Kansi

Etusivu

Arto Salminen

Varasto

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-36927-2

© Arto Salmisen oikeudenomistajat 2007

Toinen painos

Ensimmäinen painos ilmestyi 1998

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

I

ISTUIN KAHVIHUONEESSA ja leikkelin kynsiäni. Irtonaiset kappaleet jäivät pöydälle irvistämään kuin kymmenen pientä puolikuuta. Työnsin ne Karitan tupakoiden sisään.

Myymäläpäällikkö ei huomannut mitään. Se irvisti ja paineli särkevää lonkkaansa. Se oli niin kipeä, että myymäläpäällikkö joutui kulkemaan kuin olisi löytänyt markan maasta joka askelella.

– Perkele kun vetelee, se sanoi.

– Mistä se on kipeäksi tullut? minä kysyin.

– Lonkasta.

– Ei kun mä tarkoitan että mikä siihen on tullut.

– Kai se joku kuluma on. Lapissa se tuli, kymmenen vuotta sitten. Oltiin hiihtämässä. Yhtenä aamuna sitä vaan jomotti kun aioin ladulle lähteä.

– Ei kai se siitä aikomuksesta kipeytynyt?

– On sitä lääkärit tutkineet. Tekonivel, sitä ne tarjoaa.

Karita tuli myymälän puolelta. Sillä oli alakuloinen vartalo ja punaiset ihottumarenkaat silmien ympärillä. Se hamusi tupakat käteensä. Sytytin rasahti ja lähetti pari kipinää lyhyelle lennolle. Hiljaista oli. Saattoi kuulla kuinka Karita imi tulen tupakkaan. Hiljaisuus esti muuta kuulemasta.

Karita puhalsi savua suoraan ylöspäin. Pienet rypyt kaulassa oikenivat. Savu jäi hetkeksi leijumaan pään päälle, mutta laskeutui sitten Karitan puserolle ja takertui siihen.

– Mikä sun silmien ympärillä on? minä kysyin, vaikka tiesin.

– Ihottuma.

Karita oli värjännyt tukkansa turhaan. Ei kukaan pystynyt sanomaan oliko sitä vaalennettu vai tummennettu.

– Hyi saatana minkä makuinen rööki, se sanoi.

– Ainahan se pahaa on, sanoi myymäläpäällikkö.

– Niin mutta tässä on jotain vikaa. Tätä joutuu imemään posket lommolla.

– Jos siinä on sattuma, minä sanoin. – Niin kuin armeijan hernekeitossa. Meillä oli kerran kokonainen sianpää. Siellä se keikkui ja kiehui ja hymyili herneiden seassa. Kukaan ei syönyt joka sen näki. Mutta ei sitä muut nähneet kuin minä ja keittiömiehet.

– Miten sä sen näit? kysyi myymäläpäällikkö.

– Mä olin lähetti. Mä vein ylivääpelille postia keittiöön.

– Vai niin, sä olit sitten kumipääkomppaniassa, sanoi myymäläpäällikkö.

Se oli saanut lonkkansa vertymään sen verran, että pystyi nousemaan ja kävelemään takaisin myymälään. Lähtiessään se rikkoi kahvihuoneen tasapainon. Asetelma keikahti sijoiltaan. Tuli omituinen olo. Karita hivutti vaistomaisesti tuoliaan puoli metriä ovea kohden. Tein hienosäädön tönäisemällä tuhkakuppia vaaksan verran vasemmalle. Siitä oli selvästi apua.

– Nää on tietysti seisseet tuolla kioskissa viime kesästä lähtien, sanoi Karita.

– Tai maanneet.

Se käänteli tupakka edessään epäluuloisena ja imi sitä varoen kuin räjähdystä odottaen. Kynnenkappaleet kärventyivät, muuttuivat savuksi ja painuivat Karitan keuhkoihin ja sieltä verenkiertoon. Niin siinä täytyi käydä. Minua alkoi naurattaa.

– Mitä sä siinä virnistelet?

– En mitään, minä sanoin. – Mä menen takaisin varastoon.

– Väsyttää, sanoi Karita. – Väsyttää tää maalin myyminen.

