Kansi

Etusivu

Raisa Lardot

Syntinen Maria

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37629-4

© Raisa Lardot 2000

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Alkusanat

”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen. Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen, sillä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan minä vihaan sitä mitä teen. Mutta jos minä sitä teen, mitä minä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei, sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.

Sillä niillä, jotka elävät lihan mukaan, on lihan mieli, mutta niillä, jotka elävät Hengen mukaan, on Hengen mieli. Sillä lihan mieli on kuolema, mutta Hengen mieli on elämä ja rauha, sentähden että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan. Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset.”

ROOMALAISKIRJE 7–8.

1. luku

Parahin Isä Q, pyydän, pysähtykää…

Tämä on minun viimeinen päiväni luostarissa, ja ajattelin että…niin, rohkenin ajatella, että voisin vaivata teitä. Ei, älkää pelästykö, ei tämä vie kauaa, lupaan puhua niin nopeasti kuin pystyn. Sitä paitsi te itse aivan kuin rohkaisitte minua tähän, parisen päivää sitten. Muistatteko? Te sanoitte olevanne eräällä tavalla Jumalan edustajana täällä maan päällä. Olette ikään kuin luovuttanut oman hahmonne hänen käyttöönsä, välikädeksi? Ja tästä tiedosta rohkaistuneena…no niin, siis perimmältään haluaisin puhua suoraan Jumalalle, ja olen totisesti yrittänytkin, mutta hän ei tunnu vastaavan, toden sanoakseni: hän ei tunnu edes kuuntelevan minua, vuosikymmenienkään rukoilun jälkeen…

Niin että jos te sitten, hänen sijastaan, kuin toimeksiannon saaneena, ikään kuin virkannekin puolesta?

Heti alkuun minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi pöyhkeyttäni. Se mitä haluan niin palavasti teille kertoa, ei voi mitenkään olla erityisen kiinnostavaa, siis teille. Hyvänen aika, tehän askartelette paljon suurempien asioiden kanssa, teidänhän täytyy ajatella herkeämättä koko ihmiskuntaa. Mitä on yksinkertainen pieni naisihminen verrattuna koko ihmiskuntaan! Tunnustan että itsekin mietin ihmiskuntaa, nuorempana ollessani, ennen Alexia tietysti. Ennen onnettomuutta. Mutta sen jälkeen kaikki ikään kuin kutistui, tarkoitan että maailma ympärilläni tuli kuin ahtaaksi, tukalaksi jotenkin, sanalla sanoen: kuristavaksi. Se piti otteessaan, ja pitää yhä. Muutenhan ei olisi edes syytä vaivata teitä tällä tavoin, vai mitä?

Olen väijynyt teitä jo usean päivän ajan, tiesittekö sen, aavistitteko ollenkaan? Olen kävellyt tämän luostarialueen puistoteitä, ristiin rastiin, ollut muka matkalla johonkin tai juuri tulossa jostain pois, naamiointia kaikki, teitä minä olen etsinyt, Isä Q, teidän mustiin pukeutuneeseen hahmoonne olen halunnut törmätä. Ja pysähtyä sitten, pysäyttää teidätkin.

Nyt näytän onnistuneen, vai kuinka?

Ei, älkää yrittäkö, näen kyllä lävitsenne. Ette te oikeasti ole kiinnostunut minusta ja minun tapaamisestani. Oikeasti olette jopa harmistunut. Olitte juuri matkalla, niin, minne? Ehkä annatte minun arvailla. Kammioonne? Kirjoittamaan huomispäivän saarnaa? Hahmottelemaan pari kirjettä? Tai ehkä olitte vain menossa vaihtamaan uudet sukat jalkaanne? Tai selkänne on kipeä ja halusitte levähtää sohvallanne hetken?

Minulla on ehdotus.

Istuudutaan tähän penkille?

Saatte tilaisuuden ainakin jalkojenne lepuuttamiseen. Olettehan juuri tulossa vigilian toimituksesta kirkosta, joten teillä ei ole vähään aikaan ollut mahdollisuutta edes istahtamiseen.

