Harhanäkyjä ja hämäriä viestejä

Harhanäkyjä ja hämäriä viestejä

Yö oli vielä varttia vaille kahdeksalta aamulla niin sakea, ettei ilman tievaloja olisi nähnyt omia jalkojaan. Älykkäämmät elämänmuodot tajusivat pysytellä pesissään, Otto ajatteli laahustaessaan kouluun. Tienmutkasta oli sammunut valo, paha kyllä juuri toissapäiväisen rankkasateen kovertaman kuopan kohdalta. Hän muisti valtavan lätäkön vasta kun vesi lotisi varpaiden väleihin. Lenkkitossu upposi hyiseen kuravelliin.

– Voi sun räkärähmä!

Joku toinen olisi ehkä pimeydestä huolimatta äkännyt lätäkön. Joku toinen olisi ehkä muistanut mitä kaikkea pimeyteen saattoi kätkeytyä ja kulkenut sen mukaisesti askeleitaan varoen. Joku toinen olisi varsinkin muistanut lätäkön edelliseltä päivältä. Mutta Oton muisti oli alkanut takkuilla ja liukastella. Ja aina silloin, kun hän muisti huonomuistisuutensa, se huoletti häntä. Enimmäkseen hän ei muistanut sitä.

Hänellä oli parempaakin tekemistä kuin varautua jokaiseen eteen osuvaan lätäkköön. Parempi tekeminen tuikki ylhäällä avaruuden mustassa. Eikä aina niin ylhäälläkään – erilaiset tähti-ilmiöt olivat yllättäen yleistyneet myös alempana, hän oli huomannut, monet rykelmät, sikermät ja muut tähtimuodostelmat olivat valahtaneet melkein puiden tasalle. Niitä oli näkynyt jo parina iltana Sormuspolun oikealla puolella avautuvan metsän ja sen takaisen hakkuuaukean yllä, Mustan lammen suunnalla.

Hän röyhtäisi askeltaessaan litimärkine lenkkareineen eteenpäin. Tai siltä se saattoi asiaa tuntemattomasta kuulostaa. Oikeasti kyseessä oli xhafoninkielinen nimi:

– Xympgrhf.

Ilman röyhtäystä sen ääntäminen oli Maan asukkaalle käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Useimmat xhafonilaiset olivat itsekin ihmeissään kielensä ääntämyksen kanssa. He olivatkin siirtyneet enimmäkseen suoraan silmävälitteiseen ajatustenvaihtoon. Otto tiesi tämän kaiken, koska eräs hänen ystävänsä Xympgrhf oli kotoisin Xhafonista. Maassa tämä oli tosin yleistä hämmennystä välttääkseen esiintynyt nimellä Antero.

Anteron lähdöstä oli kulunut jo yli neljä kuukautta. Olisiko tuo tähti koulun savupiipun vieressä Regulus? Otto mietti. Anteron kotiplaneetta Xhafon sijaitsi Reguluksen aurinkokunnassa reilun kahdeksankymmenen valovuoden päässä Maasta. Se mikä valolta vei kahdeksankymmentä vuotta, taittui Anteron Eggh-avaruusaluksella hujauksessa, siinä kahdeksansataabiljoonaa kilometriä – humps vain – pari biljoonaa sinne tai tänne.

Antero oli asunut Kultalassa viettämänsä viikon Tiirasilla, Oton naapurissa, mutta Tiirasetkaan eivät olleet kuulleet Anterosta mitään tämän lähdön jälkeen. Otto oli käynyt kysymässä. Ei mitään. Yläkerran vierashuone oli heidän mukaansa kunnossa ja valmiina vastaanottamaan pitkänmatkan vieraan, mutta toistaiseksi tästä ei ollut näkynyt pimeähaalarin pilkahdustakaan. Oton ja Pepin lisäksi kukaan Kultalassa ei tiennyt Anteron oikeaa nimeä tai mistä hän tuli, ehkä Tiirasia lukuun ottamatta, eikä Otto ollut ihan varma tiesivätkö hekään.

