Titteli.png

Englanninkielinen alkuteos The Case of the Man Who Died Laughing

Copyright © Sacred Cow Media Ltd 2010

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-8938-3
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9395-3

Itä-Lontoon Homertonin sairaalan kätilöille

Yksi

Vish Puri lepäsi Ambassadorinsa takapenkillä ikkunat kiinni ja ilmastointi täysillä tuulilasin murtumaa tarkkaillen. Se oli alkanut pelkkänä särönä – iltapäivällä Mathura Roadilla ohi kiitäneen rekan sinkauttamana kivenä. Mutta vaikka ikkunaan oli pantu teippiä kuin siteeksi, se alkoi levitä.

Delhin helvetillinen helle porotti tuulilasiin, yritti löytää sen heikkoudet ja nujertaa sen alle jääneen uhmakkaan viileän ilman. Yksityisetsivä kuvitteli, miltä syvänmerentutkijasta täytyy tuntua, kun hän kuuntelee pikkuruisen aluksensa narahtelua tuhansien tonnien paineessa.

Sinä kesäkuun alun päivänä pääkaupungin ylin lämpötila oli ollut 44 celsius- eli 111 fahrenheitastetta – niin korkea että asfaltti oli pehmentynyt, muuttunut lakritsintahmeaksi. Oli niin kuumaa, että vaikka pimeän tulosta oli jo tunti, ilma tuntui keuhkoissa kuin tulelta.

Mikään ei kuitenkaan kyennyt hillitsemään Delhin ruuhkan hektisyyttä. Mihin tahansa Puri katsoi, tuhannet ja taas tuhannet ihmiset puskivat läpi helteen, etuvalot valaisivat jylisevän liikenteen ja ajoneuvojen röyhtäilemät höyryt. Työläiset, palvelijat ja opiskelijat pakkautuivat ilmastoimattomiin linja-autoihin; pyöräilijät läpihikoilluissa paidoissaan painelivat polkimiaan; kolmen, neljän, jopa viiden hengen suuruiset perheet menivät skootteriensa kyydissä äiti naistensatulassa vauva sylissä ja vanhemmat lapset isän ja äidin välissä.

Ja kauppa kävi joka paikassa. Hitaan liikenteen seassa parveili vekaroita myymässä jääkylmää kookosta ja Booker-palkittujen romaanien piraattikopioita. Jalkakäytäville oli kasattu vesimeloneja. Tuulilasinpyyhkimien alle näppärästi sujautetut mainoslehtiset hehkuttivat hakimia1, joka lupasi karkottaa pahat henget ja kumota kiroukset.

Katsellessaan lukemattomia hiestä kiiltäviä ja liukkaita kasvoja, joiden silmät räpyttelivät saasteen keskellä ja huulet olivat janosta rutikuivat, Puri jäi miettimään miten stoalaisesti Dilli-wallahit (kuten delhiläisiä kutsuttiin) elivät elämäänsä ilmeisen tottuneina pääkaupungin ankariin ja pääasiassa huononeviin oloihin. Jokin hänessä ihaili heidän sitkeyttään, heidän yllättävän hyvää tuultaan niin armottomassa ympäristössä, mutta hän myös suri ihmisen kykyä sopeutua kaikkiin oloihin ja mieltää ne normaaleiksi.

”Henkiinjäämisvaisto on sekä siunaus että kirous”, hän kiteytti.

Mitä yksityisetsivään itseensä tuli, hän oli tottunut ilmastointiin. Jos se puuttui, hän pärjäsi safaripuvuissaan ja Sandown-lakeissaan perin huonosti. Kesän ollessa kuumimmillaan hän pysytteli sisällä mahdollisimman paljon. Kun ulos oli mentävä, hänen kuskinsa Käsijarru joutui kävelemään hänen vieressään päivänvarjon kanssa taatakseen, ettei työnantaja paistunut. Puri oli myös hankkinut pikkuruisen patterikäyttöisen tuulettimen. Mutta näissä lämpötiloissa sen käyttäminen johti täsmälleen päinvastaisiin tuloksiin kuin oli tarkoitettu – tuntui kuin olisi pannut kasvonsa pakoputken eteen.

Hän ei voinut kuin rukoilla että tuulilasi kestäisi. Hän pystyisi lähettämään Käsijarrun korjauttamaan sen aikaisintaan huomispäivänä.

Illasta tulisi pitkä.

Puri vilkaisi kelloaan. Kymmentä vaille kahdeksan – sovittu operaatio Fun ’N’ Food Villagessa alkaisi kymmenen minuutin kuluttua.

”Kohde lähestyy IGI:n siltaa, kuuntelen”, hän sanoi radiopuhelimeensa.

Hänen jäljittämänsä hopeanvärinen Safari lähti muurien ympäröimien asuntojen ja koreiden huviloiden alueelta Etelä-Delhistä ja suuntasi uudelle, korotusten varassa kulkevalle kolmikaistaiselle pikatielle, joka meni ohi Indira Gandhin kansainvälisen lentokentän.

