I

RIKOTUT PULLOT eivät hajonneista poikenneet. Sirpaleet makasivat mykkinä bussipysäkin katoksen alla. Kohtalo niillä oli, mutta ei kieltä. Siksi niiltä jäi mennyt selittämättä, siksi niiltä jäi tuleva tekemättä.

Ajoin Latokartanontietä, hautausmaan sivuitse. Maasturi oli niin korkea, että näin kivimuurin yli. Muurintakainen maaperä kasvatti tummanvihreitä, vähäeleisiä kuusia. Hautakivet olivat jonoissa kuin matkalaukut lähtöselvityksessä, kaikissa nimi, ei osoitetta. Panin vilkun oikealle ja käännyin Pihlajamäkeen. Kiersin ostarin ja nousin Liusketielle.

Pihlajamäestä ei nähty mihinkään, vaikka rosopintaiset talot seisoivat korkeilla kallioilla. Elementtien saumat oli köyhyydellä tiivistetty, ne irvistivät mustaa hymyään puolen kilometrin päähän ja olisivat irvistäneet pidemmällekin, ellei Lahdenväylä olisi lyönyt metelillä naamalle, kuuden kaistan voimalla.

Oona asui jyrkän mäen päällä, ylimmässä kerroksessa. Oona oli Pihlajamäessä ainoa joka uskalsi katsoa niin pitkälle kuin ikkunasta näki, yli likaisten katujen ja purkkatahrojen, yli roskaisten metsien ja tuulen pieksemien muovipussien. Oona uskalsi katsoa yli kurjuuden ravitseman maiseman.

Tein talon edessä u-käännöksen ja ajoin tien sivuun odottamaan. Alakerrassa asuva nainen raotti verhoa ja työnsi naamansa ikkunaan. Siltä oli viety ilmeet, ensimmäisenä se jolla odotettiin ilouutisia. Naisen ikää oli mahdoton arvioida, koska sitä ei enää ollut. Se oli peittynyt Kelasta tulleen postin ja muiden nöyryytysten alle.

Käännyin katsomaan naista. Se vetäisi äkkiä päänsä pois. Hetken kuluttua se oli taas ikkunassa. Mitä se kuvitteli näkevänsä? Mikään ei ollut puolessa minuutissa muuttunut. Ei varsinkaan naisen naama. Se oli yksjäykkä ja sellaisena pysyi. Se oli tuhkattujen unelmien leposija ja tuhkaamattomien.

Oona tuli rappukäytävästä ulos ja hymyili.

– Sori, se sanoi. – Jouduit sä oottaa?

– Odottamaan, minä korjasin.

Oona kiipesi kyytiin, antoi pusun poskelleni ja kiskoi turvavyön päälleen. Hihna kiristyi rintojen väliin. Se korosti niiden muotoja. Lähdin ajamaan kohti keskustaa. Automaatti vaihtoi hiljaa kuin sukkiaan. Varpunen tai jokin lensi ostarin yli. Ehkä se lauloi. Niin kauan lintujen kannatti laulaa kun ne kuvittelivat jonkun kuuntelevan.

Vasenta kättäni nipisteli. Sydän oli lopussa.

JOSKUS MÄ en muista Hanskin ja mun ikäeroo, joskus mä muistan sen liian hyvin. Jotain asioita mä en haluu ees ajatella, en ainakaa ääneen. Jalat sillä on ihan ookoo, mut yläkroppa on jotenki karsee. Tissit roikkuu velttona ku vanhalla ämmällä. Rintakehän iho on ihan ryppystä. Sama juttu silmien ympärillä. Sen silmät on painunu syvälle kurttujen sekaan ku jollain aurinkoon kuivuneella kalalla. Onneks se käyttää nykyään koko ajan tummii pleksejä. Suutaki kiertää syvät juomut, mut loppupeleis ne on ihan seksit, jotenki julman näköset. Kaljukaan ei mua haittaa. Parempi se on ku joku liimaletti jota tuuli vatkaa.

– Mua vähän jännittää, mä sanon.

– Ota ihan rauhallisesti. Mun sana on laki.

– En mä sitä epäile. Mä vaan funtsin et mitä Kasperi ajattelee.

– Se ajattelee kokonaisuutta.

– Kyl se varmaan yllättyy.

