Kansi

Etusivu

Markku Envall

Polkupyörällä ajamisen taito

ja muita esseitä

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37622-5

© Markku Envall 2002

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Alkusanat

Luminialle

1

Isänä

Kuulen satakunta kertaa päivässä sanan isä, tavallisesti se on lauseen avausääni. Se soi korvissani aina yhtä suloisen ravitsevana. Se on memento-sana: se muistuttaa minulle suodusta edusta ja onnesta. Tuntuu elintärkeältä olla tarvittu. Tehtävän rasittavuus on vähäistä verrattuna siihen tyhjään ahdistukseen, ettei voi olla kenellekään avuksi tai hyödyksi. Lapset esittelevät tekemisiään ja huoliaan. Tasaisin välein heillä on kylmä tai kuuma, nälkä tai jano, pissa- tai kakkahätä. Heillä on pelkoja, isä hälventää niitä. Heillä on huolia, isä tyynnyttelee niitä. Heillä on pulmia, isä opettaa niihin ratkaisuja. He pyytävät neuvoa läksyissä tai apua askarruksissa, korjaamaan rikki menneitä lelujaan tai tavaroitaan. He kertovat mitä ovat nähneet ja kuulleet, he kysyvät mitä eivät tiedä.

Kun lapsi loukkaa sormensa tai päänsä, isä laastaroi, painaa villaisella tai puhaltaa. Ja lohduttaa, lupaa että ei koske kauan, ja että parantuu pian. Kun lapsi on sairas, isä vie hänet hoitoon ja/tai hoitaa häntä kotona. Häntä hellitään, häntä maanitellaan parantumaan. Ja hänen luvataan toipuvan. Se on valhe vain parantumattomasti sairaalle lapselle. Mitä hänelle sanotaan, sitä en tiedä, koska siitä minulla ei ole kokemusta.

Isyys on verrattavissa paaviuteen, kummastakaan ei pääse eläkkeelle. Isä on isä hautaan saakka lukuun ottamatta sitä luonnonvastaista tapausta, että hänen lapsensa kuolevat ennen häntä. Isä hän on siinäkin tapauksessa, ainakin muistoissa, ja hyvällä onnella myös rengas isien ketjussa: isoisä. Isyyden sisältö vaihtelee sekä yksilöittäin että perheittäin. Lasten iän karttuessa se keventyy fyysisesti, kun lapset itsenäistyvät, mutta raskautuu psyykkisesti, kun he joutuvat kohtaamaan raadollisen maailman. Isyys on niitä asioita, joiden kuuluu tehdä itsensä tarpeettomiksi, tai muuttua lähes tasa-arvoiseksi kaveruudeksi, sukulaisuudeksi. Tosin aikuistenkaan kesken ei koskaan hälvene muisto siitä, että kerran oltiin isä ja lapsi.

Isyys ei ole ammatti, isä on isä kellon ympäri. Palkkaa hän ei saa, ainakaan rahan muodossa, ellei lapsilisää siksi katsota. Isyydessä ei ole vapaa-aikoja. Jos hoidat karjaa, valtio kustantaa sinulle lomittajan. Se katsoo että sinua on aika ajoin elvytettävä ja virkistettävä, jotta jaksaisit pitää hyvää huolta karjastasi. Jos hoidat lapsiasi, lomittajaa ei ole eikä tule. Epävirallisesti tätä tehtävää hoitavat isovanhemmat silloin kun heitä tai yhteys heihin on ja he haluavat tai jaksavat sen tehdä. Sen verran eli tilapäisesti on koossa kolmen sukupolven toimivaa sukuyhteyttä.

Kun lapset lähtevät hoitopaikkoihin, kouluihin tai harrastuksiin, isä varustelee heidät ja hoitaa heidän kuljetuksensa. Sen jälkeen hänelle jää jokunen tunti aikaa hoitaa omia ja/tai kodin asioita. Lukea lehti, ladata tiski- tai pesukone, levitellä pyykki kuivumaan ja lajitella astiat tai vaatteet kaappeihin, parsia vaatteita ja puhdistaa kenkiä. Lapsiperheen sääntöihin kuuluu, että joka päivä loppuu ainakin yksi tuote, jota normaali elämä edellyttää, on se sitten vessapaperi tai hammastahna, liimapuikko tai täytekynien lyijy, vaipat tai kylpyöljy. Loppumistiheyttä voi harventaa pitämällä kotivarastoja, jos säilytystilat sen sallivat. Isä ei osta yhtä tuotetta vaan kaksi tai viisi. Hän näkee, milloin jokin on loppumaisillaan, ja muistaa ostaa lisää ennen kuin se loppuu. Lapsi ei käsitä eikä hyväksy tarvitsemansa asian loppumista. Todellisuusperiaate ei ole vielä herännyt henkiin mielihyväperiaatteen alta.

