Alkusanat

On monenlaisia tarinoita. Toisia niin jaloja, niin kauniita, että niistä hehkuu hiljaista voimaa moniksi vuosikymmeniksi eteenpäin. Toisia niin kovia ja julmia, etteivät ne miehet ja naiset, jotka niihin vaikuttavat, myöhemmin hiusten jo harmaannuttua ja lihasten löystyttyä, mitenkään voi edes tajuta, että juuri heistä ja heidän tekemisistään on kyse. Kauniille kertomuksille ei ole juuri mitään selitystä – mitä nyt vanhanaikainen hyvä sydän, rehellisyys, oikeudentunto –, mutta häijyt luvut vaativat jo pyhänkin kirjan esiin. On syitten ja seurausten laki, on kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja totisesti minä sanon teille.

Ehkä ei petosta, väärinkäytöstä tai julmuutta kuitenkaan tule pelätä niin paljon kuin sitä, että tulee pettäneeksi itseään.

Ja tarinat jatkuvat miten sitkeästi päättääkin nukkua edellisen vuosisadan unta, tai edes edellisen vuosikymmenen. Ei vain auta. Sillä näin eläminen jatkuu, kevään tuleminen, uuden rakentaminen. Yksinkertaisesti ja eleettömästi kuin päivän nousu. Sillä eihän koskaan aamutonta yötä ole. Ja aina ihminen saa mitä todella tahtoo. Ja jos toivo auttaa paljossa, usko auttaa kaikessa. Sanotaan.

Kun muuan Oskari Hänninen, kauppias, edellisen vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä tuli tähän kylän, se oli jo silloin pitäjän keskus. Ison järven itärannalla istui niemi tukevasti harjussa kiinni. Kupeessa jökötti tärähtämättä monisatavuotinen kivikirkko ja sen lähelle oli rakennettu kirkkoherran ja kappalaisen virkatalot, keltainen ja punainen. Kylässä asuivat myös kruununvouti, nimismies ja piirilääkäri. Siellä oli apteekki, postitoimisto, pitäjänmakasiini, kolme maalaiskauppaa, leipuri, jokunen käsityöläisen verstas, kansakoulu, kaksi sahaa ja olutpanimo.

Mutta kului kymmenen vuotta ennen kuin saattoi heittää öljylamput syrjään ja vetää johdot huoneisiin. Ja niin kuin sähkö ei olisi ollut kylliksi perustettiin samana vuonna vielä oppikoulu ja puhelinosakeyhtiökin. Kappalaisen ja asemapäällikön rouva puhuivat ensimmäisinä aikoina puhelimessa päivittäin neljä, viisi tuntia, mitä nyt vähän söivät välillä.

Edelleen se oli kuin yksi valtavan suuri talo, tuo kylä, ovet kaikki suljettuina. Mutta vähitellen vuosien mittaan saranat alkoivat löystyä, laudat harveta, alkoi vetää ja viheltää. Joku ovi aukeni jo aivan itsestään, toinen aukaistiin haastaan sisältäpäin, toiseen löytyi avain.

Tuon merkittävän kymmenluvun sillä ja tällä puolella muuan kamarijunkkari ja merikapteeni alkoivat rakennuttaa kumpikin taholleen, kylän omalle laidalleen tehdasta. Kamarijunkkarin yritys antoi seudulle hajun, merikapteenin louhimo värin.

Vieraspitäjäläiset kuten joku Hänninen uskoivat kernaasti väittämiään. Synnynnäiset kyläläiset olivat pöyhkeitä, itsetietoisia ja eristäytyviä. Kalkkipitoista vettä sukupolvesta toiseen juotuaan heistä oli kasvanut pitkiä, honteloita mutta sitkeitä ihmisiä. Serkut naivat serkkuja sillä mitä sitä verta ja omaisuutta meni sekoittamaan. Ja selluloosan mätä haju viho viimeksi nousi kai näille suoraan aivoihin.