Varasto oli kuin kaikki ne. Maalipurkkeja, tapettilaatikoita, tasoitesäkkejä, mattorullia pystyssä ja makuulla kuin sotaväen osasto tauolla. Ja sitten kylpyhuoneen laattoja pienissä ja painavissa laatikoissa, jotka irrottivat hien kantajastaan, avasivat joka huokosen. Ja lisää maalipurkkeja, isoja ja pieniä, lavoilla ja hyllyillä. Paljon pölyä. Paljon hylättyä ja rikottua. Paljon siivottua, sotkettua, kätkettyä. Paljon unohdettua, muistettua ja uudelleen unohdettua. Käytävillä haisi lika ja raataminen ja uupuminen. Seinällä roikkui tulinen perkele, joka oli sinne huudettu kun maalipytty oli pudonnut varpaille.

Raninen oli toinen varastomies. Sen vuoro alkoi vasta nyt. Se tuli käytävää pitkin omituinen virne naamallaan ja kantoi jotain kämmenissään. Lähempää näin, että se oli suuri koiranpaska.

– Kato mihin mä meinasin astua, se sanoi ja alkoi hihittää.

– Mistä sä ton löysit?

– Tosta kadulta.

– Vie helvettiin se täältä haisemasta. Mun elämässä on tota laatua jo tarpeeksi. Ja pese kädet ennen kuin tuut takaisin.

Raninen kävi paiskaamassa läjän jalkakäytävälle. Ohikulkijat katsoivat ihmeissään. Vessassa Raninen lotisi pitkään ja repi paperia ainakin puoli rullaa. Takaisin tullessaan se vielä käänteli käsiään ja katseli niitä kuin vihollisia.

– Tuli tänä aamuna muijan kanssa tappelu, se sanoi. – Mä heitin sitä jogurttipurkilla päähän. Permanentti meni huiskin haiskin.

– Aina te tappelette.

– Se syyttää mua uskottomuudesta… sanoo että mulla on avioliiton ulkopuolisia suhteita.

– No onko sulla? minä kysyin.

– Onko sulla? kysyi Raninen.

– On tietenkin. Mä en ole naimisissa.

Ranisen työtakki oli vielä seinällä suuressa kuparinaulassa. Minun naulani oli kahden vaaksan päässä, mutta jo tyhjä. Raninen rupesi kiskomaan takkia päälleen ja irvisti kun käsi juuttui hihaan. Sen likaiset hampaat näkyivät.

– En mä siitä haluaisi erota, sanoi Raninen. – Se on hyvännäköinen nainen. Ihan niin kuin viimekesäinen Miss Yyteri.

– Kuka se on?

– Tuija.

– Ei kun se Miss Yyteri.

– En mä tiedä, eikä kiinnosta.

Raninen nosti kynän työtakin rintataskusta, katsoi sitä ja pani takaisin. Kai se jotain halusi varmistaa. Minäkin kiinnostuin ja tunnustelin omaa rintataskuani. Siellä oli edustajan jättämä mainoskynä, jossa luki Pinotex sillä tavalla, että P oli isompi kuin muut kirjaimet. Tiesin sen, en nähnyt.

Varastomiehet! kuului sisäpuhelimesta. Se oli myymäläpäällikön ääni.

Puhelin oli omituisen värinen rasia, joka oli ripustettu kuparinaulojen viereen. Myyjät olivat sillä yhteydessä varastoon. Ne huutelivat käskyjään kuin laivan konehuoneeseen.

Varastomiehet! kuului uudestaan.

Raninen ei vastannut. En minäkään.

Raninen ja Rousku! Oletteko te siellä alhaalla?

– Alemmas ei pääse, minä sanoin.

Viekää viisi kaksikymppistä Kivitexiä Huuskosen autoon.

– Viedään, minä sanoin.

– Perkele, sanoi Raninen, mutta niin hiljaa, että se ei kuullut itsekään.

Nostin purkit työntökärryihin. Renkaat menivät painon alla veteliksi, vaikka olivat tottuneet sellaiseen. Neljä mahtui kyytiin. Viidennen Raninen otti käteensä. Ei se yhden purkin takia kärryjä käyttänyt.

– Mitä sä käsiäsi venytät? Ota pyörät alle.

– Vitut, sanoi Raninen.