”Asemissa ollaan, Pomo”, ääni vastasi. Puhuja oli Mitä yksityisimpien etsivien parhaita vakoilijoita. Puri, jolla oli tapana antaa ihmisille lempinimiä, kutsui häntä Loisteputkeksi, koska mieheltä kesti yleensä aamuisin ”jonkin aikaa syttyä”.

”Loistavaa”, etsivä vastasi. ”Meidän pitäisi olla siellä pian. Jos veikkopaha vain pääsee liikkeelle. Luoja, on meinaan hidas kuski!”

Yksityisetsivä oli tarkkaillut Safarin matkantekoa epäuskoisesti koko sen ajan, kun he olivat tulleet sen perässä. Kaikki muut kuskit mielsivät tien Formula 1 -radaksi ja pujottelivat raskasta lastia kuljettavien kuorma-autojen ja dieseliä puskevien linja-autojen välissä, kun taas Safari noudatti nopeusrajoitusta tavattoman säntillisesti. Se oli tien ainoa ajoneuvo, joka ei ajanut samanaikaisesti kahdella kaistalla ja pitänyt etuvalojaan täysillä. Eikä sen torvi tuutannut kertaakaan, vaikka kuorma-autojen takaosaan oli maalattu neuvo SOITTAKAA TORVEA!

”Herranjestas!” Puri huudahti tuskastuneena, kun Safari antoi tietä alempiarvoiselle autoriksalle. ”Kannatan kyllä järkevää ajoa – vauhti hurmaa mutta tappaa, niinhän se on. Mutta onko tämä mies jonkin lajin pelle?”

Käsijarru oli aivan yhtä häkeltynyt: ”Missä hän oikein oppi ajamaan?” hän kysyi hindiksi. ”Naisten koulussa?”

”Ei, Yhdysvalloissa”, yksityisetsivä vastasi nauraen.

Mitä yksityisimpien etsivien viimeisin asiakas Shanmuga Sundaram Rathinasabapathy oli tosiasiassa saanut ajokorttinsa Pohjois-Carolinan Raleighissa.

Rathinasabapathyn kansion mukaan (Puri oli onnistunut saamaan siitä kopion vanhalta sota-akatemian kaveriltaan, joka työskenteli tätä nykyä Intian tiedustelupalvelun hommissa) ”Sam” Rathinasabapathy oli tamilisydänkirurgin poika, joka oli syntynyt ja varttunut Tar Heelissä. Hän oli ydinfyysikko ja MIT:stä valmistunut mies, joka oli ”palannut” kuukausi sitten Intiaan tuoden mukanaan myös ”ulkomailla asuvan intialaisen” (UAI) vaimonsa ja kaksi pientä lastaan. Hänen oli määrä työskennellä amerikkalais-intialaisessa firmassa, joka rakensi uuden sukupolven ydinreaktoreita, mutta toistaiseksi hän oli käyttänyt kaiken aikansa ongelmien ja korruptoituneiden käytäntöjen vastaiseen taisteluun pyrkiessään löytämään vuokra-asuntoa, saamaan lapsensa kouluun ja tutustumaan kaupunkiin.

Kolme päivää aiemmin Sam Rathinasabapathy oli saanut seinän vastaansa ja tullut Purin luokse Khan Marketin toimistoon kertomaan tilanteesta.

”Nyt on kyse lapsistani! Mitä minä oikein teen? Olen täysin epätoivoinen!”

Etsivä oli luvannut auttaa ja neuvonut rehtiä, siististi ajeltua Rathinasabapathya tekemään juuri niin kuin yhteyttä ottanut välikäsi toivoi.

”Maksakaa sille pahuksen goondalle ne pari lakhia ja jättäkää loput minulle”, oli hänen sanamuotonsa.

Ensitapaamisen jälkeen Puri oli ihmetellut ”UAI-tapausten” naiiviutta yksityissihteerilleen Elizabeth Ranille. Huippuluokan talousfirmat ja monikansalliset yritykset lähettivät heitä entistä enemmän Intiaan. Suurin osa eli heitä edeltäneiden englantilaisten tapaan hemmoteltuina ja ylellisyydessä, valitti lakkaamatta palvelijoidensa toimista ja punataudista, eikä heillä ollut minkään lajin käsitystä siitä, kuinka Intiassa toimittiin.

”Tämä Sam voi olla loistoveikko, mutta Intiassa hän on täysin hukassa”, yksityietsivä oli sanonut. ”Tässä tilanteessa tarvitaan kokemusta ja ammattitaitoa. Onneksi Vish Puri voi helposti ja mielihyvin tarjota molempia.”

Hän antoi uudelle asiakkaalleen nimen ”Kookos” – ”Hän voi olla päältä ruskea, mutta sisältä hän on satakymmenprosenttisesti gora” – ja pisti suunnitelmansa täytäntöön.