Vaan tehtaanpatruunat olivat eittämättä hienoja herroja. He nostivat konjakkilasejaan haastellen keskenään viidellä vieraalla kielellä eivätkä ollenkaan suomeksi. He olivatkin ruotsalaisia ja näkivät maassa vallitsevat hankaluudet vain taisteluksi germaanien ja slaavien välillä. Mietiskelevät, raskaat ja synkkätunteiset suomalaiset olivat alemmalla tasolla kuin he, yritteliäät ja vapaat germaanit, sotilasrotua kaiken lisäksi. Antoihan se valtava kannatus, minkä jokin sosialismi oli saanut suomalaisten parissa, se leima, jonka he sille antoivat, se moraalinen villiintyminen, joka seurasi sen jaloissa, hyvin vähän imartelevan todistuksen näistä massoista. Kun taas se seikka, että tuo sosialismi ruotsalaisten taholla sai vain vähän kannatusta, osoitti tervettä selkeyttä ja ylpeää itsetuntoa, jotka jo vanhastaan olivat germaanien aatelismerkkejä.

Mahonkipöytiensä ääressä he kehittelivät keskittämisen taitoa. Sahat liittyivät sahoihin pitkin läntistä Uuttamaata ja kun muutama vuosi oli kulunut, siirtyivät jommankumman suuromistajan käsiin. Miten nyt arpa kulloinkin sattui lankeamaan. Kuin epähuomiossa kamarijunkkarin tehtaan viereen pääsi pesiytymään kokonaan ulkomaisin varoin toimiva vaneritehdas. Mutta silloin olikin jo se sota, jonka piti olla sodista viimeisin, ja langat alkoivat sotkeentua.

Kamarijunkkari ja merikapteeni eivät ajatuksiltaan olleet kovinkaan kaukana paikkakunnan alkuasukkaista, noista Rautalineista, Åfelteista, Hemmilöistä, Aleneista, Harmeista, Julineista. He eivät vain tunteneet näitä. Muualta tullut joutosakki oli heidän tehdaskarjaansa, eivätkä he tunteneet sitäkään kuin paperilla ja päättömänä, väistyvänä ja sitten yhtäkkiä joskus riehaantuvana massana. Varovainen sieti olla.

Joskus he ajoivat kylän läpi vaunuissaan, sitten jo autoissaankin. He istuivat takapenkillä suorina kuin kiireestä kantapäähän raudoitetut tyhjät keski-aikaiset sotilashaarniskat. Eikä tuo nukkainen, syrjin kääntyvä väki heitä ihmisiksi kuvitellutkaan.

Täytyihän heidän kuitenkin elää. Puuskittaisessa mutta varmaan aidossa huolehtivaisuudessaan kamarijunkkari perusti tuolle karjalleen sairaus- ja eläkekassat ja rakensi asuntokasarmeja tai ainakin vuokrasi maata töllejä varten. Se oli hiukan outoa ja osoittikin kai jo kamarijunkkarin mielessä tapahtuvaa pehmenemistä, joka myöhemmin otti hänet turmiollisesti kokonaan valtaansa. Mutta merikapteeni seurasi perässä, viileämmin ja siis tehokkaammin; hän antoi puoli-ilmaisia rakennusaineitakin ja halpakorkoisia lainoja. Ja piirustuksia, piirustuksia ennen kaikkea. Mutta sen jälkeen heidän olikin sitten lähdettävä Rivieralle lepäämään ja pelaamaan uhkapeliä.

Ja merikapteeni kuoli. Mutta olihan poika, jo seitsentoistavuotiaana Saksaan oppiin lähetetty. Ja polvi vain parani.