Vanhoilla äijillä on usein isot korvat ja kähee korkee ääni. Vielä Hanskilla ei oo semmosii, onneks. Mä en käsitä mitä mä teen ku se tosta vielä vanhenee. Kymmenen vuoden päästä se köpöttelee himassa rollaattorin kaa ja suistuu sukkaan.

Voi vittu, mä en viitti ees ajatella sellasta aikaa ja kaikkein vähiten mä koitan ajatella sitä yhtä juttuu. Mä en voi sille mitää, mut mä en kestä sitä, mua oksettaa. Se on sellanen kurttunen, nahistunu, niinku vanha porkkana. Aluks mä en huomannu mitää ikävää. Meil meni tosi kovaa. Mä funtsin et tällaset ikäerojutut ei oo mitää. Mut vittu, viimesen vuoden aikana mul on ollu tosi vaikeeta. Varsinki ku Hanskilla ei meinaa enää seisoo. Mä joudun joka kerta imee sen letkuu ja pyörittelee sitä sormissa ja kattelee läheltä. Ja koko ajan pitää olla sellanen pornostaran ilme, sellanen et vau mikä tykki, muuten Hanskilta katoo fiilis, vähänenki stondis lopsahtaa ja mulkku näyttää entistäki nahistuneemmalta.

Mua oksettaa Hanskin kyrpä, mut silti mä lutkutan sitä. Pakko mun on. Eikä ainoostaan pakko. Mä haluun olla Hanskille hyvä. Onhan seki mulle. Voi sanoo et mä rakastan Hanskii.

– Hanski, mä sanon.

– Mitä?

– Jos tää juttu onnistuu ni mä järkkään sulle palkinnon.

– Mikä se on?

– Arvaa, mä sanon.

– En.

– Mä lutkutan sua tänään.

– Älä puhu kauniista asiasta noin rumasti, Hanski sanoo. – Sivistyneet ihmiset ei käytä tuollaista kieltä.

– Mä en oo sivistyny.

– Kyllä sä olet, Hanski sanoo. – Sä et ole vielä huomannut sitä.

YLEENSÄ EN pannut Kasperille vastaan. Olin palkannut sen toimitusjohtajaksi juuri siksi, että koulutettuna ihmisenä se osasi hoitaa kaiken parhain päin. Minulla oli varaa kunnioittaa Kasperin näkemyksiä, koska yhtiö oli minun. Kasperi puolestaan tiesi valtansa rajat.

Koskaan ei Fisu-Hanski Oy ollut tuottanut niin hyvin kuin Kasperin aikana, ei varsinkaan rahaa.

Istahdimme kokoushuoneeseen, Oona, Kasperi ja minä. Kasperi kohteli Oonaa hienosti, leikillisen herrasmiehen ottein. Vihaansa se ei saanut peitettyä. Tässä iässä tunsin jo ihmiset, mutta ihmiset eivät enää tunteneet minua. Se oli ikääntymisen ainoa etu. Muuta iloa ei ollut, ei edes rahantekemisen iloa, koska rahat oli jo tehty. Sirkkojen siritystä en kuullut.

Kasperi haki itselleen kahvin. Olin tehnyt sille heti ensimmäisenä työpäivänä selväksi, että tässä yhtiössä jokainen kaataa kahvinsa itse. Sihteeri on talossa sihteerinä eikä palvelijana. Siitä hyvästä Paula rakasti minua kuin marsu ruokkijaansa. En pitänyt siitäkään.

– Se on buumi, Kasperi sanoi. – Se loppuu, mutta ei vielä. Siksi meidän kannattaa lähteä mukaan. Tehdään se paremmin kuin muut. Me ehditään pari vuotta lusikoida hilloa, eiks niin.

– Mitä tarkoittaa paremmin, minä kysyin.

– Kyllä sä tiedät.

– Häijymmin.

– Voi sen niinkin formuloida, Kasperi sanoi.

Se hämmensi kahviaan ja katsoi minua suoraan silmiin tai niiden kohdalle, sillä silmäni olivat mustien lasien takana. Lusikka kilahteli mukin reunoihin. Ilmastointi humisi, sen kuuli kun sen halusi kuulla. Ilma taipui kaarelle ja katosi kattoventtiilin kautta alumiinikäärmeen sisuksiin.