Hyvä Isä Q, asetuitte kauaksi minusta, aivan penkin päähän. Miksi? Anteeksi…en voi olla hymyilemättä. Tiedän kysymättäkin miksi. Te ette pidä naisista.

Toisaalta: miksi munkin täytyisikään pitää? Eikö naisten karttaminen ole suurimpia syitä ruveta munkiksi? Vaikka te munkit sanotte kyllä asian toisin. Te sanotte ryhtyneenne munkiksi omistautuaksenne kokonaan Jumalan palvelukseen. Siihen ei nainen sovi.

Päinvastoin, sen ajatuksen mukaan nainen on Jumalan vastakohta, vieroittaa ja vetää vastakkaiseen suuntaan, poispäin Jumalasta.

Mikä ajatus!

Lupaan teille yhden asian: en yritä lähemmäksi teitä. En vaikka mieleni kyllä tekisi. No niin, tunnustus numero yksi tuli juuri sanotuksi ääneen! Mieleni tekisi aina lähelle kaikkia miehiä. Olisitteko uskonut sitä minusta, tarkoitan: minun ulkomuodostani? Minähän olen keski-ikäinen nainen, vähän jo rypistynyt, vähän jo luinen. Tukkani on ehdottomasti värjätty, ja katsokaapa näitä käsiäni: näillä on tiskattu lukemattomat tiskit ja pesty lukemattomat pyykit. Te ette sellaisesta juurikaan tiedä, arvaan, te elätte korkeampaa elämää, olette keskittynyt ylevämpiin asioihin?

Niin, te siis olette ylevä mies, ja minä olen syntinen nainen. Sillä syntiähän se on, haluta lähelle toista? Sitähän te opetatte kirkoissanne, vai kuinka? On syntiä lähestyä ketään muuta kuin tarkasti määriteltyä toista ihmistä. Jumala on tietääkseni antanut teille valtuudet määrittää kenen sopii lähestyä ketäkin.

Mikä valta!

Että on oikeus erottaa jyvät akanoista, oikeus sanoa mikä on oikein mikä väärin. Jo pelkkä ajatus siitä että minullakin olisi sellainen valta, saa minut tuntemaan huimausta…ei, en kestäisi sitä! En uskaltaisi ottaa sellaista vastuuta. On siis parempi, että jatkamme kuten tähänkin asti: te olette suuri ja etevä ja ylivoimainen, minä olen pieni ja heiveröinen ja erehtyväinen. Varsinkin nyt juuri osajako on oivallinen: minähän olen ripittäytymässä teille. Minun kuuluukin olla syntinen, ja teidän kuuluu vuorostanne olla puhdas, muutoinhan voisimme sivuuttaa toinen toisemme sanomatta sanaakaan. Tapaamisessamme ei olisi mieltä. Sitä paitsi, mitä mustempi olen minä, sitä kirkkaampana loistaa teidän valonne. Juuri tästä syystä minun on vaikea ymmärtää säikähdystä, joka välähti silmissänne havaitessanne minut. Voisin vaikka vannoa, että hetken ajan tunsitte pakokauhua. Miksi?

Taas pelkkä retorinen kysymys.

Te aavistatte joutuvanne ikävään tilanteeseen kanssani. Aavistatte etten aio jättää tätä kohtaamistamme pelkän paistattelun varaan, molemminpuolisenkaan sellaisen. Olette oikeassa. Pyrkimykseni on kunnianhimoisempi.

Haluan että näette minut ihmisenä.

Että näette minut ihmisenä. Yllättävä pyyntö papille, joka on, tai ainakin hänen pitäisi olla, tietääkseni, pienen ihmisen ahdistuksen lievittäjä. Ensin on ihminen ja sitten vasta seurakunta. Mutta toisaalta: te olette eri, ette vain pappi vaan munkki, maailmasta erillään, tavallaan. Teidän ei olisi ollut edes pakko pysähtyä kohdalleni? Tehän keskustelette vain Jumalan kanssa? Siinä tapauksessa: kiitos tästä erityiskohtelusta.