Jalkakäytävällä nuokkui monta pakettiautoa. Näky oli ikävä: kaikkiin pitäisi juoksuttaa tavaraa. Huuskosen Transitin erotti muista. Siinä oli ruoste karkeloinut. Sarana parkui Huuskosen repäistessä takaoven auki.

– Nosta autoon, se sanoi.

– Hyvä sää maalata, minä sanoin.

– Ihan hyvä.

– Seinääkö maalaat?

– Seinää.

– Kelkalla?

– Kelkalla.

– Eikö sua pelota että putoat? minä kysyin.

– Mua ei pelota mikään, sanoi Huuskonen. – Paitsi musta paska. Jos verta pieree, tai vihreetä, niin se ei haittaa mitään, mutta musta paska on kuolemaksi.

– Pidetään mielessä, minä sanoin.

Huuskonen paiskasi oven kiinni. Pelti kumisi auton kyljissä. Asfaltille varisi ruostehiutaleiden kokoelma. Se näytti oudon saariston kartalta.

Varastossa Raninen heivasi tasoitesäkkejä kärryihin. Se teki liikkeet rivakasti, jotta voimat olisivat riittäneet. Painavaa taakkaa ei viitsinyt kauan kannatella. Säkkien valkoinen pöly oli tuhrinut työtakin.

– Älä liikaa rehki, minä sanoin. – Tulee vielä musta paska housuun.

– Ota toiset kymmenen säkkiä äläkä sönkötä, sanoi Raninen.

– Verta voi pierrä, ja vihreetä. Mutta ei mustaa.

– Joo joo.

Vedin näppylähanskat käteen ja ajattelin ajan kulumista. Päivät eivät toisistaan poikenneet enempää kuin hirvenpapanat. Kyllä sen jo arvasi, että kohta elämä lähtisi valumaan johonkin suuntaan, mutkitellen kuin kusi lautaa.

KARITAA TULI viime perjantaina pantua, niin kuin monena perjantaina aiemminkin. Ja maanantaina töissä tuntui siltä, että ei olisi pitänyt. Varsinkin kun Karita hymyili merkitsevästi ja vihjaili myyjien kuullen. »Mitä äidin pikku mussukka», se saattoi sanoa. Myyjät hihittelivät ja myymäläpäällikkö myös.

Ja kun viikonloppu tuli niin taas sitä oltiin Karitan kanssa päällekkäin ja allekkain ja vastakkain ja niskakkain. Jytinä kävi niin että naapuriin kuului. Karita oli raivokas panokaveri, vaikka olemus ei sitä paljastanut. Takapuoli sillä oli litteä ja tissit pienet lorpukat. Ja nännit kuin nortin natsat.

Panon jälkeen se höösäsi minua, vei suihkuun, pörrötti tukkaa ja teki salaattia.

– Sä olet äiti, koska sulla ei ole lapsia, minä sanoin.

Talvella satuimme samaan hissiin Karitan naapurin kanssa. Se oli vanha hauras akka.

– Asuuko neiti siinä seinän takana? se kysyi.

Näin peilistä kuinka Karitalla kaulasuonet sykkivät.

– Juu.

– Minä vain sitä halusin sanoa, että on se niin mukavaa kun löytyy vielä nuoria, jotka osaa käyttää kangaspuita.

Varasto! kuului sisäpuhelimesta. Se oli Karita.

– Joo, minä sanoin.

– Kolmosen purkki Jokeria, sävy 6066, tuo tänne myymälään.

– Joo.

Kävelin ylös myymälään ja jätin Jokerin tiskille. Karita sipsutti siihen tärkeän näköisenä niin kuin aina. Se kuvitteli että hyvän myyjän pitää kulkea kuin sillä olisi suolakurkku perseessä.

– Tässä olisi tämä teidän maali, se sanoi asiakkaalle.

Tapettiosaston ikkunasta näki kuinka vanha Mersu ajoi jalkakäytävälle myymälän eteen. Kylkilista oli joskus etuovesta pudonnut. Rivi ruosteisia reikiä näytti sen paikkaa. Keulamaskissa oli kaksi hevosenkenkää. Karita meni myymäläpäällikön koppiin. Peppu vipatti ohuen housukankaan alla. Pikkupöksyjen saumat näkyivät.

– Päällikkö! Tuu sä myymään, sanoi Karita...