäsenmaan majapaikoilla ja hotelleilla oli velvollisuus pitää rekisteriä ulkomaalaisista vieraista, mutta kun Kaja oli soittanut Norjan suurlähetystön sihteerille tarkistaakseen, minne hänen etsimänsä mies oli viimeksi rekisteröitynyt, sihteeri oli selittänyt ettei Chungking Mansion ollut hotelli eikä mansion sanan alkuperäisessä merkityksessä. Se oli läjä kauppoja, katukeittiöitä ja ravintoloita sekä todennäköisesti satoja luvallisia ja luvattomia majapaikkoja, joissa oli tilaa kahdesta kahdellekymmenelle yöpyjälle – kaikki tämä jaettuna neljään kolossimaiseen kerrostaloon. Vuokrattavat huoneet saattoivat olla mitä tahansa yksinkertaisista, puhtaista ja siisteistä nukkumatiloista rotanloukkoihin ja yhden tähden vankiselleihin. Ja mikä tärkeintä: Chungking Mansionissa elämässään vähään tyytyvä ihminen saattoi nukkua, syödä, asua, käydä töissä ja lisääntyä astumatta kertaakaan ovesta ulos.

Nathan Roadilta, vilkkaalta kauppakadulta, joka oli täynnä merkkituotteita, kiiltäviä julkisivuja ja korkeita näyteikkunoita, Kaja löysi sisäänkäynnin Chungkingiin. Ja astui ovesta sisään.

Pikaruokapaikoista lehahti ruoan tuoksua, suutarit takoivat alasimiaan, radiosta tulvi muslimien rukouksia ja käytettyjä vaatteita kauppaavien liikkeiden myyjät loivat väsyneitä katseita ohikulkijoihin. Kaja väläytti hämmentyneen hymyn Lonely Planet kädessään kävelevälle reppumatkailijalle, jonka valkoiset ja palelevat jalat törröttivät esiin ylioptimististen maastoshortsien lahkeista.

Univormuun sonnustautunut vartija vilkaisi Kajan näyttämää lappua, sanoi »lift C» ja osoitti käytävää eteenpäin.

Hissin edessä oli niin pitkä jono, että Kaja mahtui sisään vasta kolmannella yrittämällä, ja hän seisoi väkijoukon keskelle puristuneena nitisevässä ja tärisevässä rauta-arkussa, joka toi mieleen mustalaisten tavan haudata vainajansa pystyasennossa.

Majapaikan omistaja oli turbaanipäinen muslimi. Mies riensi oitis esittelemään Kajalle innokkaasti pientä laatikkomaista tilaa, johon oli sängyn lisäksi ihme kyllä onnistuttu ahtamaan televisio, joka oli seinällä sängyn jalkopäässä, sekä ilmastointilaite, joka surisi nukkujan pään yläpuolella. Omistajan into laimeni, kun Kaja keskeytti mainospuheen näyttämällä valokuvaa etsimästään miehestä sekä lappua, johon oli kirjoitettu miehen nimi samalla tavalla kuin passissa, ja kysyi missä mies oli nyt.

Reaktion nähtyään Kaja kiirehti selittämään, että hän oli miehen aviopuoliso. Suurlähetystössä oli varoitettu, että virallisen henkilöllisyystodistuksen esitteleminen Chungkingissä saattaisi »toimia tarkoitustaan vastaan». Ja kun Kaja vielä varmuuden vuoksi lisäsi, että hänellä ja kuvan miehellä oli viisi yhteistä lasta, majapaikan omistajan asenne muuttui radikaalisti. Nuori, länsimainen pakana, joka oli ehtinyt saattaa maailmaan niin monta lasta, herätti hänessä kunnioitusta. Hän huokaisi raskaasti, pudisti päätään ja sanoi pahoittelevaan sävyyn töksähtelevällä englannin kielellä: »Kovin ikävää, kovin ikävää, rouva. He tulivat ja ottivat hänen passinsa.»

»Ketkä?»

»Ketkä? Triadi, rouva. Aina Triadi.»

»Triadi?» Kaja huudahti.

Hän oli toki kuullut järjestöstä, mutta kuvitteli sittenkin ettei kiinalaista mafiaa oikeasti ollut olemassa muualla kuin sarjakuvissa ja karate-elokuvissa.

