Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat

osa tarinaa tai jos niistä kirjoitetaan sellainen.

– ISAK DINESEN (KAREN BLIXEN)

Ehkä näen valveunia.

Hän saa minut ajattelemaan musiikkia.

Hänen kasvonsa…

Elämme nyt kaksoisihmisen aikaa.

emme enää tarvitse peiliä puhuaksemme itsemme kanssa.

Kun Marianne sanoo ”kaunis päivä”, mitä hän ajattelee?

Näen vain kuvan hänestä, kun hän sanoo ”kaunis päivä”.

Ei muuta. Kannattaako sitä selittää?

Meidät on tehty unista ja unet on tehty meistä.

On kaunis päivä, rakkaani, unissa, sanoissa ja kuolemassa.

On kaunis päivä, rakkaani, on kaunis päivä elämässä.

–JEAN-LUC GODARD, HULLU PIERROT (1965)

1.

Nainen juoksi häntä kohti.

Martti oli nähnyt saman unen monta kertaa. Nainen oli sanomaisillaan jotain, Martti oli oivalluksen äärellä. Hän ei ehtinyt kuulla, mitä naisella oli sanottavana, hän heräsi aina ennen kuin oivallus tuli.

Nyt hän heräsi taas, hänen katseensa osui kelloon yöpöydällä.

1.20.

Elsa nukkui hänen vieressään. Elsan hengitys oli hiukan katkonaista, mutta ei katkonaisempaa kuin terveillä. Martti oli nukahtanut kuitenkin, vaikka oli illalla ajatellut ettei uskaltaisi ummistaa silmiään.

Tämä oli Elsan ensimmäinen yö kotona yli kahteen viikkoon.

Martti oli aluksi vastustellut kotiinpaluuta, ei siksi, ettei olisi halunnut vaimoaan viereensä. Kaikkea muuta – Elsa kuului tähän. Tässä Elsa oli ollut yli viisikymmentä vuotta. Mutta hän oli pelännyt, että löytäisi Elsan jonakin aamuna kuolleena vierestään, jalat kylmenneinä.

Minä mätänen, Elsa oli sanonut hänelle edellisellä viikolla saattokodissa, niin kuin olisi huutanut apua. Älä anna minun mädäntyä, minä haluan kotiin.

Niin asia oli lopulta järjestetty.

Elsa oli sairastanut vain kuutisen kuukautta. Joulukuussa Martti oli huomauttanut, että Elsa oli kavennut puoleen entisestä. Elsa oli käynyt uimahallissa vaa’alla ja varannut ajan lääkäriin.

Ei se mitään ole, Elsa sanoi. Tuskin mitään, Martti sanoi. Elsa pyyhki suudelmalla huolen pois hänen kasvoiltaan.

Kaikki tapahtui nopeasti: tähystys, koepala, tuomio.

Martti itki matkalla kotiin sairaalasta raskaimman tiedon jälkeen. Elsa oli hiljaa, puristi hänen kättään koko matkan, hississäkin vielä.

He seisoivat eteisessä pitkään toisiaan vasten. Joulutähti ikkunassa, huoneissa iltapäivän hämärä.

Vietetään varmuuden vuoksi oikein hyvä joulu, Elsa sanoi.

Joulupäivänä Eleonoora tuli perheineen kylään. Elsa ei ollut vielä hennonut kertoa Eleonooralle.

Eleonoora arvasi kuitenkin, sellaiset asiat eivät jää lääkäriltä huomaamatta. Se oli alkanut heti – huolehtiminen, jota saattoi, ellei ollut tarkkanäköinen, pitää määräilynä. Elsa ei ottanut Eleonooran määräyksiä lukuun, sanoi vain samalla tavoin kuin hänellekin: juhlitaan nyt tämä joulu.

Joulu oli ollut onnellinen kaikesta huolimatta. Aattona he olivat käyneet luistelemassa, tapanina hiihtämässä. Elsa oli hämmästellyt voimiaan, syönyt pähkinäsuklaata puoli levyä ja laskenut mäen riehakkaasti kuin tyttönä.