Ajatus röyhkeydestäni saa minut punastumaan. Vaivata nyt tällä tavoin teitä!

Tehty mikä tehty. Tässä me nyt istumme, te penkin toisessa päässä, minä toisessa. Te mykkänä, minä puhuen. Sopii hyvin minulle. Siinä mielessä tunnustamistilanteet ovat mainioita: saa olla yksin äänessä. Ja toinen kuuntelee.

Jos kuuntelee…

Niin, mihin jäinkään? Aivan, olin juuri kertomassa, mitä tekisin teidän kanssanne, jos minulla olisi vapaat kädet.

Minä riisuisin teidät.

Riisuisin teidät esiin tuon mustan kaapunne alta. On liian helppoa piileksiä sen uumenissa, se peittää aivan liikaa. Suojavärinä se tosin on mainio, ja suojanahan te tuota kaapua pidätte, saadaksenne olla rauhassa, ulottumattomissa. Kas tässä minä nyt riisun teitä täyttä päätä mielessäni, vaikka minun pitäisi kaiken järjen mukaan riisua itseäni, tunnustusmielessä! Tällainen minä olen, kierrän ja kaarran toisen ympärillä vaikka pitäisi keskittyä itseeni. No, toisaalta, eikö tämäkin ole eräänlaista itseensä keskittymistä, mutkan kautta?

Ihminen on kuin sipuli, eikö totta? Te jos kuka ortodoksina tämän mielikuvan tunnistatte. Mitä pidemmälle sipulia kuorii, sitä enemmän rupeaa itkettämään. Ja kun on kaiken kuorinut, niin mitä löytyy ytimestä? Jotakin niin pientä ja niin heiveröistä, että voisi ruveta taas uudelleen itkemään, tällä kertaa tosin aivan muusta syystä…

Ei, en sittenkään riisu kaapuanne. Saatte olla onnellinen, että teillä on se. Kunpa minullakin olisi! Mutta minähän olen nainen, tavallinen nainen, en nunna. Ei, nunnaksi minua ei voi sanoa, parhaalla tahdollakaan. Oli kyllä aika, jolloin olisin halunnut olla nunna, siis suojassa, toisten yläpuolella. Mutta silloin en vielä tiennyt… Luulin että se olisi jotain tavoittelemisen arvoista…

Itse asiassa tunnen myötätuntoa teitä kohtaan.

Ihmisten palvelija? Jumalan palvelija? Täydellinen nöyryydessä, itsensä unohtamisessa. Sitähän papilta vaaditaan? Olla ylhäällä mutta samalla alhaalla. Ei koskaan keskitiellä, tavallisena ihmisenä. Oi kunpa tietäisitte…

Kunpa tietäisitte, miltä nuo kaksi pientä sanaa kuulostavat korvissani. Tavallinen ihminen. Minä haluaisin olla tavallinen ihminen. Antaisin mitä tahansa siitä tunteesta, että kokisin itseni aivan tavalliseksi ihmiseksi.

Mutta en minä ole.

Minä olen häväisty nainen.

Vaikka minut puettaisiin tuhanteen mustaan kaapuun, minä sisimmässäni sen tietäisin että ylleni on langennut häpeä. Että minä olen sen saastuttama, läpikotaisin täynnä sitä. Häpeää.

Te värähditte?

Pelottaako teitä istua näin lähellä synnin saastuttamaa ihmistä? Älkää turhaan pelätkö, onhan tässä välillämme lähes metrin verran matkaa. Eikä synti tartu, ei tällä tavalla. Synti lymyää ihmisen mielessä, mieli on sen temmellyskenttää, ja jos totta sanon, niin te uskonmiehet olette sen sinne kylväneet! Minunkin mieleeni.

Minä olin herkkä la...