Alkusanat

Lalli kun tuli kotia,

tuo Lallin paha emäntä,

vanha naara, vaimo valski,

kantoi kieltä kelvotonta,

valehteli vanha naara:

”Jo kävi tässä ihmisiä,

täss’on syöty, tässä juotu,

tässä purtua pietty.

Ruokaruotsi, syömäsaksa,

kiertolaiset kelvottomat

joivat oluen kellarista,

vettä viskasit sijahan,

kakun söivät kammarista,

kiven vierrytit sijahan,

veivät heiniä laosta,

heitit hieta’a sijahan,

kauroja hevosen syödä,

saivat santa’a sijahan.”

Piispa Henrikin surmavirsi, trad.

I. Lalli

I

Lalli

I luku

– Gertrud! Mihinkä sitä ollaan menossa? rouva Anna tiedusteli tuimasti.

Gertrud kohautti miehekkään leveitä harteitaan.

– Kylään. Hän näytti ruskeaa koria, jonka oli peittänyt liinasella. – Vähän viemisiä leski Dorotean lapsille.

– Vai Dorotean lapsille! Rouva Annan ilme ei heltynyt. – Hankkikoon leski itse leivän lapsilleen, on tässä muillakin tekemistä elämisensä kanssa. Vie ruoka takaisin komeroon. Puussako sen luulet kasvavan?

Hän tarttui vasuun riuhtaistakseen sen tyttäreltään, mutta Gertrud piti puolensa.

– Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle, nuori nainen lateli nopeasti. – Saituus on kuolemansynti, äiti.

– Rouva äiti sinulle, Anna oikaisi. – Eikä säästäväisyys ole kuolemansynti, Gertrud, ahneus kylläkin. Noinko huonosti sinut on kasvatettu? Olet tietysti katsellut pitkin nurkkia kun isä Martinus on sinua opettanut, olet haaveillut ja ajatellut nuoria miehiä. Niinkö?

– Mistä minäkin haaveilisin? Gertrud kysyi nyreästi. – Eipä ole täällä nuoria miehiä näkynyt sen paremmin kuin vanhempiakaan. Turha sellaista on edes kuvitella.

– Minkä minä sille voin, tai sinä? rouva Anna kysyi jo leppyneempänä ja huokaisi kuten aina Gertrudin avioaikeiden tullessa puheeksi. – Syrjäseudulla asumme ja lisäksi köyhinä. Hyvästä suvusta ei ole hyötyä ilman omaisuutta. Kolme tytärtä ja kaikki vailla myötäjäisiä! Luuletko sen olevan helppoa isällesi ja minulle? Kolme suuta ilman toivoakaan naimakaupoista. Luostari teitä odottaa, hyveenne saatte säästää taivaalliselle yljälle.

– Luostari! Gertrudin oli pakko naurahtaa kitkerästi. – Mikä luostari meitä huolii? Ei Herrakaan tahdo köyhiä tyttöjä, vaikka kuinka olisivat neitseitä. Rahaa, rahaa, pulleita kukkaroita ja tuottoisia tiloja – sellainen vasta takaa sielun autuuden. Että sellainen on luostarilaitos Saksanmaalla.

– Puhukin kunnioittavasti pyhistä naisista, rouva Anna tiuskaisi. – Jostain täytyy luostarinkin rahansa kiskoa, ei paastolla ja pyhyydellä pitkälle eletä. Sinä olet iso ja vahva nainen, Gertrud. Luostaripiiaksi olisit omiasi.

– Ei isä sallisi sitä, Gertrud mutisi.

Rouva Anna huokaisi uudelleen.

– Ei sallisi, ei, pitää perhettään ylhäisempänä kuin totuus onkaan. Ei syntyperä elätä sen kummemmin kuin paastokaan, linnanherran armoilla tässä kaikki ollaan. Kunpa olisit kaunis kuten sisaresi! Mutta ei, sitäkään sinulle ei ole suotu. No, mene siitä sitten, vie Dorotean pennuille viimeinen leipäpala. Ota piika mukaasi.

– Mitä minä Barbaralla?