»Istukaa alas, rouva.» Mies veti kiireesti esiin tuolin, jolle Kaja mätkähti istumaan. »He tulivat etsimään häntä, hän oli poissa, he veivät hänen passinsa.»

»Passin? Minkä takia?»

Mies epäröi.

»Olkaa kiltti ja kertokaa, minun on pakko saada tietää.»

»Miehenne harrasti hevospelejä, ikävä kyllä.»

»Hevospelejä?»

»Happy Valleyn laukkaradalla. Inhottava paikka.»

»Onko hänellä pelivelkoja? Triadille?»

Mies nyökkäili ja pudisti päätään moneen kertaan vuoroin vakuuttaakseen ja vuoroin pahoitellakseen, että päätelmä oli oikea.

»Joten häneltä vietiin passi?»

»Hänen täytyy maksaa velat ja ostaa passi takaisin, jos hän haluaa matkustaa pois Hongkongista.»

»Hänhän voi käydä hakemassa uuden passin Norjan konsulaatista.»

Turbaani huojui puolelta toiselle. »Niin tietysti. Ja väärennetyn passin saa täältä Chungkingistä kahdeksallakymmenellä Amerikan dollarilla. Mutta ongelmana ei olekaan passi. Ongelmana on se, että Hongkongilla on silmät, rouva. Miten te tulitte tänne?»

»Lentämällä.»

»Ja miten aiotte matkustaa pois?»

»Lentämällä.»

»Lentokenttä. Lentoliput. Kaikki nimet tietokoneella. Monta tarkistuspistettä. Triadi maksaa useille lentokentän työntekijöille kasvojen tunnistamisesta. Ymmärrättekö nyt?»

Kaja nyökkäsi hitaasti. »Pakeneminen on hankalaa.»

Omistaja pudisti päätään nauraen. »Ei, rouva. Pakeneminen on mahdotonta. Mutta Hongkongissa on helppo piileskellä. Seitsemän miljoonaa ihmistä. Helppo kadota väkijoukkoon.»

Univaje alkoi yhtäkkiä painaa, ja Kaja ummisti silmänsä. Omistaja ilmeisesti tulkitsi eleen väärin, koska hän laski kätensä lohduttavasti Kajan olkapäälle ja mutisi: »No niin, no niin.»

Hän epäröi, kumartui sitten eteenpäin ja kuiskasi: »Luulen että hän on täällä vieläkin, rouva.»

»Aivan, ymmärrän.»

»Ei, tarkoitan että hän on täällä, Chungkingissä. Olen nähnyt hänet.»

Kaja nosti päätään.

»Kaksi kertaa», mies sanoi. »Li Yuanissa. Hän syö siellä. Halpaa riisiä. Älä kerro kenellekään, että sanoin. Sinun miehesi on hyvä mies. Mutta paljon ongelmia.» Omistaja pyöritteli silmiään niin että ne olivat vähällä kadota turbaanin alle. »Paljon ongelmia.»

Li Yuan oli yhtä kuin ravintolan tiski, neljä muovipöytää sekä kiinalaismies, joka hymyili Kajalle kannustavasti, kun tämä kuuden tunnin, kahden riisiannoksen, kolmen kahvikupillisen ja kahden vesilitran jälkeen heräsi säpsähtäen, nosti päänsä rasvaiselta pöydältä ja katsoi häntä.

»Tired?» mies kysyi nauraen ja väläytti vajavaista hammasrivistöään.

Kaja haukotteli, tilasi neljännen kupin kahvia ja jatkoi odottamista. Kaksi kiinalaista istahti tiskin ääreen mitään sanomatta ja mitään tilaamatta. Miehet eivät uhranneet hänelle katsettakaan, mistä hän oli ainoastaan iloinen. Ruumis oli niin jäykkänä viime vuorokauden istumisesta, että joka paikkaa kolotti riippumatta siitä, missä asennossa hän istui. Hän pyöritteli päätään puolelta toiselle saadakseen veren kiertämään. Sitten hän taivutti päätä taaksepäin. Niskassa naksahti. Hän tuijotti katossa olevia sinertävänvalkoisia loisteputkia, minkä jälkeen hän laski päänsä takaisin alas. Ja tuijotti suoraan ahdistuneisiin, kalpeisiin kasvoihin. Mies oli seisahtunut käytävälle, alas lasketun teräskaihtimen eteen, ja tarkkaili sieltä Li Yuanin pientä ravintolatilaa. Miehen katse pysähtyi tiskin ääressä istuviin kiinalaisiin. Sitten hän kiiruhti eteenpäin.

