I

SUNDQVIST NOUSI vuoteesta ja suuteli Minnaa tyynyn kirjomalle poskelle. Aamuisin ei ollut mukava suudella suoraan suulle, sillä sieltä saattoi pöllähtää hapan yllätys.

Sundqvist oli hyvällä tuulella, sillä kaikki tulisi menemään päin persettä. Enää ei kannattanut murehtia. Pimeässä ei mikään häiritse eikä häikäise, kirvele silmiä.

Kello oli jo viittä vaille, mutta Sundqvistin pihasta oli keskukseen matkaa vain parisataa metriä. Hän ei haaskannut aikaansa aamutoimiin. Niihin hän paneutuisi vasta keskuksessa, palkan juostessa.

Naapurin kissa seisoi polun varressa posket pullollaan. Sundqvist heitti kissaa kivellä. Se pelästyi ja aukaisi suunsa. Sieltä lensi lintu.

Hynysen auto oli keskuksen pihassa. Sundqvist tiesi, että kahvi olisi jo valmista. Se olisi laihaa. Hynysen oli aina. Toimisto Office Xafiiska luki ovessa. Joku oli piirtänyt siihen rasvaliidulla kolme suurta kirjainta: SNM.

Somali National Movement, tiesi Sundqvist.

Hynynen luki Hesaria etukumarassa ja puristi kahvikuppia kaksin käsin. Se oli kuin Larin Parasken patsas

– Heti näkee että sulla on krapula, sanoi Sundqvist.

– Ei näe kun ei katso, vastasi Hynynen,

– Eikä heti.

Sundqvist valitsi kahvimukin jonka kyljessä luki Uudenmaan Jääkäriprikaati. Se oli Kuitusen nimikkokuppi. Sundqvist teki sen joka aamu kiusallaankin. Kuitunen oli eläkkeellä oleva sotilasmestari. Juuri sen näköinen kuin ne ovat pilakuvissa.

Kerttu ja Maj-Len ajoivat yhtä aikaa pihaan. Hynynen nappasi ikkunalaudalta pienen posliinisen koiran ja työnsi sen farkkujensa taskuun.

– Huamenta, huusi Kerttu.

– God morgon, sanoi Maj-Len.

– Kerttu! Haluatko sä silittää mun hauvaa? kysyi Hynynen. Se nousi ylös ja esitteli pullottavaa etumustaan.

– Hyi saatana! parkaisi Kerttu.

– Se ja kiva hauva – ja kova. Sillä on luolakoiran koulutus. Joskus se tosin oksentelee.

Sundqvist rämähti nauruun.

– Älä naura Sundqvist. Sä et nimittäin ymmärrä rakkauselämästä mitään, opetti Hynynen.

– Jos se tuollaista on niin mä ymmärrän kaiken.

Toimiston ovikello soi. Ääni oli samanlainen kuin radion vanha väliaikamerkki, kanteleelta kuulostava.

Hynynen kävi avaamassa.

– Sundqvist! Joku neekeri kysyy sua.

Ovella oli hätääntynyt somali: lentopalloverkko on kadonnut. Sundqvist lähti tahmein askelin jumppasaliin. Somali hämmensi käsillään ilmaa ja pajatti jotakin. Sundqvist ei pystynyt kuvittelemaan missä verkko voisi olla. Hän koetti olla sen näköinen kuin asia olisi huolestuttanut häntä.

– I don’t know where it is. Ask those who played yesterday.

Sundqvist lähti takaisin toimistoon. Somali jäi mutisemaan itsekseen. Olisiko se pelannut yksinään lentopalloa, mietti Sundqvist.

Joku oli heittänyt vaipan rappukäytävään. Paska haisi. Sundqvist kiipesi yläkertaan ja meni naisten suihkuhuoneeseen koputtamatta. Gambialainen äiti pesi pentunsa mustaa peppua. Sundqvist katsoi naista tuimasti ja heristi etusormeaan.

– Yes, sanoi nainen ja lähti hakemaan vaippaa hymyillen.

Kun Sundqvist tuli takaisin toimistoon, hän näin kuinka vaippa lensi ikkunan ohi ja läsähti takapihalle.