– Kysytkin vielä! rouva Anna kauhistui. – Hyvin tiedät, ettei isäsi salli yhdenkään tyttärensä lähteä ulos yksinään. Metsät kuhisevat rosvoja tai parhaimmillaankin himokkaita miehiä, jotka eivät muuta pyydä kuin saada viedä yksinäisen neidon kunnia.

– Minun kunniani ei ole paljon väärti, jos ei se aviomiehelle kelpaa. Eikä Barbarasta ole apua, Gertrud sanoi ilkeästi. – Selälleen se kellahtaisi ja anelisi ensimmäistä vuoroa.

– Somempi kuitenkin kaksin kuin yksin, äiti penäsi.

– On minulla veitsi, Gertrud kerskui.

– Paraskin apu heikolle naiselle! Pianko raavas mies sen sinulta sieppaa ja pensaaseen nakkaa? Et tunne miesten voimia, tytär, et heidän himonsa syvyyttä. Viisainta kun sittenkin jäät kotiin.

– Älä ole naurettava, äiti. Eihän tämä ole taival eikä mitään, huutomatkan päässä. Minulla on kova ääni.

– Mene sitten, rouva Anna kyllästyi. – Mutta varo vieraita miehiä, ja tuttujakin.

– Jos joku sen vaivan näkee niin tervetuloa, tytär heitti kevytmielisesti ja virnisti nähdessään äitinsä heittävän käsivartensa kauhuissaan ilmaan.

Että pitikin rouva äidin olla rasittava! Gertrud tuumi astellessaan metsäpolkua kylään. Mistä se nyt kaiken maailman raiskaajat oli keksinyt? Hän ei vielä koskaan ollut kuullut, että kylän liepeillä olisi sattunut väkivallantekoja varsinkaan turvattomia neitseitä kohtaan. Halukkaista nuorista naisista ei rahvaan kesken toki ollut pulaa, siitä kertoi kylän lehtolasten huomattava määrä. Mutta se olikin jo toinen juttu.

Hän oli ilolla suunnitellut retkeä kylään. Ei sillä, että kylässä olisi odottanut mitään erityisiä riemuja – mutta olihan se jonkinlaista vaihtelua arjen kotoiseen harmauteen. Koko elämä oli harmaata, vailla toivoakaan valoisasta tulevaisuudesta.

Gertrud tunsi hyvän tuulensa hälvenevän, ja se oli pelkästään äskeisen sananvaihdon syytä. Pitikin sen taas muistua mieleen! Hyvin Gertrud tiesi olevansa vanhaksipiiaksi tuomittu, mutta minkä hän sille voi? Ei se ollut kenenkään syytä, kuten rouva äiti olikin myöntänyt. Gertrud ei voinut mitään sille, että oli perinyt isänpuoleiselta suvultaan voimakkaan ja raskaan ruumiinrakenteen. Hän oli vahvaluinen, yhtä kookas kuin useimmat miehet. Isorintainenkin hän oli ja lautaset kuin flanderilaisella tammalla. Hiukset olivat myös vahvat ja laskeutuivat hänen selkäänsä ankkuriköyden paksuisena, tummanvaaleana palmikkona. Pähkinänruskeat silmät olivat varsin kauniit, joku oli sanonut, varsinkin kun niissä tanssi kullanvärisiä pilkkuja, nenä oli pitkänpuoleinen mutta suora, huulet paksut ja verevät. Mutta mitä tästä kaikesta komeudesta oli hyötyä, kun ylhäissukuiset miehet halusivat jotain aivan muuta? Jalosukuisen neidon piti olla hento ja laiha, suorastaan nääntynyt, kalveta ja pyörtyillä sopivin välein jos suinkin siihen kykeni. Jotkut joivat etikkaa pysyäkseen muodikkaan vähäverisen näköisinä, mutta siihen äiti ei antanut lupaa. Ja miksi olisi antanutkaan? Gertrudia etikka ei olisi tehnyt sen pienemmäksi, ja sisaret taas olivat muutenkin hentoja ja sieviä. Heidän suhteensa äiti ei ollut täysin menettänyt toivoaan: kauniilla neidolla oli aina toivoa edes jonkinlaisesta kosijasta, joka huolisi hänet vaikka ilman myötäjäisiä.