Sam Rathinasabapathy oli ottanut iltapäivällä pankkitililtään vaaditut 200 000 rupiaa – satatuhatta kummastakin lapsesta. Hän oli tuonut rahat Mitä yksityisimmille etsiville, minkä jälkeen Puri oli merkinnyt sarjanumerot muistiin ja pakannut seteliniput ruskeaan duffelikangaskassiin.

Välikäsi oli soittanut kuudelta ja ilmoittanut, missä rahat piti luovuttaa. Loisteputki oli siis ehtinyt mennä asemiin Fun ’N’ Food Villageen.

Sen jälkeen Rathinasabapathyn ei tarvinnut kuin antaa rahat.

”Arvioitu saapumisaika kymmentä... voi luoja, ehkä sittenkin varttia yli, kuuntelen”, Puri sanoi huokaisten, kun Rathinasabapathyn Safari kääntyi pikatieltä pölyiselle yksikaistaiselle tielle.

Auto sai vastaansa kuoppia, merkitsemättömiä hidasteita sekä tavanomaisen liikennekaaoksen, ja sen meno muuttui mateluksi; se oli vähällä törmätä polkupyöräilijään, joka kuljetti korkeaa kananmunarasiapinoa. Käsijarru, joka yritti pysytellä turvallisen välimatkan päässä ja tuli saaneeksi Bedford-rekan vihat niskoilleen, joutui jarruttamaan äkisti. Samalla hän painoi vaistomaisesti torveaan.

”Anteeksi, Pomo!” kuski sanoi nopeasti. ”Mutta hän ajaa kuin vanha nainen!”

”Kaikki amerikkalaiset ajavat tuohon tapaan”, yksityisetsiväkin totesi.

”Amerikassa on varmaan paljon onnettomuuksia”, Käsijarru sanoi hiljaa.

Kun Rathinasabapathy saapui kohteeseensa ja pysäköi auton Fun ’N’ Food Villagen ulkopuolelle, kello oli varttia yli kahdeksan. Hän kiirehti lippukassalle duffelilaukku kädessä ja alkoi jonottaa.

Puri valmistautui, avasi ovensa ja tunsi miten kuumuus ja kosteus hyökyivät hänen ylitseen. Hän alkoi huohottaa ja joutui ottamaan tukea. Kesti vain muutaman sekunnin ennen kuin ensimmäinen hikikarpalo lähti valumaan pitkin niskaa. Hikeä alkoi muodostua myös ylähuulelle, leveiden ja päistä kierrettyjen viiksien alle.

Hän löyhytteli itseään sanomalehdellä, osti pääsylipun ja seurasi asiakastaan kääntöportin toiselle puolelle.

Fun ’N’ Food Village, perin intialainen suosittujen vesilaitteiden hallitsema huvipuisto, oli täynnä riemastuneita lapsia. He kiljahtelivat kiitäessään hurjaa vauhtia halki Vesikourun ja meloessaan Laiskalla joella: ”Phir, phir! Uudestaan, uudestaan!” Kirkkaisiin punjabilaisiin puuvillapukuihin pukeutuneet naiset, jotka olivat käärineet löysät housut polven alapuolelle, seisoivat puolimärkinä pikkulasten altaan matalassa päässä ja leikkivät pienempiensä kanssa. Joukko uimapukuihin ja patkoihin pukeutuneita sikhipoikia pelasi Aaltoaltaassa lentopalloa. Altaiden reunoilla oli penkkejä, joilla istuvat tädit työnsivät varpaansa viileään veteen ja söivät mausteista dhoklaa, jossa oli päällä tuoretta korianteria ja vihreää chiliä. Rasavillit lapsenlapset ja veljenpojat loiskuttelivat toisinaan vettä heidän päälleen.

Puri seurasi Rathinasabapathya, kun tämä puski väkijoukkojen halki kohti yhtä monista puistoon pannuista kipsihahmoista: kyseessä oli hurjan näköinen, kolmen metrin korkuinen kymmenpäistä demonikuningasta Ravanaa esittävä patsas. Silmät olivat julman näköiset ja huulet uhkaavassa mutrussa, kun se heilutteli suurta sapelia, jolla se valmistautui surmaamaan karmean käärmeen.

Välikäsi oli neuvonut Purin asiakasta odottamaan Ravanan edessä.

Rathinasabapathy seisahtui korkeuksiin kohoavan jumalhahmon varjoon. Hän katseli pelokkain silmin iloista väkijoukkoa, joka kulki hänen ohitseen molempiin suuntiin. Etsivä meni puolestaan hajanaiseen jonoon läheisen dhaban eteen ja piti samalla asiakasta silmällä. Kun tuli hänen vuoronsa, hän tilasi lautasellisen aloo tikki masaloita. Hän pohdiskeli ettei välttämättä saisi syödä moneen tuntiin, ja Gymkhanan klubin lounaserikoisuus ”kasviskotletti” oli jättänyt hänen suuhunsa mausteiden nälän, vaikka hän oli suorastaan uittanut lounaansa Maggin chilikastikkeessa.