Pomo tuli vähän ennen puoltapäivää. Se kiskoi tupakkaa silmät kierossa. Etu- ja keskisormi olivat keltaiset. Ne sojottivat kuin pienet kirroosipotilaat. Tasan kahdeltatoista pomo aloitti palaverin.

– Mä oli tänä aamuna viimeksi yhteydessä lääninhallitukseen ja homma on nyt lopullisesti varmistunut. Keskus suljetaan kahden kuukauden kuluttua. Siihen ei kenelläkään ole enää mitään sanomista. Tai sanomista voi olla, mutta ei se mitään hyödytä. SPR antaa lopputilin jokaiselle. Ketään ei siirretä muualle töihin, mutta sehän me jo tiedettiinkin. Onko kukaan muuten saanut töitä?

Kaikki olivat hiljaa, paitsi Kuitunen, joka ei pystynyt siihen.

– Jaaha, jaaha… semmoista, semmoista… sano entinen mies… juu juu juu…

– Milloin me hankkiudutaan näistä mulkuista eroon? kysyi Hynynen.

– Onneksi ei ole kuin vajaat sata pokaa päällä, sanoi Sundqvist.

– Älkää vielä innostuko. Meille tulee huomenna lisää tavaraa.

– Ei jumalauta! Mistä?

– Helsingistä. Niillä on hyllyt täynnä ja talo menee kiinni jo kahden viikon kuluttua. Me joudutaan täyttämään tämä paikka vielä kertaalleen.

– Mitä ne on?

– Somaleita.

– Voi helvetti! Mä luulin jo että niistä olisi päästy vähitellen kokonaan eroon, sanoi Hynynen.

– Onko muita asioita? kysyi pomo.

– On, sanoi Sundqvist. – Joku on pöllinyt lentopalloverkon.

Kuitusen pää nytkähti kun se havahtui:

– Mä oli lauantaina tuossa järvellä soutelemassa ja löysin sen. Somalit oli tehneet siitä kalaverkon. Se kellui tuolla selällä… juu… että sillä tavalla…

– Oliko kalaa?

– Ei näkynyt. Meinaan on melko harvat silmät lentisverkossa, Se vaatisi tosi suuren hauen… että ovi auki, sano hauki…

– No, jos muita asioita ei ole, niin mä ehdotan että rupeatte laittamaan huoneita kuntoon. Petivaatteet ja astiat ja muut valmiiksi huomista varten. Ne on poikamiehiä ne tulijat.

Pomo haki kahvia ja pani tupakaksi.

– Jumalauta! Suu paloi. Miten tää kahvi voi olla näin kuumaa? Onks tää napalmia vai mitä tää on?

Albanit olivat tulleet jo ulos lapsiaan tuulettamaan.

Sundqvist antoi niille krokettivehkeet.

– Huva, ne sanoivat.

Hampaat risat ja mädät oli jokaisella.

– Oletteko te ottaneet aurinkoa hampaille kun ne on niin ruskeat? kysyi Sundqvist.

– Huva houmenta, ne vastasivat mitään ymmärtämättä. Hiki haisi kymmenen metrin päähän.

– Huva huva, vastasi Sundqvist.

Minna makasi sohvalla ja luki Annaa. Se oli siihen juuri käynyt, sillä keittiön pöydällä höyrysi tulikuuma lasagne. Tai ei se höyrynnyt, se savusi. Kuin minikokoinen asfalttiasema. Koko hoistinki oli palanut mustaksi.

– Ruoka on valmista. Onko sulla nälkä?

– Mä käyn ensin saunassa.

– Se ehtii jäähtyä.

– Sauna vai?

– Ruoka.

– Mä otan sen saunaan mukaan.

– Oliko teillä tänään se palaveri?

– Oli. Tuli muutto takaisin Helsinkiin. Täytyy panna jossain vaiheessa ilmoitus Hesariin.

– Milloin se loppuu?

– Kahden kuukauden kuluttua.

Minnan naama meni ryppyyn ja muuttui tummanpunaiseksi. Kyynelet ilmestyivät votkankirkkaina,

– Täällä on ollut niin kiva asua. Nyt me joudutaan taas johonkin vuokramurjuun linjoille tai johonkin…

Sundqvistin teki pahaa katsoa vaimon tuhertelua. Hän meni yläkertaan ja napsautti sähkökiukaan päälle. Valot himmenivät hetkeksi.