Kamarijunkkarin tarina sen sijaan valui olemattomiin. Hänellähän ei ollut perhettä ja niin hän vähitellen irtaantui kokonaan maasta ja olevaisesta, unohti ehkä germaanien sotilasperinteetkin. Tuon kaikin tavoin surkean kapinatalven jälkeen hän lähetteli itsenäisen Suomen hallitukselle ulkomailta kirjeitä, joissa vetosi anteeksiantoon ja armeliaisuuteen. Kaikkein viimeiseksi hänen kaltaiseltaan mieheltä olisi mokomaa velttoutta odotettu. Ja se sanottiin hänelle suoraan. Veren äänet olivat tässä maassa aina olleet järkeä voimakkaammat kun toimintaa ohjattiin. Tässä maassa oli totuttu kyntämään kyistä peltoa. Jos ei kyitä ollut, ne piti tehdä. Olkoon että venäläisten kanssa veljeilevät johtajat olivat harhauttaneet suomalaisen työmiehen, olkoon että hän ehkä sittenkin sisimmässään oli Saarijärven Paavo. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi sillä että antoi anteeksi. Niinpä surumielinen kamarijunkkari ei enää katsonut voivansa palata tähän maahan eikä tähän kylään. Aikansa harhailtuaan Euroopassa hän päätti pennittömänä päivänsä jossakin Marokon kaupungissa, halvassa laitapuolen hotellissa. Sitä ei osannut oikein edes kuvitella, niin uljas ja mahtava mies kuin hän aikoinaan oli ollut. Niin vain eräs tarina päättyi ja tehtaasta tuli ikävä osakeyhtiö ja kultareunaiset paperit hajaantuivat moniin käsiin. Mutta haju jäi ja oli entisensälainen, ehkä vain vahvempi.

Merikapteenin poika palasi aikanaan, suunnitteli, järkeisti, tehosti. Mutta hänessä ei ollut isänsä etäisyyttä. Hän kiroili, laahasi joskus jalkaansa, oppi puhumaan suomeakin, oli liian todellinen. Sitä paitsi, olivat hänen unensa miten komeita tahansa, monet muutkin olivat jo oppineet uniennäkemisen taidon. Jopa hidasliikkeiset suomalaisetkin, päähän lyödyt ja uudelleen henkiin yrittävät punikit tietenkin, mutta myös monet muut. Ennen kaikkea kylään muualta muuttaneet. Unet silmissään he olivat paikkakunnalle tulleetkin.

Ja kaikki kyllin vahvat unelmat toteutuvat aina jollakin tavoin, usein vain niin myöhään että on jo lakannut odottamasta tai jopa muistamasta mitä odotti. Yhtäkaikki jostakin Oskari Hännisestä, melko mitättömästä, vähän siedetystä, tuskin juuri kenenkään todella rakastamasta, alun perin savolaisesta tai karjalaisesta talonmiehen pojasta, tuli se mies, joka muutti kylän ulkonäön. Tai pani muutoksen alkuun.

Hänkin siis teki tarinan. Mutta hyvin kauan hänen oli pysyteltävä vain kiinni, oltava olemassa kuin jokin vastenmielinen puuntäi elävässä, lämpimässä, vieraassa ihossa. Vasta vähitellen, varovasti, saattoi ruveta imemään itseään täyteen.

Oskari Hänninen osasi odottamisen taidon.

Mutta muutamankin kerran hän tuskastuneena toivoi olevansa yksin maailmassa. Olevansa isä jumala ennen aikojen alkua. Mutta ei, oli omaista ja vierasta, akkaa ja rahapulaa ja luonnonlakeja, itsepäisyyttä, typeryyttä, lihan heikkoutta ja joustamattomuutta. Siinä oli vaikeaa pitää suoraa kurssia. Niinpä tarinasta ei tullut aivan jaloa jos ei julmaakaan. Mutta kuka pystyykään sanomaan mikä valkoinen on tarpeen valkoista ja mikä musta kaikkein mustinta?

1

Salme Hänninen, iso rauhallinen nainen, seisoi keittiönsä ikkunassa toinen käsi kireäksi nyöritetyllä vyötäröllä. Toisella hän piteli puseronsa nappia ja leyhytteli. Hänen oli kuuma, hikinen olo. Aurinko hehaisi suoraan lasiin eikä ikkunaa voinut aukaista. Se oli paperoitu talven jäljiltä. Taisi olla edellisenkin talven, sillä tässä ei ollut ennättänyt kiinnittää vuodenaikoihin suurtakaan huomiota. Hyvä kun oli hengissä säilynyt ja perhe pysynyt koossa.

Hännisen perhe oli, vaikka ei siitä osannut kiittää. He nyt vain olivat niitä ihmisiä, jotka yleinen mylläkkä oli kiertänyt sipaisten.

Hän aikoi sanoa jotakin hellaa siivoskele...