Hoidot olivat alkaneet vuoden alussa. Sytostaatteja oli annettu vain muutama viikko, kuukausi. Sitten oli mainittu termi ”oireita lievittävä hoito”. Se tarkoitti saattohoitoa. Silloin Elsa itki.

Martti yritti olla vahva ja pitää toivoa yllä. Hän kysyi, mitä Elsa vielä halusi.

Voisimme ajaa, Elsa sanoi. Jos vain ajaisimme pimeän tuloon, vailla päämäärää, kuuntelisimme musiikkia niin kuin aina automatkoilla.

Helmikuun lopulta saakka he olivat ajaneet joka ilta. Kevät oli vaaleanpunainen ja vaaleankeltainen, niin kuin aina. Elsa kehotti häntä usein ajamaan hitaammin, että näkisi paremmin taivaan. Pilvet liikkuivat taivaan poikki kuin isot rakennukset. Maaliskuun alussa he kuulivat Lauttasaaressa parkkipaikalle pysähtyessään mustarastaan laulavan.

He istuivat siinä pitkän tovin, valot sammutettuina, hämärässä, kuuntelivat rastasta.

On ihmeen vähän pelättävää, Elsa sanoi.

Niin, pelättävää ei ole, Martti vastasi.

Mutta se oli valhe. Martti pelkäsi öitä, näitä hetkiä kun heräsi yksin uniinsa, joista ei saanut selkoa. Hän pelkäsi, että heräisi, eikä Elsa enää hengittäisi hänen vieressään.

Ehkä Eleonoorakin oli pelännyt sitä, sillä tämä oli vastustanut Elsan kotihoitoa jyrkästi.

Minä tiedän mikä meitä odottaa, usko minua, Eleonoora sanoi, kun he jäivät hetkeksi kahden hoitoneuvottelun jälkeen. En jaksa yksin, etkä sinäkään. Enkä voi velvoittaa tyttöjä hoitamaan äitiä, se on liian raskas vaatimus, tytöt ovat melkein lapsia vielä.

Eleonooran huoli oli varmasti toisenlaista kuin Martin. Surukin olisi toisenlaista, sitten kun sen aika tulisi. Silti hän ihmetteli Eleonooran käytöstä. Hänen oli mahdotonta tietää siitä muuta kuin minkä näki: järjestelmällisyys, kasvojen lähes ilmeetön päättäväisyys.

Martti sai yhä usein kiinni ajatuksesta, joka oli vaivannut häntä Eleonooran aikuistumisesta asti: tämä nainen oli varastanut häneltä hänen tyttärensä, piilotteli lettipäistä, hymyilevää Ellaa jossain asiallisuutensa uumenissa. Jos Martti vain löytäisi jonkin taikasanan Eleonooran tyttövuosilta, lausuisi sen, Eleonoora olisi taas Ella, hyppelisi eteisessä, irvistäisi peilikuvalleen, ja he menisivät ostamaan jäätelöä.

Lopullinen päätös kotihoidosta oli tehty, kun Eleonooran tyttäret olivat itse tarjoutuneet auttamaan. Eleonoora oli kuulustellut molempia, kertonut kaunistelematta millaista oli hoitaa kuolevaa ihmistä.

Ei se minua pelota, Maria sanoi empimättä. Vaikka Maria oli tytöistä nuorempi, tämä tuntui olevan kypsempi kuin Anna. Annassa oli ailahtelevuutta. Martti tunnisti sen omakseen: juuri samanlainen herkkyys oli joskus ollut hänen. Anna oli silti nyökännyt vakuuttavasti Eleonooran kysyessä hoitoapua, epävarmuudesta huolimatta.

Viime viikkoina Elsa oli voinut paremmin. Elsa oli saanut uuden kipulääkkeen, se oli voimakkaampi kuin aiemmat. Se tehosi, mutta lääkäri oli sanonut, että se saattaisi aiheuttaa tokkuraisuutta, hankaloittaa liikkumista.