II

TILAUSBUSSI TOI pihaan nelisenkymmentä nuorta somalimiestä. Kaikki panivat tupakaksi ja alkoivat rupatella. Ympärilleen ne eivät katselleet. Ei niitä kiinnostanut ympäristö, ei koskaan. Kerttu ja Maj-Len menivät toivottamaan porukan tervetulleiksi. Hynynen, Sundqvist ja sihteerit tuijottelivat ikkunasta.

– Ei ole tainnut tupakointivalistus mennä perille Somaliassa. Paitsi Marlboron järjestämä, sanoi Hynynen.

– Onneksi ne ei dokaa, sanoi Sundqvist.

– Ajattele jos suomalaiset poikamiehet olisivat pakolaisina tällaisissa oloissa. Se olisi mieletöntä. Ensimmäisellä viikolla joku älypää saisi pikakiljun valmiiksi. Ja seuraavalla viikolla ahkerin kemisti jo tislaisi.

– Rahanjakopäivänä lähikauppa tyhjenisi kaljasta ja illalla joku saisi puukon kylkeen.

– Mennään auttamaan noita akkoja, sanoi Hynynen.

Nimenhuuto oli jo käynnissä. Kerttu kailotti niin että kuuloluut olivat lujilla. Somalit pälyilivät epäluuloisina ja hymyilivät. Niille oli outoa, että nainen piti tilannetta hallussaan.

– Ahmed Mohamad Farah!

– Yes, kuului kahdesta suusta.

– Same name?

– No, vastasivat molemmat.

– Oukei, Ahmed Mohamad Farah, room five.

Molemmat somalit ottivat laukkunsa ja lähtivät kohti asuntolaa. Kerttu hätkähti.

– Saatana… mikä niitä vaivaa…

Sundqvist pysäytti miehet. Toisen nimi oli Abdi Egal Ali.

Sundqvist käski sen odottaa.

– Very nice, sanoi Abdi ja nauroi sydämellisesti. Hampaat välkkyivät kuin vastapesty IDO-59.

– Yes, very nice, sanoi Sundqvist.

– Excuse me, where is east?

Sundqvist viittasi järvelle päin. Dorka, hän ajatteli. Yleensä ne tiesivät kysymättäkin mihin suuntaan piti rukoilla. Sundqvist muisti hakemuksen, jonka hän lähetti SPR:ään kun ne hakivat henkilökuntaa tähän keskukseen. Lehti-ilmoituksessa kaivattiin ihmisiä, jotka tuntisivat vieraita kulttuureita. Sundqvist tunsi: »Kokemukseni ovat osoittaneet, että neekeritkin voivat olla tyhmiä.» Se tehosi. Sundqvist valittiin ensimmäisenä. Hän arvasi sen jo hakemusta kirjoittaessaan. Myöhemmin pomo oli työntänyt paksun nipun kirjeitä hänen kouraansa. Siinä olivat ne kaksisataa, jotka eivät läpäisseet ritilää. Sundqvist lueskeli hakemuksia huvittuneena. Kaikissa korostettiin huolenpitoa ja oikeudenmukaisuutta ihmisten kesken kaikkien rotujen ja kansojen välillä. Ihonväriin katsomatta ja niin edelleen.

– Thank you! Very nice, very nice, sanoi Abdi.

– Yes, sanoi Sundqvist.

Iltapäivällä pomo piti tulokkaille tiedotustilaisuuden. Se oli tilannut somalitulkin paikalle.

Puhuessaan pomo nosteli kantapäitään maasta. Sundqvist yritti löytää jonkinlaisen lainalaisuuden liikkeen rytmiin. Liittyikö se kenties johonkin lauseopilliseen taitekohtaan: pisteeseen, pilkkuun tai uuden virkeen alkuun. Hän yritti tahdistaa kantapäiden nousun myös painollisten tavujen kanssa, mutta ei onnistunut. Sen sijaan hän huomasi, että toisen kengän pohja oli irti. Se lepäsi velttona lattialla kuin kuolleen linnun siipi, vaikka kantapää olisi noussut kuinka korkealle.

– Ja ...