Isän on pystyttävä jakamaan lapsen tarpeet asiallisiin ja asiattomiin, kohtuullisiin ja kohtuuttomiin. Tehtävä ei ole helppo, mutta johonkin raja on vedettävä. Terve lapsi on valmis terrorisoimaan vanhempiaan niin pitkälle kuin nämä sen sallivat. Hän on luonnostaan vailla rajoja, ja hän menee niin pitkälle kuin pääsee saadakseen selville, onko mitään rajoja olemassa ja ketään niitä asettamaan. Isä ne asettaa, tai laiminlyö tehtävänsä. Kasvatuksen iskulauseista eniten vähimpään mahduttaa tämä: rakkautta ja rajoja. Sanapari on epäsymmetrinen. Rajojen asettamisen voi oppia, se on tekninen taito, mutta rakkautta ei voi käskeä esiin jos sitä ei ole. Mutta rakkauttaan ilmaisee myös asettamalla rajat ja rakkaudettomuuttaan eli hylkäämistä jättämällä ne asettamatta. Lakonian ystävä voi jättää »rajat» pois, koska ne sisältyvät »rakkauteen». Joka pitää rakkautta liian makeilevana sanana, se voi korvata sen huolenpidolla tai hoidolla.

Nuori isä luo uraa, tekee ylitöitä, sitoutuu työhönsä. Rakkaudesta perhettään kohtaan hän sen tekee, mutta hän on vanhempaa isää alttiimpi lykkäämään tärkeitä asioita eli pettämään itseään »sitten kun» -verukkeilla. Sain ensimmäisen lapseni 47-vuotiaana, neljännen 56-vuotiaana. Todennäköisesti isyyteni tulee olemaan lyhyempi kuin sukupolvea nuorempien isien, siksi yritän korvata kestoa intensiteetillä. Olemalla suuremman ajan päivästä läsnä ja käytettävissä. Todennäköisyys on tilastollinen asia. Isää tai jäljelle jäävää perhettä ei auta tieto, että hänen elämänsä loppuu/loppui keskimääräistä aikaisemmin tai myöhemmin. Se loppuu kultakin kerralla ja kokonaan. Tulevaisuus on pimeän peitossa, tämä päivä on ainoa jota voi elää. Elämällä sitä hyvin isä rakentaa niiden sarjasta hyvää isyyttä.

Lasten päivähoitopaikoista, kouluista ja harrastusryhmistä tulee aanelosia, säästäväisemmiltä aavitosiakin, tiheydellä jota voi kutsua sarjatuleksi. Tapahtumia ja retkiä, keräyksiä ja poikkeusjärjestelyjä, juhlia ja syntymäpäiviä. Jokainen viesti vaatii toimenpiteitä. Siirrän niiden tiedot päivyriini nähdäkseni ne sieltä silloin, kun niiden hetki koittaa. Allakkani on täydempi kuin aktiivisimpinakaan työvuosinani, mutta sen merkinnät koskevat lasteni asioita. Omia on kuin sattumia armeijan hernekeitossa. Joitakin asioita unohtaa, ja siihen oppii tyytymään. Jos lappusista 10 prosenttia ei tule perille ja toinen 10 prosenttia jää ottamatta huomioon, tulosta voi pitää huomattavana menestyksenä.

