Kansi

Etusivu

TEEMU MÄKI

NÄKYVÄ PIMEYS

esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-40311-2

© Teemu Mäki 2005/2009

Kannen kuvat: Teemu Mäki

Lapsi ja apina / Lähiön rakentaminen, satama, sateenkaari

Valokuvapari on sarjasta ”Relativismi on absoluuttisesti totta”.

Kirjan kirjoittamiseen on saatu tukea Valtion kuvataidetoimikunnalta.

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2013

Esipuhe

ESIPUHE

Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta

Tässä kirjassa on kymmenen esseetä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. Nämä usein aivan erillisiltä näyttävät alueet sekoittuvat teksteissäni, sillä pidän taidetta sekä filosofian että politiikan kokonaisvaltaisimpana muotona. Esseessä Taide kokonaisvaltaisena filosofiana ja politiikkana perustelen tätä näkemystäni tarkemmin.

Jokainen kirjan esseistä on itsenäinen, luettavissa erikseen. Siksi kirjassa on toistoa, jota lukija saattaa pitää tomppelimaisena jankutuksena. Toivon kuitenkin, että jankutuksen tuottamaa haukotushaittaa suurempi on tekstien itsenäisyyden tuottama hyöty, se että teoksesta voi poimia luettavakseen esseen kerrallaan.

Vaikka viittaan kirjassa usein toimintaani taiteilijana, olen tarkoittanut esseeni itsenäisiksi olioiksi. Kirjoittaessani tavoitteeni on siis ollut sama kuin jokaista taideteosta tehdessäni: teos, jonka nauttiminen ei edellytä mitään tietoa tekijästä, hänen intentioistaan tai muista teoksistaan.

Taiteelliset tohtoriopinnot

Tämä kirja on myös osa tohtoritutkintoani Kuvataideakatemiassa. Opinnäytteeni pääosa olivat taideteokset, jotka olivat esillä vuonna 2002 Helsingin taidehallissa. Esseekirja päättää opintoni.

Lukijan ei tarvitse piitata siitä, että kirja on osa tohtorintutkintoani. Jos pitää tätä kirjan tutkinnollista tarkoitusta epäkiinnostavana, voi hypätä suoraan seuraavaan väliotsikkoon. Koska taiteelliset tohtoriopinnot ovat kuitenkin vielä uusi, kiistelty ja uteliaisuutta herättävä ilmiö, jota koskeviin kysymyksiin minäkin joudun jatkuvasti vastailemaan, kerron nyt lyhyesti miten tutkintooni päädyin ja mistä taiteellisissa tohtoriopinnoissa mielestäni on kyse.

Opiskelin Helsingissä, Kuvataideakatemiassa, vuosina 1986–1990, jolloin koulu ei ollut vielä yliopisto, vaan ”korkeakouluun rinnastettava oppilaitos”, kuten Suomen valtio laitoksen statuksen silloin virallisesti määritteli. Kun maisteriopinnot tulivat mahdollisiksi 1990-luvun puolivälissä, suoritin maisteritutkinnon pitämällä Helsingissä, Kaapelin Galleriassa, lähinnä maalauksista koostuneen yksityisnäyttelyn ja tekemällä videoteoksen Pyhä Tiskivesi (1996). Videoteoksen monologiteksti, yhdessä Juha-Pekka Hotisen (1957–) kanssa kirjoittamani, oli opinnäytteeni ”kirjallinen” osuus.

Sain tilaisuuden jatkaa opintojani, kun tohtorikoulutus alkoi Kuvataideakatemiassa vuonna 1997. Meitä silloin koulutusohjelmaan hyväksyttyjä oli kuusi. Muutaman vuoden tauon jälkeen yliopisto alkoi ottaa yhden tai kaksi uutta tohtoriopiskelijaa vuodessa. Nyt kun pari on jo valmistunutkin, voi sanoa, että Kuvataideakatemian tohtorikoulutusjärjestelmä on vakiintunut.