Martti oli hätääntynyt tokkuraisuuden mahdollisuudesta, kysynyt lääkäriltä kahden kesken suoraan: kuinka kauan vielä? Montako viikkoa?

Älkää keskittykö viikkoihin, lääkäri vastasi. On hyviä ja huonoja päiviä. Näissä sairauksissa erot niiden välillä ovat valtavia. Välillä hän saattaa olla lähes oireeton.

Siihen Martin oli tyytyminen. Lääkärin sanat saivat hänet tarkkailemaan Elsaa. Hän pani kaiken toivonsa kahteen sanaan: lähes oireeton.

Sairaalasänky ja muut tarvikkeet oli tuotu eilen.

Vaiteliaat miehet soittivat ovikelloa, tulivat sisään niin kuin olisivat tuomassa pöytää tai sohvaa, kokosivat metallisen vempaimen makuuhuoneeseen. Sitten tulivat nesteytysvälineet, jotka oli tilattu kaiken varalta, vaipat, jotka uinuivat nyt kainostellen pahvilaatikoissa makuuhuoneen nurkassa. Lääkkeet olivat pukeutumispöydällä pienissä paketeissaan.

– Hieno, Elsa sanoi sängystä. – Hienompi kuin yhdessäkään hotellissa, jossa olen käynyt.

– Hyvä että kelpaa.

– Mutta, Elsa sanoi madaltaen ääntään niin kuin olisi olettanut sänkymiesten jääneen oven taakse kuuntelemaan ja ajatellut heidän pahoittavan mielensä, – minä aion silti nukkua sinun vieressäsi.

– Niinkö? Jos haluat.

Elsa vilkaisi paheksuvasti nurkan vaippalaatikoita.

– Minä aion kyllä käydä itse asioillani, Elsa sanoi napakasti.

– Ne ovat vain varalle, hän kuuli sanovansa.

Sairaan rooli oli Elsalle vaikea, Elsa oli tottunut olemaan hoivaaja. Aina, väsyttävyyteen saakka Elsa oli pitänyt huolta muista, se oli psykologille luonteva rooli. Martti muisti ajan, jolloin Elsa oli muuttunut tytöstä peräänantamattomaksi naiseksi: niinä vuosina Elsa oli väitellyt tohtoriksi ja saanut paikan kansainvälisessä tutkimusryhmässä.

Martti makasi liikkumatta sängyssä. Elsa ei herännyt.

1.25.

Uni häilyi Martin yläpuolella. Se oli ajasta punottu täkki, tiheä.

Martti nousi, meni ikkunaan.

Joinakin öinä, kun hän oli herännyt tähän uneen, suru oli painanut häntä kuin kansi. Hän oli kannen alla, ei saanut henkeä. En selviä, hän ajatteli. Jos minusta tuntuu nyt tältä, miltä minusta tuntuu sitten kun Elsa todella on mennyt?

Hän oli lopulta keksinyt keinon rauhoitella itseään. Hän meni ikkunaan, avasi sen, katseli taivasta, kuunteli mustarastasta.

Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tila, ottaa se syliin. Muuten se tuli kauhuna, yhtäkkiä ja arvaamatta, risteyksessä kun ylitti tien tai kaupassa kun valitsi mandariineja tai perunoita.

Niinä hetkinä se oli pakokauhua.

Nyt, pidellessään surua, Martti oli melkein onnellinen. Pääskyt olivat tulleet tänä vuonna aikaisin, ne olivat riehaantuneet keväästä. Ylös alas, ylös alas ne lensivät ja niiden äänet kiirivät ilmassa. Hän seisoi ikkunassa minuutin, toisen, antoi raukeuden levitä. Pääskyjen äänet olivat hänessä eivätkä taivaalla, eikä hänellä ja ulkomaailmalla ollut tarkkaa rajaa.

Nämä olivat ensimmäisiä hetkiä moneen vuoteen, kun Martti ajatteli voivansa maalata: taivaan, pääskyt, valon joka leijui huoneessa.

Hän ei ollut surrut työskentelyn lopettamista, oli ollut onnellinen ilmankin. Hänen työhuoneensa ulla...