Koulun lyhtyjen valaisema rakennus häämötti puiden takana. Otto tiirasi tähtiä ja ajatteli Anteroa, vaikka viime aikoina hänestä oli pikemminkin tuntunut siltä kuin tähdet olisivat tiirailleet häntä. Tuokin sikermä tuolla tummana piirtyvän metsänharjan yllä – eikö siinä ollutkin jotain outoa? Aivan kuin tähdille olisi tullut kiire esittää hänelle piirileikkiä, kun hän katsoi niihin. Tähän asti niille oli riittänyt pelkkä tuikkiminen. Vaikka Otto oli kylläkin lukenut, etteivät tähdet oikeastaan edes tuikkineet, ne vain näyttivät tuikkivan – ilmiö johtui ilmakehästä. Pitäisi saada kaukoputki. Kaukoputkella hän olisi ratkaissut Mustan lammen yllä kirmaavien tähtien arvoituksen. Jotain pyörteisyyttä varmaan, hän epäili.

Pihalla notkui pelkkiä viidesluokkalaisia, Oton luokkatovereita. Kivikautta koskevat historiankokeet alkaisivat viiden minuutin kuluttua. Otto toivoi opettajan kysyvän jotain ruukunsirpaleista, mitään muuta hän ei kivikaudesta muistanut. Hän huomasi Pepin, joka selasi kiireen vimmalla kirjaa sisäänkäynnin katoksen alla.

– Alkaa olla jo vähän myöhäistä, Otto huomautti noustessaan portaita.

– Pakko tarkistaa kirjasta vasarakirveskulttuurin saviastioiden pohjan muoto, Peppi vastasi otsa rypyssä.

– Vasarakirves? Muistissani pyörii pelkkiä ruukunkappaleita, Otto sanoi.

– Varhaiskampakeramiikka, tyypillinen kampakeramiikka, myöhäiskampakeramiikka, Peppi luetteli silmät puoliavoinna.

– Mikään ei enää tunnu pysyvän päässä, Otto valitti. – Varmaan ne sirpaleetkin katoavat ennen kuin kokeet alkaa.

– Älä vielä heitä kirvestä kaivoon.

Peppi nosti katseensa kirjasta ja lisäsi virnuillen: – Varsinkaan vasarakirvestä.

Samassa koulun kello pärähti soimaan, ja uneliaat oppilaat alkoivat valua laiskasti kohti ovea. Ovensuussa odottava opettaja kannatteli tarmokkaana koepaperipinoa käsivarrellaan. Ei toivoakaan, Otto tuumasi ohittaessaan hänet. Hänen olisi heitettävä hyvästit kaukoputkihaaveilleen, sillä isä oli asettanut kaukoputken ehdoksi yli kahdeksan keskiarvon. Ei toivoakaan päästä tutkimaan Regulusta, jota ei paljaalla silmällä erottanut kolminkertaiseksi tähdeksi. »Regulus on Leijonan tähdistön päätähti ja 21. kirkkain tähti yötaivaalla», kerrottiin Oton tähtitieteen opaskirjassa. Miltähän muuten näyttää kun taivaalla mollottaa yhtä aikaa kolme aurinkoa? Näine ajatuksineen, valovuosien päässä kivikaudesta, Otto astui luokkahuoneeseen, asettui pulpettiinsa ja kaivoi repustaan kynän esiin siltä varalta että sille tulisi jotain käyttöä. Hänen lenkkitossuistaan jäi linoleumilattiaan sameanruskea vetinen vana.

Opettaja jakoi koekysymykset ja vastauspaperit. Otto piti kiinni viimeisistä mielessään pyörivistä ruukunsiruista kuin hukkuva oljenkorsista. Pyyhekumia hän ei arvellut tarvitsevansa: jokainen sana, jonka hän saisi riipustetuksi paperiin, olisi kullanarvoinen.

Ensimmäinen kysymys: Kivikauden työkalut ja aseet.

Otto vilkaisi ympärilleen. Kaikkien muiden kynät sauhusivat jo vastauksia paperiin.

No hyvä on. Siis työkalut ja aseet… Otto alkoi pohtia kynänpäätä pureskellen. Kynä oli ympäriinsä jyrsitty ennen kuin hän oli saanut vastauksensa muotoiltua paperille. Menemättä sen syvemmälle vastauksen niukkoihin yksityiskohtiin, todettakoon että ruukunsirut olivat siinä keskeisessä asemassa.

Toinen kysymys: Asutus mesoliittisella kivikaudella.