Lapset puuhaavat vailla ajan tajua, joka kehittyy hitaasti. Se historiallinen preesens, ikuinen nykyhetki, jonka isä voi tajuta teoreettisesti, on lapsen välitöntä todellisuutta. Kello on isän päässä ja silmissä. Sen tärkein määräkohta on lasten nukkumaanmenoaika. Puuhat etenevät omassa rytmissään, asiat tehdään ajallaan. Isä oppii tietämään, kuinka kauan mikin kestää. Joltakin lapselta syöminen vie puoli tuntia, enemmänkin. Joku vastustaa yöpuvun pukemista niin tehokkaasti, että pukeminen on aloitettava tuntia ennen kuin pukua tarvitaan. Iltapissa, hampaiden pesu ja lastenhuoneen tuuletus ovat rituaaleja, jotka valmistavat lasta nukkumaanmenon ajatukseen. Vailla niitä, vain käskemällä, ei terve lapsi siirry peiton alle odottelemaan unta. Rajoista tärkeimpiin kuuluvat nukkuminen omassa sängyssä ja säännöllinen nukkumaanmenoaika. Kumpaakin lapsi aika ajoin vastustaa kaikella kiukullaan ja tahdollaan.

Kahdeksasta yhdeksään valmistelen lapsiani uneen niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Saatuani heidät vuoteeseen kerron tarinoita, joiden paikan eri-ikäisten ja -luonteisten lasten kanssa joskus valtaa sopimukseen päättymätön neuvottelu ja kinastelu tarinan tyypistä ja aiheesta. Kaikille kelpaavaksi kompromissiksi on vakiintunut »lapsuusjuttu», tositarina isän omasta lapsuudesta. Esitän sen totena, mitä se rungoltaan onkin, mutta pidän vapautenani sitä hiukan koristella ja dramatisoida. Jään tästä kiinni, kun turvaudun samaan runkoon toisen kerran, ja kaiken muistavat lapset huomauttavat eroista. Vastaan muistavani eri aikoina hiukan eri tavalla. Opittuaan nauttimaan tarinoista lapset haluavat kertoa niitä itse, kuuntelen ja kommentoin muiden mukana. Lopuksi sanon että parhaan ja viimeisen tarinan kerron vain hämärretyssä huoneessa ja vain niille, jotka kuuntelevat hiljaa, pää tyynyssä ja peitto kaulalla. Viimeisen sanan jälkeen kuiskaan: »jatkuu huomenna, hyvää yötä», ja hiivin huoneesta. Lapset jäävät nukkumaan tai odottamaan unta. Näin teoriassa, todellisuus on tietenkin kirjavampi, eikä kahta samanlaista iltaa ole.

Lasten nukahdettua isä saa sitä omaksi kutsuttua aikaa, ellei nukahda väsymykseensä. Mutta vapaaksi isyydestä hän ei pääse. Hänen toimenkuvakseen tulee päivystys, valvonta. Hänen on pysyttävä kuuloetäisyydellä ja oltava tarvittaessa saapuvilla. Häntä tarvitaan jos lapsi pissaa sänkyynsä, herää painajaiseen tai lukitsee jalkansa sängyn kaiteeseen. Vanhemman uni ei voi olla syvän tiedotonta, se on samanlaista kuin päivystävän palomiehen tai lääkärin lepo. On oltava käytettävissä, kun käsky käy. Lapsen unta oppii varjelemaan kuin omaa rauhaansa – kuin-sanan voi jättää pois. Herääminen on asia, jonka lapsi osaa tehdä itse. Yksi lapsiperheen kultaisista säännöistä kuuluu: tulipaloa pienemmistä syistä ei saa herättää nukkuvaa lasta.

Kun lapsiperhe valitsee asuntoa ja taloa, sen kannattaa vaatia kaksi etua: parveke ja piha. Valvova tai hermostunut vauva nukahtaa päästyään viileään ulkoilmaan, se on lapsen unilääke. Aidattu piha on ainoa paikka, johon leikki-ikäiset voi turvallisin mielin lähettää. Menkää pihalle, kuuluu lapsiperheen viisaimpiin lauseisiin. Loma-aikoina ja viikonloppuina päivän pelastaa, tai ainakin hyvin aloittaa, lasten lähettäminen aamupuuron jälkeen ulos leikkimään. Purkamaan energiaa, saamaan lihaskuntoa, hankkimaan ruokahalua.

Lapset eivät eroa aikuisista, kumpiakin hallitaan tyydytyksellä. Lapsi antaa isälleen vapaa-aikaa, kun isä on ensin antanut aikaansa lapselleen. Järjestys on tämä, »lapset ensin» on myös lasten vankkumaton mielipide. Kun olen lukenut lapselle hänen kirjaansa, hän antaa minun lukea omaa kirjaani. Aina ei tie lapsen tyydytykseen ole suora ja näkyvissä. Hän ei motivo...