Ruoka oli herkullista, ja pyyhkäistyään tupakanlehtilautaselta varmasti viimeisetkin chutneyt hän tilasi toisen. Sen jälkeen hän otti chuskin, lisäsiirapilla varustetun jeeracolaversion, jonka hän joutui syömään nopeasti ettei se sulaisi, ja lisäksi hän joutui varomaan pudottelemasta vaatteilleen raskauttavia tahroja, jotka hänen haukansilmäinen vaimonsa saattaisi hoksata.

Kun kello tuli puoli yhdeksän, välikädestä ei vielä näkynyt jälkeäkään. Puri alkoi jo miettiä, oliko suunnitelma mennyt pilalle. Hän kirosi hiljaa, ettei ollut ajatellut asiakkaansa huonoja ajotaitoja. Mutta miten kukaan ylipäänsä ajoi itse eikä käyttänyt kuskia?

Kaiuttimista tuli kuulutus, ensin hindiksi ja sitten englanniksi. ”Namashkar”, sanoi lempeän laulava ääni. ”Pyydämme ystävällisesti vieraita olemaan virtsaamatta veteen. WC:t löytyvät takaosasta. Kiitos.”

Kului vielä viisi minuuttia. Puri vältteli tiukasti katsekontaktia asiakkaansa kanssa, sillä välikäsi saattoi olla lähistöllä. Ilmapallo-wallah, joka oli tehnyt vilkkaasti kauppaa aaltoaltaan edessä, tuli seisomaan parin metrin päähän Rathinasabapathyn vasemmalle puolelle.

Sitten ydinfyysikkoa lähestyi lyhyt vanttera mies, jolla oli paksu kaula ja mustaksi värjätyt hiukset. Selkä oli dhabaan päin, joten etsivä ei nähnyt hänen kasvojaan. Mutta Puri kykeni päättelemään itsestään selvien asioiden lisäksi – siis että mies oli hieman yli 50-vuotias, omisti koiran ja oli saapunut tapaamispaikalle muutaman viime minuutin kuluessa – myös sen, että hänellä oli käynnissä suhde (takataskussa erottui yksittäisen kondomin muotoinen painauma) ja että hän oli varttunut maaseudulla, missä arsenikki oli saastuttanut juomaveden (käsissä oli runsaasti mustia täpliä).

Puri painoi pienen kuulokkeensa syvemmälle korvaan. Se oli yhdistetty kuuntelulaitteeseen, joka oli pantu Intian lippua esittävään neulaan asiakkaan paidantaskussa.

”Herra Rathinasabapathy?” yksityisetsivä kuuli välikäden kysyvän lasten pitämän metakan yli. Ääni kertoi itsevarmasta lipevyydestä.

”Aivan, minä olen”, ydinfyysikko vastasi pelokkaan kuuloisena. ”Kuka te olette?”

”Puhuimme aiemmin puhelimessa.”

”Sanoitte tulevanne kahdeksalta. Olen odottanut melkein puoli tuntia.”

”Kahdeksalta Intian aikaa, hyvä tiedemies-sahib. Tiedättekö mitä Intian aika tarkoittaa? Aina myöhempää kuin kuvittelisi.” Välikäsi naurahti. ”Siitä näkökulmasta olen äärimmäisen täsmällinen. Mutta se siitä, vai mitä? Mitä teillä on matkassa? Toivottavasti jotain minulle.”

”Kuulkaa, en anna mitään ennen kuin tiedän tarkalleen, kenen kanssa olen tekemisissä”, Rathinasabapathy sanoi tiukasti, toisti Purin neuvomat sanat.

Välikäsi pudisti kiukkuisena päätään ja käänsi selkänsä ilmapallo-wallahille.

”Älkää te huoliko, kuka minä olen. Tärkeintä on se, että minä olen mies joka saa asiat hoidettua”, hän sanoi.

”Onhan teillä nimi oltava. Mitä nimeä siis käytän?”

”Joillekin olen herra Kymmenen prosenttia.”

”No jopa oli vitsikästä”, Rathinasabapathy tokaisi kuivasti.

”Mukavaa että ajattelette niin, tiedemies-sahib. Mutta minä en ole pelkkä vitsiniekka. Käydään siis asiaan. Toitteko koko summan?”

”Toin, matkassa on kaksi lakhia”, Rathinasabapathy sanoi ja palasi Purin käsikirjoittamiin repliikkeihin. ”Mutta mistä tiedän että te vastaatte siitä, mistä oli sovittu? Mistä tiedän ettette pelkästään vie rahojani eivätkä lapseni sittenkään –”

”Kuulkaahan nyt, herra Oppikirja!” herra Kymmenen prosenttia keskeytti. ”Intiassa sopimus on sopimus. Tämä ei ole Enroneiden Amerikka. Kaikki on järjestetty. Annatteko rahat vai ette?”