Kasperi oli tehty pärjäämään. Se oli kasvanut tyvenessä, kaltaistensa suojaamana. Siitä oli tullut jäykkärunkoinen ja oksaton. Minä olin kotoisin erilaisesta maailmasta, olin rantakallioiden poika, temmeltävien tuulten kasvatti. Olin oppinut että joskus on taivuttava. Se oppi oli nykyisin arvotonta, vastamaailmaan vaipunutta. Kasperilla ja muilla samannäköisillä oli ikiomat kalanluiset kartanonsa ja loputon usko niiden lujuuteen.

– Mä olen aina inhonnut tositelkkaria, minä sanoin. – Mä teen virheen kun mä suostun. Mä teen elämäni suurimman virheen. Mun vaistoni sanoo sen.

– Älä usko vaistosi puheita, sanoi Kasperi. – Se on tullut vanhaksi, se sammaltaa omiaan.

– Sä tiedät vähemmän kuin minä, mutta sä tiedät paremmin. Mä uskon sua, vaikka ei pitäisi. Mä olen viime aikoina huomannut, että sä olet aina oikeassa. Eli: me tehdään niin kuin sä haluat.

– Me tehdään niin kuin yhtiön etu haluaa, Kasperi sanoi.

– Millainen juttu me kehitetään?

– En mä tiedä vielä. Nyt tarvitaan kunnon brainstorm.

– Juontaja me tarvitaan ainakin, minä sanoin.

– Ilman muuta. Onko ehdotuksia?

– Kyllä on: Oona, minä sanoin ja nyökkäsin Oonaan päin. Työnsin samalla leukaa ulos, jotta Kasperi ymmärtäisi vastaväitteet tyhjiksi.

– Ihan hyvä idea, Kasperi sanoi ja valehteli koko naamallaan sekä sormillaan, jotka alkoivat haroa tukkaa.

– Oletko sä jotenkin yllättynyt, minä kysyin.

– No – hiukan.

– Sano suoraan mitä ajattelet.

Kasperi katsoi minua ja kurtisti otsaansa. Sillä oli vihreät silmät, ahneudella painekyllästetyt. Tiesin mitä Kasperi ajatteli. Ei sen tarvinnut puhua suoraan. Se jätti sanottavan ilmeensä ulkopuolelle. Siellä se oli nähtävissä.

– Parasta Oonassa on ulkonäkö, Kasperi sanoi. – Se on enemmän kuin parasta. Sehän on kuin taivaassa tehty. Mutta mutta… jotain muutakin mulla nousee mieleen.

Oona napsutteli kynsiään vastakkain ja tuijotti ikkunasta ulos. Peukalosta oli lakka jo hiukan murentunut. Jalka nytkytti pöydän alla, Oona olisi halunnut olla jossain muualla.

– Niin kuin mitä, minä kysyin.

– No, vaikka tuo puhetapa. Onko se liian lähiötä? Ja oikeastaan koko paketti, koko personality arveluttaa mua. Saadaanko me Oonasta semmonen hostess että se tulee ruudusta läpi? Jos me ajatellaan Oonan taustoja ja sen gestusta, niin mä sanoisin että me ollaan aika kaukana siitä millaisia tyttöjä näissä jutuissa yleensä on ollut, eiks niin. Mä näkisin parhaana sellaisen pirteän ja sporttisen kimulin, sellaisen joka elää kaikilla ilmeillään ja koko kropallaan skabassa mukana. Oona on jotenkin liian cool, liian paha, liian less educated, ainakin tähän juttuun.

– Mä arvostan sun näkemystäsi, minä sanoin. – Mutta juurihan sä itse sanoit, että tehdään tämä juttu uudella tavalla. Tositelkkari on kaluttu luu, lihaa ei ole kuin jänteitten välissä. Siksi meiltä tulee tyttö, joka uskaltaa imeä veren suoraan ytimestä.

– Ihan hyvä pointti, Kasperi sanoi ja alkoi taas pyöritellä lusikkaa. Sillä ei ollut aikomustakaan maistaa kahviaan.

– Ajattele Riitta Väisästä, minä sanoin. – Se on tehnyt pitkän ja komean uran juontajana, vaikka sillä ei ollut mitään koulutusta ja se sotki ...