»Asutus mesoliittisella kivikaudella ei ollut kovin tiheää», Otto kirjoitti suu täynnä lyijykynän lastuja. Pinnisteltyään tuloksetta kymmenisen minuuttia hän lisäsi joukkoon sanan »vielä». Kun nuo kahdeksan sanaa kirjoitti kyllin löyhästi kahdelle riville, vastaus täytti miltei neljänneksen paperista.

Pimenevältä taivaalta vihmoi vettä. Oton lenkkitossut olivat tuskin ehtineet kuivua koulupäivän aikana, kun ne nyt kastuivat uudestaan hänen tallustaessaan kotiin reppu huolimattomasti olalla. Hän ei edes huomannut sadetta, sillä hänen katseensa oli nauliutunut Mustan lammen yllä vilkuttaviin tähtiin. Otto pysähtyi nähdäkseen paremmin, mutta silmiin viuhuvat pisarat haittasivat tuijottamista. Hän tihrusti ja pyyhki vettä kasvoiltaan ja vähitellen hänestä alkoi näyttää siltä kuin valopisteistä olisi syntynyt kirjaimia. Historian kokeet olivat menneet penkin alle, matematiikan tunnilla hän unohti mitä murtoluvut tarkoittivat eivätkä äidinkielen lauseenvastikkeet olleet sujuneet yhtään paremmin. Hänen muistinsa oli retuperällä, ja Mustan lammen taivaalla loimotti selvästi että S O S.

Otto tuijotti äimänä kirkkaita pikkukirjaimia, jotka säkenöivät mustan metsänharjan yllä. Kuin taikapöly.

– Sos, hän lausui ääneen samalla hetkellä kun joku läähätti hengästyneen tervehdyksen hänen vasempaan korvaansa. Hän pomppasi säikähdyksestä ilmaan ja lätsähti tievalojen katveessa lymyävään lätäkköön.

– Peppi! hän älähti kuran roiskuessa ympäriinsä.

Sadetakin huppu peitti Pepin kasvot lähes kokonaan. Varjosta erottui vain vettä valuva vaalea nenänpää.

– Zpurg miten pelästyin! Otto sopersi ja kääntyi sitten änkyttäen osoittamaan grafiitinharmaata taivasta.

Valopisteet olivat poissa. – Huomasitko ne? hän kysyi Pepiltä.

– Zpurg?

– Mitä?

– Sanoit äsken Zpurg. Mitä se oli olevinaan?

– Sanoinko? Otto ihmetteli. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä se oli hänen päähänsä pälähtänyt. Jotain hämärästi tuttua siinä kuitenkin oli… Yhdentekevää, tässä oli nyt meneillään oudompiakin asioita. – Ei kun ne kirjaimet! S, O ja S. Taivaalla. Äsken.

Otto tajusi miten älyttömältä kuulosti.

– Avunhuuto. SOS, hän jatkoi nyt jo vaisummin. – Sehän on avunhuuto, eikö vain?

– Voi olla, tai siis on, Peppi sanoi kärsimättömästi. – Otto, minulla on asiaa.

– Ne olivat tähtiä, Otto henkäisi ja pyöri hetken ympyrää käsiään huitoen kuin olisi kadottanut jotain.

– Otto, täällä sataa.

– Mitä? Sataako täällä?

– Otto, sateella ei näy tähtiä, Peppi huomautti hyvin aikuisesti.

Vasta nyt Otto älysi olevansa yltä päältä märkä. Hiukset olivat liimautuneet siimoina otsaan. – Vihvilät soikoon! hän henkäisi aivan äimänä. – Sateella ei pitäisi näkyä tähtiä.

– Hyvä, nyt kun me olemme päässeet siitä asiasta yhteisymmärrykseen, minun on kerrottava sinulle jotain.

Peppi kuulosti ikävän vakavalta, ei lainkaan omalta itseltään. Hänen ilmeensä synkkyys sysäsi valoilmiöt pois Oton mielestä.

– Minä muutan, Peppi sanoi.

Antero oli poissa, muisti pätki, historian kokeet olivat menneet penkin alle eikä kaukoputkesta ollut toivoakaan, mutta tämä oli ehdottomasti liikaa. Oton aivot kieltäytyivät vastaanottamast...