Rathinasabapathy epäröi hetken ja ojensi sitten duffelikassinsa.

”Kaikki on siellä. Kaksi – sataa – tuhatta – rupiaa”, hän sanoi, korotti ääntään ja lausui jokaisen sanan selvästi.

Välikäsi tarttui kassiin, piteli sitä oikealla kädellä ja tunnusteli painoa.

”Erinomaista”, hän sanoi ilmeisen tyytyväisenä.

”Ettekö aio laskea?”

”Tässäkö? Näin julkisella paikalla?” Hän naurahti. ”Joku voisi saada väärän käsityksen, jos näkisi niin paljon rahaa. Kuka sen tietää? Voisi vaikka ryöstää minut. Rosvoja on nykyään joka paikassa. Saatte siis vielä yhden neuvon, tiedemies-sahib: pitäkää lompakostanne huoli. Tässä yksi päivä varas vei kannettavani suoraan kädestä. Voitteko uskoa? Keskellä katua keskellä päivää. Onneksi sain sen jo tunnin päästä takaisin. Varas itse palautti sen. Saatuaan selville kenen se oli. Hän pyyteli vuolaasti anteeksi.”

Herra Kymmenen prosenttia ojensi kätensä.

”Oli mukava käydä kauppaa kanssanne”, hän sanoi. ”Tervetuloa Intiaan ja onnea.”

”Siinä kaikki? Milloin kuulen teistä seuraavan kerran?”

”Ette kuule minusta enää. Seuraava viesti tulee pomolta.”

Sen sanottuaan välikäsi lähti kävelemään uloskäynnin suuntaan ja katosi pian väkijoukkoon.

Ilmapallo-wallah käveli hänen perässään.

Hänen hopeanväriset heliumpallonsa pompahtelivat iloisten lasten ja vanhempien päiden yläpuolella niin että hänen sijaintinsa pysyi koko ajan täysin selvänä.

Puri katseli hetken heidän matkantekoaan. Sitten yksityisetsivä antoi asiakkaalleen merkin, että tämä pysyisi paikoillaan ainakin kymmenen minuuttia, kuten suunnitelmaan kuului, ja lähti kävelemään palloja pitelevän Loisteputken ja herra Kymmenen prosentin perään.

1 Ks. sanasto, sivu 326.

Kaksi

Seuraavana aamuna kello 5.45 tri Suresh Jha saapui Intia-portille, Lutyensin kolonialistisen ajan New Delhin keskipisteelle. Hän näytti tyyneltä, vaikka hänelle oli kerrottu, että tänä päivänä hän kuolisi.

Hän jätti vanhan Fiat Premier Padmininsa tavalliseen paikkaan parkkihalliin ja lähti kävelemään pitkin Rajpathia, suurta keisarillista bulevardia, joka meni ohi parlamenttitalon ja sihteerinviraston aina Rashtrapati Bhavanin porteille – rakennus oli toiminut aikoinaan Englannin varakuninkaan kotina, mutta nykyään se oli Intian presidentin virallinen asunto.

Ilma oli ollut päiväkausia täysin tyyni, ja kuudentoista miljoonan sielun tuottamat päästöt tuntuivat aamun ilmassa raskaina. Paksu autere synnytti viktoriaanisten katulamppujen ympärille kuin sädekehiä ja teki ohi ajavien autojen etuvalojen kiiloista kuin miekanteriä. Nouseva aurinko erottui vain valjuna kuultona. Näkyvyys oli noin kolmekymmentä metriä, joten Intian vallanpitäjien hiekkakivikupolit ja chuttrit peittyivät etäisyydessä tyystin.

Asfalttibulevardin molemmin puolin oli hiekkaiset polut ja niiden molemmin puolin leveät nurmikot, joilla kasvoi puita. Tri Jha lähti vasemmanpuolimmaiselle polulle pyyhkäistyään ensin hieman eukalyptusvoidetta ylähuulelleen, jottei kahden ja puolen kilometrin päässä virtaavan Yamunajoen löyhkä häiritsisi.

Hän ei ajankohdasta huolimatta ollut läheskään yksin liikkeellä. Hän ohitti monia vakiokasvoja, jotka tulivat joka aamu Rajpathiin liikkumaan ennen kuin päivän kuumuus teki moisesta mahdotonta: siellä oli pyylevä keski-ikäinen pari jolla oli samanlaiset aurinkovisiirit ja joka harrasti uutteraa ”pikakävelyä” muttei tuntunut koskaan laihtuvan yhtään, pitkä ja lihaksikas armeijan muslimiupseeri joka hölkkäsi aina koko Rajpathin edestakaisin T-paita hiestä märkänä sekä invalidiherrasmies, jolla oli tuskainen ilme ja jonka palvelijan piti työntää hänen pyörätuoliaan.