Kuvataideakatemian tutkintosäännön mukaan tohtoriopinnäytteen pääosan tulee olla ”merkittävä taiteellinen työ”. ”Merkittävän taiteellisen työn” tukena pitää olla kirjallinen osuus, jonka täytyy elimellisesti liittyä taiteelliseen työhön. Oma ”merkittävä taiteellinen työni” olivat siis Helsingin Taidehallissa esittämäni taideteokset: maalauksia, piirustuksia, valokuvia, videoita ja installaatio. Supistetussa muodossa sama näyttely oli esillä myös Lönnströmin taidemuseossa Raumalla, Jyväskylän kaupungin taidemuseossa, Tallinnan taidemuseossa (Estonian Art Museum In Rotterman Salt Storage) ja Gdanskin taidemuseossa (Laznia) Puolassa. Näistä teoksista saa informatiivisen käsityksen plaraamalla näyttelyn yhteydessä julkaistua taidekirjaa, Teemu Mäki (2002) tai seikkailemalla kotisivuillani, www.teemumaki.com.

Henkilökohtaisen tohtoriopintosuunnitelmani otsikoksi Kuvataideakatemiassa hyväksyttiin alunperin: ”Taide filosofisen ja poliittisen vakaumukseni kokonaisimpana muotona”. Koska tähän rajaukseen mahtuu mitä vain, päätin yksinkertaisesti, että kaikki vuosina 1997–2001 tekemäni tai valmiiksi saamani teokset ovat osa opinnäytteeni taiteellista osuutta.

Akatemiassa toivottiin, että myös opinnäytteeni kirjallinen osuus olisi ollut valmis ja julkaistu tohtoroitumisnäyttelyni yhteydessä. En olisi pystynyt siihen, ainakaan haluamallani tavalla. Taidekirjani tekstiosuus koostui, Ilona Reinersin (1965–) kirjoittaman artikkelin ohella, vain taideteoksiin kirjoittamistani teksteistä. Kirjassa tämän tekstifragmenttikoosteen otsikko oli Rikki #4. Tekstit olivat poimintoja videoteoksissani lausutuista teksteistä, valokuvateosteni tekstipaneeleista ja maalausteni kuvapintoihin käsin riipustamistani teksteistä – ikään kuin palasia oopperalibretosta siis.

Minulle ehdotettiin silloin ja harmiteltiin jälkeenpäin, miksi en yksinkertaisesti nimennyt taidekirjassani julkaistua tekstifragmenttikoostetta opinnäytteeni kirjalliseksi osuudeksi. Ehdotus ja harmitus olivat ymmärrettäviä, sillä fragmenteissa olivat melko suorasanaisesti ja hyvin kompaktisti esiteltyinä sekä teosteni sanallistettavissa olevat teemat että taidekäsitykseni. Ehdotus oli ymmärrettävä myös siksi, että taiteellisten tohtoritutkintojen yhtenä pääongelmana pidetään opinnäytteen paisumista helposti kahden väitöskirjan kokoiseksi taakaksi. Paisuminen ei ole minua huolettanut, päin vastoin. Minusta taiteellisen tohtoriopinnäytteen on hyvä olla ”kohtuuttoman” laaja, sillä muuten joko taiteellinen osuus, taideteokset, tai kirjallinen, tutkimuksellinen osuus, tutkielmakirja, usein jää heppoiseksi tyngäksi. Joskus molemmatkin.

Olin Rikki #4 -fragmenttikoosteeseen tyytyväinen sellaisenaankin, alkuperäisistä teosyhteyksistään itsenäiseksi riuhtaistuna tekstinä, mutta halusin kirjoittaa myös paljon laajemmin ja erikseen, teoksistani irti – halusin siis kirjoittaa tämän kirjan.

Kirjan kirjoittaminen on viivästynyt, koska olen laiska ja monissa asioissa vastuuton. Kuvataideakatemia on patistanut minua valmistumaan, tietenkin omista taloudellis-raadollisista syistään, mutta en ole ottanut tuota lempeää painostusta vakavasti. Hidasteluni johtui myös siitä, että tämä kirja ei ole pakkopulla. Keskityin sen kirjoittamiseen, edes osa-aikaisesti, vasta kun se kiinnosti minua enemmän kuin muut houkutukset. Aina tulee näyttelykutsuja, esiintymistarjouksia, houkuttelevia taideprojekteja, joihin vastaamisesta on vaikea kieltäytyä. Aina ennen ne kuulostivat kivemmalta touhulta kuin perseenpuudutus kirjaa kirjoittamalla. Nyt on ollut toisin, kirjoittaminen on ollut hauskinta.