Mutta Gertrud, Gertrud-parka, kuten isällä oli tapana huokaista. Isä piti Gertrudista ja kutsui häntä harvinaisina hellinä hetkinään pikku tammavarsakseen, mistä tytär ei suuremmin pitänyt. Älä moisista piittaa, isä yritti lohduttaa kömpelöllä tavallaan. Kenties jostakin ilmaantuisi jalosukuinen ritari, joka etsisi kunniallista neitoa ja hyvää synnyttäjää. Gertrud oli kuin luotu ison lapsilauman äidiksi, sen näki sokeakin; muhkeat rinnat ja leveät lanteet olivat siitä takuuna. Kuka silloin kaipaisi hentoja liljoja?

Ei Gertrud oikein sellaisestakaan puheesta piitannut, se sai hänet tuntemaan itsensä alemmaksi imettäväiseksi, lehmäksi tai tosiaan tammaksi. Mutta voitti se silti äidin puheet luostaripiioista. Gertrud alkoi jo päästä paremmalle tuulelle ja suipisti huulensa vihellykseen. Huonoa käytöstä jos mikä, sekin olisi saanut äidin pyörtymään.

Äkkiä hän jäykistyi. Siinä paha missä mainittiin! Pensaikosta astui hänen tielleen kaksi tummanpuhuvaa, parrakasta hahmoa. Metsärosvoja, hänen mielessään välähti. Pahat mielessä, siitä ei ollut epäilystäkään.

Pakoon! oli ensimmäinen ajatus. Mutta ei, miehet olivat aivan liian lähellä ja sulkivat polun hänen edessään. Parilla harppauksella ne olisivat hänen kimpussaan. Oli siis parasta yrittää puolustautua, onnistui se tai ei.

Gertrud veti keuhkonsa ilmaa täyteen ja tuijotti miehiä uhmaavasti. Uhkea povi kohoili kiivaasti, mikä sai miehet virnistämään leveästi. Nämä miehet eivät halveksineet verevää naista. Ikävää vain, että he eivät olleet naisen makuun. Hän oli sentään ylhäinen neito, joka ennemmin kuolisi kuin luopuisi kunniastaan.

Gertrud koetti salaa hameensa saumaa. Hän oli kätkenyt siihen salataskun juuri tällaisten tapausten varalle. Piilossa oli tukeva, leveäteräinen tikari. Saisiko hän sen ajoissa esille? Uskaltaisiko hän käyttää sitä?

Miehet astuivat lähemmäksi.

Vasu kirposi Gertrudin käsistä, hän veti aseensa esiin ja kohotti sen eteensä suojakseen pitäen kahvasta kiinni kaksin käsin.

– Vai uhkaa se! Miehet puhkesivat hohottavaan nauruun. – Uhkaako kissanpoika? Eikö olisi parempi suostua suosiolla – voisit vielä pitääkin siitä!

– Mitä tarkoitatte? Gertrud koetti pitää äänensä vakaana. – Päästäkää minut ohitse!

– Tiedät kyllä mitä tarkoitamme. Mihin luulet olevasi menossa?

– Kylään… hänen äänensä sammui. Hän tuijotti miehiä, pelko sai yhä suuremman vallan.

– Vaan nyt katkesikin matkasi kesken. Miehet tulivat yhä lähemmäksi. Gertrud puristi veistä kovemmin. Alhaalta ylös, hänen päässään välähti. Suolet syliin. Niin hän oli kuullut sanottavan. Ehtisi hän tappaa ainakin toisen.

Samassa toinen miehistä oli jo hänen kimpussaan ja tavoitteli veistä. Gertrud ponnisti voimansa ja työnsi tikarin miehen vatsaan. Se upposi yllättävän helposti ja tumma veri purskahti esiin. Hän ummisti silmänsä ja työnsi terää ylöspäin. Mies korskahti ja kellahti sammaleelle puristaen vatsaansa. Totisesti, suolet olivat pursunneet näkyviin. Näinkö helppoa oli ihmisen vahingoittaminen, kenties peräti surmaaminen?

Toinen miehistä jäi haukkomaan henkeään yllätyksestä. Sitten hän kirosi ja syöksyi kostamaan toverinsa kuolemaa. Gertrud puri hampaansa yhteen, vaikka sisikunnassa velloi ja sydän tuntui pakahtuvan. Täytyi...