Myös tri Jha itse oli saman tien tunnistettava hahmo. Hänellä oli pitkä valkoinen parta, avonaiset sandaalit sekä dhoti. Kun hänet näki ensimmäistä kertaa, saattoi hyvin erehtyä luulemaan että hän oli askeetti. Mutta eläkkeelle jäänyt matemaatikko oli pikemminkin hengellisen harjoittajan vastakohta. Hän oli Delhin rationalismi- ja koulutuslaitoksen (DRKL) perustaja, ja hän oli romuttanut televisiossa miljoonien katsojien edessä Intian pyhiä ihmisiä ja paljastanut heidän temppunsa. Hänet tunnettiin ”gurunmurtajana”.

Tri Jha ei ollut pyrkinyt julkisuusasemaansa eikä myöskään pitänyt siitä. Se oli tullut viime vuosien kuluessa osaksi hänen elämäänsä, koska ympärivuorokautiset uutiskanavat olivat alkaneet tehdä juttuja niin sanotuista ihmeistä aivan kuin ne olisivat raportoimisen arvoisia tapahtumia, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä televisioon saarnaamaan järjen ja logiikan puolesta.

Niin tehdessään hän oli menettänyt tuntemattomuutensa. Kun hän liikkui julkisilla paikoilla, häntä tähtenä pitävät ja tästä syystä jännittyneet ihailijat tulivat herkeämättä puristamaan hänen kättään. Lisäksi häntä kiusasivat usein tietämättömät ihmiset, jotka olivat nähneet hänet televisiossa näyttämässä kuinka yksinkertaiset ”ihmeet” (kuten tulikuumilla hiilillä kävely tai pyhän tuhkan valuttaminen käsistä) toteutettiin ja jotka siis uskoivat hänen saaneen haltuunsa juuri ne voimat, joiden olemassaolon hän pyrki kiistämään. Häntä oli esimerkiksi vasta viime viikolla pyydetty ajamaan paha henki pois viisivuotiaasta pojasta, joka ei kyennyt puhumaan. Tri Jha oli tutkinut asiaa ja saanut selville että poika oli kärsinyt vauvaiässä keltataudista, oli osin kuuro ja täten kykenemätön matkimaan ääniä niin kuin tavalliset lapset. Mutta täällä Rajpathilla, jonka aamuvirkut edustivat koulutettua keskiluokkaa, häntä häirittiin vain harvoin. Häntä vielä auttoi se, että hänen olemuksensa oli varautunut. Hän käveli kädet mietteliäästi selän takana ja pää yhtä mietteliäästi painuksissa.

Juuri tänä aamuna, kun hän mietti edellispäivänä saamaansa tappouhkausta, hänen ajatuksensa palasivat lapsuuteen ja ensimmäiseen kertaan, jolloin hän oli astunut Rajpathille.

Suresh Jha oli tuolloin seitsemänvuotias, vielä kyllin pieni istumaan isänsä olkapäillä. Näkymä hartioiden pyörryttävästä korkeudesta oli ollut joka suunnassa unohtumaton: valtaisa ihmismeri, joka velloi sihteeristön ja parlamenttitalon ympärillä ja jossa ihmisten päissä oli kaikenlaisia hattuja – pagreja, maharashtralaisia turbaaneja, gandhilaisia hellekypäriä.

Päivä oli 15. elokuuta 1947, jolloin Intia sai itsenäisyytensä ja maan ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru piti keskiyöllä kuuluisan puheensa ”kohtaamisesta kohtalon kanssa”.

”Tulee historiassa harvinainen hetki, jolloin astumme vanhasta uuteen... kun kansakunnan pitkään tukahdutettu sielu löytää äänensä”, Pandit-ji oli sanonut. ”Päätämme tänään huonon onnen ajanjakson, ja Intia löytää itsensä jälleen.”

Nehrun into ja usko, että Intia nykyaikaistuisi maallisena ja sosialistisena demokratiana, rakentaisi tehtaita ja voimaloita, kouluja ja yliopistoja, klinikoita ja sairaaloita – että se ottaisi jälleen oman paikkansa sivistyneen maailman johtajana – oli ollut tarttuvaa. Nuori Suresh Jha, joka oli täynnä uskoa tulevaan, oli ollut Delhin vastaperustetun Intialaisen teknologiainstituutin ensimmäisiä opiskelijoita. Hän oli myöhemmin auttanut Intian ensimmäisen oman telekommunikaatiojärjestelmän suunnittelussa.

Mutta 1970- ja 80-luvuilla, kun Kiina, Etelä-Korea ja Taiwan pumppasivat miljardeja dollareita tutkimukseen ja kehittelyyn, Intian teknologia laahasi pahasti perässä. Taloudellisesti maalla ei mennyt yhtään paremmin. Niin sanottu lisenssi-Raj takasi, että pieni teollisuussukujen joukko sai tuotantosektorilla monopoliaseman. Korruptio jäyti poliittisen järjestelmän sydäntä.

Nyt kuusikymppinen tri Jha oli katkerasti pettynyt maansa epäonnistumisiin.