Taideyliopistoissa on erilaisia, keskenään kilpailevia käsityksiä tohtoriopintojen luonteesta. Yksinkertaisin on malli, jossa opiskelija tekee joko ”taiteellispainotteisen” tai ”tutkimuspainotteisen” opinnäytteen. Tässä mallissa opinnäytteen voi tehdä jopa niin ”tutkimuspainotteisesti”, ettei siihen välttämättä kuulu yhtään taideteosta. Vastaavasti ”taiteellispainotteinen” opinnäyte voi joskus olla nippu taideteoksia tai vaikkapa konserttisarja, joiden tueksi opiskelija kirjoittaa vain muodon vuoksi pikku tekstin käyttämästään tekniikasta tai tulkintatraditiosta.

Kuvataideakatemian tohtorikoulutuksessa ei ole tätä jakoa kahteen, se on varattu vain taiteilijoille ja siellä voi suorittaa vain ”taiteellispainotteisia” tutkintoja. Siellä elää myös sinnikäs haave sellaisesta tohtorikoulutuksesta, jossa taiteellinen ja tutkimuksellinen osuus sulautuisivat yhteen, lopputulos olisi kirjaimellisesti jonkinlaista ”taiteellista tutkimusta”. Siksi Kuvataideakatemialle – ainakin monille siellä – onkin aina eräänlainen institutionaalinen pettymys, jos tohtoriopiskelija kuitenkin tekee ensin taiteensa ja tunkee sitten tutkimuksellisen itsereflektionsa kirjan kansiin erikseen. Tuo pettymys on minusta turhaa, sillä taiteellinen ja tutkimuksellinen ulottuvuus voivat joka tapauksessa yhtyä taideteoksia ja tutkivaa tekstiä tuottavassa eetoksessa – sekä teoksia ja tutkivia tekstejä lukevan mielessä. Pitihän esimerkiksi filosofi Maurice Merleau-Ponty (1908–1961) taidemaalari Paul Cezannea (1839–1906) nimenomaan kolleganaan, ei vain tutkimuskohteenaan.

Miksi esseitä, miksi juuri nämä esseet?

Valitsin kirjoitusteni lajiksi esseen. Essee on sekä kaunokirjallisuuden että asiatekstin laji, se seisoo sujuvasti tai kivuliaasti kahdessa veneessä yhtä aikaa. Siten se jo itsessään ruumiillistaa käsitystäni taiteesta filosofian ja politiikan olomuotona. Esseemuoto oli minulle hyvä myös siksi, ettei minun tarvinnut tyytyä kirjoittamaan vain yhdestä aiheesta tai ryhtyä kirjoittamaan ”suurta teoriaa kaikesta”. Saatoin kirjoittaa monista eri aiheista ja näkökulmista, mikä on myös taiteellisen työskentelyni yksi pääperiaate: ottaa teokseen mukaan mahdollisimman monia erillisiä ja yhteensovittamattomia näkökulmia, jotta pysyisin uskollisena ihmismielen moniminäisyydelle ja todellisuuden ristiriitaisuudelle.

Mainitsen teksteissäni paljon taiteilijoita ja filosofeja nimeltä. Nämä eivät kuitenkaan ole lähdeviitteitä. Mainitsen heidät lähinnä suosituksina sille, joka haluaa etsiä lisää tietoa ja kokemusta käsittelemistäni asioista. Esseissä ja niitä seuraavissa ”Lisätietoa ja kokemusta” -listoissa olen laittanut taiteet ja tutkimukset tahallaan sekaisin. Vakaumukseni taiteesta filosofian ja politiikan kokonaisvaltaisena muotona tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että maalaamiseeni on vaikut...