Kaja nousi seisomaan, mutta toinen jalka oli puutunut ja petti alta. Hän nappasi laukkunsa ja nilkutti miehen perään niin nopeasti kuin suinkin kykeni.

»Welcome back», hän kuuli Li Yuanin huutavan peräänsä.

Mies oli näyttänyt kovin laihalta. Kuvissa hän oli ollut leveäharteinen ja pitkä kuin heinäseiväs, ja television keskusteluohjelmassa tuoli, jolla mies istui, oli näyttänyt siltä kuin se olisi tehty kääpiöille. Siitä huolimatta hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, kuka mies oli: Lyhyen sängen peittämä kuhmurainen pää, iso nenä, alkoholin haalistamat vaaleansiniset silmät, joita ympäröi ohuiden verisuonten verkosto. Päättäväinen leuka ja yllättävän lempeä, melkein kaunis suu.

Hän kompuroi ovesta ulos Nathan Roadille. Neonvalojen loisteessa hänen katseensa osui nahkatakin peittämään selkään, joka kohosi väkijoukon yläpuolelle. Mies ei näyttänyt kävelevän nopeasti, mutta siitä huolimatta hänen täytyi juosta pysyäkseen perässä. Mies kääntyi pois vilkkaalta ostoskadulta, ja hän kasvatti välimatkaa kun he siirtyivät kapeammille ja rauhallisemmille pikkukujille. Hänen katseensa osui tienviittaan, jossa luki Melden Row. Hänen olisi tehnyt mieli mennä miehen luo, esittäytyä ja hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä. Mutta hän oli päättänyt pitäytyä suunnitelmassaan: hän halusi ensin selvittää, missä mies asui. Sade oli lakannut, ja yhtäkkiä pilvet väistyivät sivuun paljastaen kaistaleen korkeaa ja sametin mustaa taivasta, jolla tuikkivat nuppineulanpään kokoiset, kirkkaat tähdet.

Kaksikymmentä minuuttia käveltyään mies pysähtyi odottamatta kadunkulmaan, ja Kaja pelästyi että hänet oli huomattu. Mies ei kuitenkaan kääntynyt, otti vain jotain takintaskusta. Kaja tuijotti ällistyneenä. Tuttipullo?

Mies kääntyi kulman taakse.

Kaja seurasi perässä ja saapui isolle aukiolle, joka oli täynnä enimmäkseen nuoria ihmisiä. Aukion toisessa päässä, leveiden lasiovien yläpuolella näkyi valaistuja, englannin- ja kiinankielisiä kylttejä. Kaja tunnisti muutaman nimen – ne olivat uusia elokuvia, joita hän ei ehtisi koskaan käydä katsomassa. Katse tavoitti jälleen nahkatakkisen miehen, ja Kaja ehti nähdä kuinka tämä laski tuttipullon tyhjänä odottavaa hirsipuuta esittävän pronssipatsaan matalan jalustan reunalle. Sen jälkeen mies käveli kahden täpötäyden penkin ohi ja istahti kolmannelle nostettuaan ensin sanomalehden penkiltä. Noin kahdenkymmenen sekunnin kuluttua mies nousi taas, meni takaisin patsaan luo, nappasi ohimennen tuttipullon mukaansa, sujautti sen takintaskuun ja lähti kävelemään samaa tietä kuin oli tullutkin.

Sade oli alkanut uudestaan, kun Kaja näki miehen menevän sisään Chungking Mansionin ovesta. Hän alkoi pikkuhiljaa valmistautua puheeseensa. Hisseillä ei ollut enää jonoa, mutta siitä huolimatta mies käveli portaita ylös, kääntyi oikealle ja katosi heilurioven taakse. Hän kiiruhti perään ja huomasi yhtäkkiä olevansa rapistuneessa, autiossa porraskäytävässä, jossa löyhkäsi kissanpissa ja märkä betoni. Hän pidätti hengitystään, muttei kuullut muuta kuin tipahtelevien pisaroiden läiskähdyksiä. Juuri kun hän oli päättänyt jatkaa matkaa ylöspäin, hän kuuli oven paukahtavan kiinni jossain alempana. Hän syöksyi portaita alas ja löysi ainoan a...