”Keskiluokkainen eliitti vaurastuu ja sietää poikkeuksellisen hyvin epäinhimillistä puutetta ympärillään, mutta Intia kokonaisuutena on edelleen yksi maailman köyhimmistä maista – inhimillisen kehityksen indeksillä Päiväntasaajan Guinean ja Salomonsaarten perässä”, hän oli kirjoittanut viimeisimpään Proofiin, Delhin rationalismi- ja koulutuslaitoksen lehteen, jonka päätoimittaja hän itse oli. ”Intia pysyy feodaalivaltiona niin kauan kuin sen asukkaat ylläpitävät uskoa, että heidän kohtaloaan hallitsee olematon korkeampi voima, olipa se sitten Jumala, Allah tai Vishnu, eivätkä ota kohtaloa omiin käsiinsä.”

Hänen kampanjansa oli tuonut hänelle lukemattoman määrän vihollisia. Moni kyläfakiiri ja kiertelevä sadhu oli vannonut kostoa, kun gurunmurtaja oli paljastanut heidät huijareiksi. Kirkko ja mullat olivat nimitelleet häntä ”paholaiseksi” ja ”apinaksi”. Hän oli suututtanut myös Intian hindulaisen oikeiston. Mutta hänen kuuluisin – ja kenties mahtavin – vihollisensa oli Hänen pyhyytensä Maharaj Swami.

”Swami-ji”, kuten kaikki sanoivat, oli noussut viimeisen kolmen vuoden kuluessa huikeaan asemaan. Yli 30 miljoonaa kannattajaa piti häntä elävänä pyhimyksenä, ja miljoonat muut ympäri maailman katselivat OM-kanavalta, miten sahraminväriseen kaapuun pukeutunut pyhä mies väitti hallitsevansa ihmevoimia. Hän levitoi usein, poimi ilmasta jalokiviä ja arvoesineitä ja oli yhteydessä muinaisaikojen rishiin, jonka aavemaisten kasvojen tuhannet ihmiset olivat väittäneet ilmaantuvan silmiensä eteen.

Tri Jha oli käyttänyt hänestä nimityksiä ”huijari”, ”konna”, ja ”sahraminväriseen kaapuun pukeutunut David Blaine”. Hän oli myös useita kertoja torjunut Swami-jin väitteet, että tämä osasi parantaa syövän, diabeteksen ja aidsin.

Kuukausi sitten miehet olivat lopulta joutuneet kasvotusten, kun heidät oli toisistaan tietämättä kutsuttu samaan suoraan puheohjelmaan ”kaksinkamppailuun”, kuten juontaja asian ilmaisi.

Tri Jha tarttui tilaisuuteen puhua Maharaj Swamin vastaisesti miljoonien ihmisten edessä ja väitti kiukkuisena että tämä oli ”huijari”, joka käytti ihmisiä hyväkseen.

”Sinut pitäisi panna syytteeseen kuin kuka tahansa rikollinen”, hän sanoi ja lisäsi vielä: ”Jos osaat levitoida, näytä se nyt!”

Swami-ji oli selittänyt tyynesti ja vakaan autuaasti hymyillen, että hän teki ihmeitä vain silloin kun ”niihin on syy ja tarve” ja että sellaisten tekojen tarkoituksena oli ”innostaa ihmiskuntaa ymmärtämään todelliset kykynsä”. Hän lisäsi myös, ettei ollut ”sirkustaiteilija”.

”Tiedemiehet pyrkivät horjuttamaan uskoamme jumalalliseen”, guru jatkoi Rudraksha-rukousnauhaansa sormeillen. ”Älyn ja nykyteknologian mahti on mitätön verrattuna rakkauden mahtiin, joka kaikilla meillä on sydämessämme. Ihmisiä pitää toisinaan muistuttaa tästä – heille pitää näyttää jotain todella ihmeellistä. Se auttaa vahvistamaan heidän uskoaan. Niinpä minä teen kuukauden kuluessa huikean ihmeen, jonka jälkeen kukaan – edes ystäväni tri Jhan kaltainen ateisti – ei epäile voimiani.”

Puheohjelman juontaja oli kehottanut pyhää miestä selittämään tarkemmin ennustamansa ”yliluonnollisen tapahtuman” luonnetta, mutta Maharaj Swami ei suostunut sanomaan enempää. Hän lupasi kuitenkin, että tri Jha ”jäisi sanattomaksi”.

Uhkaus oli sitten tuotu eilispäivänä.

Milloin ja missä tahansa uskonnon harjoittaminen taantuu

ja uskonnottomuus saa ylivallan

silloin minä laskeudun.

Vapauttaakseni hurskaat ja tuhotakseni roistot

samoin kuin vakiinnuttaakseni uudelleen uskonnon periaatteet

minä ilmestyn aikakausi aikakauden jälkeen.

USKOTON! HUOMENNA SINÄ KUOLET!

Hindinkieliset sanat oli leikattu sanomalehdistä ja liimattu paperinpalalle.

Tri Jhan kauhistunut vaimo oli soittanut poliisille. Poliisi oli puolestaan neuvonut miestä pysymään sisällä. Mutta gurunmurtaja oli päättänyt pitää kiinni aamurutiinistaan.

Tri Jha ohitti useita muita ryhmiä leveällä nurmikolla Rajpathin vasemmalla puolella; ensimmäinen niistä oli naisten joogaryhmä, jonka notkeat osallistujat taivuttivat selkäänsä niin että näyttivät jättimäisiltä etanoilta. Seuraavaksi hän ohitti viisi paljasrintaista Etelä-Intian miestä, jotka harjoittivat ikivanhaa keralalaista kamppailulajia nimeltä kalaripayat ja joiden pitkät puukepit kalahtelivat kovaäänisesti toisiaan vasten. Viimeiseksi hän näki Rashtriya Swayamsevak Sanghin (RSS) paikallisia jäseniä, jotka tekivät aamuharjoituksiaan Hitler-nuorison mieleen tuovissa khakiunivormuissaan.

Tri Jha oli aikanaan vastustanut RSS:n oikeutta kokoontua Rajpathille, sillä hänen mielestään ryhmä edusti selvää uhkaa laille ja järjestykselle, vaikka olisi tehnyt miten paljon sosiaalityötä. Swayamsevakit eivät olleet suhtautuneet hänen vastaväitteisiinsä lainkaan ystävällisesti, ja hän oli ajautunut useita kertoja ankariin väittelyihin. Mutta tänä aamuna gurunmurtaja ohitti ”vihaa levittävät fasistit”, kuten hän usein sanoi, vailla minkäänlaista välikohtausta.

Noin neljänsadan metrin kuluttua vastaan tuli neljä liikunnallisesti pukeutunutta miestä, jotka seisoivat piirissä jaavanjambolaanin varjossa.

Kun tri Jha lähestyi heitä, he ojensivat kätensä ja venyttivät ne kohti taivasta. Ohjaaja hihkaisi käskynsä, ja he laskivat kätensä lanteilleen. Sitten kolme heistä kallisti päätä taakse ja alkoi nauraa. Ei tirskua tai hihittää vaan hohottaa kuin juopuneet.

He tärisivät kymmenen sekunnin ajan tarttuvan hilpeyden kourissa ja vaikenivat sitten äkisti, aivan kuin yhteistä iloa tuottanut vitsi olisi menettänyt huvittavuutensa. Ohjaaja hihkaisi jälleen, ja miehet nojautuivat eteenpäin koskettamaan varpaitaan, kuka helpommin ja kuka ponnistuksista nuristen. Sitten he ojensivat kätensä leveälle ja purskahtivat jälleen hysteeriseen nauruun.

”Tervetuloa, tri sahib!” sanoi iloinen ohjaaja, professori Pandey, joka oli jo lähes 60-vuotias. Hänellä oli suuret kasvot, joita ympäröivät valkoiset hiukset ja partakarvat olivat piipunpoltosta osin kellastuneet. ”Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa! Lämmittelemme juuri! Liity seuraan!”

Tri Jha, joka oli kuulunut jo kahden vuoden ajan Rajpathin naurukerhoon, tervehti muita miehiä ennen kuin otti paikkansa piiristä.

”Valitettavasti meitä on tänään vähän, koska monet ovat lomalla”, professori Pandey jatkoi.

Naurukerhossa oli yleensä vähintään tusinan verran vakiojäseniä. Aamutapaamiset olivat aina äänekkäitä ja riehaantuneita, ja jotkin muut ryhmät olivat valittaneet heistä, minkä vuoksi he kokoontuivat kauempana Rajpathilla.

”Kun nyt olemme kaikki kokoontuneet kunnolla ja asianmukaisesti, hyvää huomenta teille!” professori Pandey sanoi.

”Hyvää huomenta!” ryhmä sanoi yhteen ääneen.

”Upea nähdä teitä, hyvät herrat!” ohjaaja jatkoi hymyillen samalla. ”Ensimmäiseksi haluan sanoa, että joukossamme on uusi tulokas. Saanko esitellä: herra Shivraj Sharma. Toivottakaa hänet tervetulleeksi.”

”Hyvää huomenta!” toiset sanoivat ja taputtivat.

”Herra Sharma, mikä olette ammatiltanne?” professori Pandey kysyi huomiota herättävältä keski-ikäiseltä herrasmieheltä, jolla oli yllään purppuranvärinen verryttelypuku.

”Olen vanhempi arkeologi Intian maanmittauslaitoksella”, hän vastasi kopeasti.

”Selvä, herra Sharma”, professori Pandey sanoi hymyillen, kuin olisi puhunut lapselle, joka oli lausunut kahdentoista kertotaulun oikein. ”Teidän on hyvä tietää, että me harjoitamme täällä Naurukerhoss...