Kaikki oli vaaleanpunaista: uutuuttaan kiiltelevä polkupyörä, tarralenkkarit, hiukan pieneksi käyneet haalarit ja tiukasti leuan alle sidottu kypärä, jonka molemmilla sivuilla Peter Panin kultakutrinen Helinä-keiju heilutteli taikasauvaansa.

Puuskainen tuuli kieputti kirkkaankeltaisia koivunlehtiä koko kadun leveydeltä. Välillä lehdistä muodostui pieni tunneli, jonka seuraava puuska taas puhalsi hajalle. Jostakin syystä ruska oli unohtanut väripaletistaan verenpunaisen melkein kokonaan, mutta koivut hehkuivat keltaisempina kuin koskaan.

Tyttö polki selkä kyyryssä entisen yhteiskoulun ohi kohti kadunkulmaa. Laulaa hoilotti mennessään, onnellisena kiihtyvästä vauhdista ja omasta voimastaan ja siitä että oli juuri oppinut ajamaan ilman apupyöriä. Hän oli maailmanvalloittaja, pyörät tuskin koskettivat koivunlehtien liukastamaa jalkakäytävää, hän suorastaan lensi.

Mies ja nainen olivat pysähtyneet vähän kauemmaksi. He näyttivät uppoutuneen täysin toisiinsa, tai ehkä mies vain yritti poistaa tuulen lennättämää roskaa naisen silmästä tai pyyhkäistä poninhännästä karanneen kiharan korvan taakse. Nainen nauroi kasvot kohti kuulaansinistä syystaivasta.

Melkein kuin tyhjästä jostakin alkoi lähestyä iso tummanharmaa Mazda, aivan yllättäen ja melkoista ylinopeutta. Auto ei juuri hidastanut edes kadunkulmassa…

…ja sitten kuului jarrujen repivää kirskuntaa ja naisen vihlova huuto.

Mazda oli kiepahtanut täyden ympyrän, kyntänyt mennessään syvät rumat vaot talon edessä kasvavaan, yhä kesäisen vihreään nurmikkoon, kunnes oli lopulta pysähtynyt poikittain jalkakäytävälle.

Kuljettaja puristi rattia jähmettyneenä, eteensä tuijottaen, käänsi sitten hitaasti päänsä, avasi oven mutta ei astunut ulos.

Muutaman metrin päässä asfalttiin liiskautuneet koivunlehdet alkoivat hitaasti värjäytyä tummanpunaisiksi.

Vatsallaan jalkakäytävällä makaavalla tytöllä oli kullankeltaiset hiukset, täsmälleen samanväriset kuin viemäriritilän päälle vierineen pyöräilykypärän Helinä-keijulla.

Tyttö ei liikkunut.

Maailma oli pysähtynyt.

Oli lokakuun 25. päivä.

Torstai, lokakuun 15. päivä

Peppi Marjamaa tunnisti naisen heti. Totta kai, harjaantununeella toimittajan silmällä, hän onnitteli itseään, vaikka ei ollut niitä töitä vielä kovinkaan pitkään tehnyt.

Firmansa nettisivuilla naisella oli tosin aivan erilainen kampaus ja huomattavasti tummemmat hiukset, mutta olemuksesta ei voinut erehtyä. Itsevarma ja määrätietoinen tyyliin täältä-minä-tulen-olkaa-hyvät-ja-väistykää. Juuri sellaiselta hän oli puhelimessakin kuulostanut.

Nainen näytti olevan jo tulossa sisään, mutta pyörähtikin sitten ovella ja pysähtyi siihen. Hän katseli hetken taidemuseon keltaista päätyseinää ja sitten ympärilleen, niin kuin olisi nähnyt puiston ja kaiken muunkin ensimmäistä kertaa. Tai jotenkin uusin silmin.

Lopulta hän käännähti huiman korkeilla koroillaan, siirsi ison tummanruskean merkkilaukkunsa käsivarrelta toiselle ja käveli sisään. Hän pysähtyi ja antoi katseensa kiertää ravintolasalissa.

Jaahas, majesteetti odottaa noutajaa, Peppi naurahti itsekseen, työnsi lehtiönsä syrjään ja meni vastaan. Hän ojensi kätensä.

– Peppi Marjamaa, hei. Sä olet varmaankin Ritva Koivisto?

Naisen kulmat kohosivat. Otsalle ilmestyi pari tyytymätöntä juonnetta. Hän silmäili Peppiä kiusallisen hitaasti päästä jalkoihin ja tarttui sitten ojennettuun käteen.

– Rebecca, hän sanoi viileästi. – Minä olen Rebecca, hän toisti painokkaasti.

– No niin tietysti, sori… Peppi pyyhkäisi kättään huomaamattomasti farkkujen takamukseen. – Mä vaan ajattelin, että virallisesti…

– Kirkonkirjoissa lukee tosin edelleenkin Ritva, nainen keskeytti ja naurahti. – Rebeccan piti kyllä alunperin olla vain ikään kuin työnimi ja firman käyntikortti, mutta olen jo niin tottunut siihen, että taidan vaihtaa nimen ihan virallisesti. Nykyäänhän se käy kätevästi netissä. Vähän samaan tapaan kuin kirkosta eroaminenkin.

Nainen riisui ohuet kahvinruskeat nahkahansikkaansa ja avasi beigen viittansa napin.

– Kaunis nimi, siis toi Rebecca, ja onhan se kieltämättä paljon raflaavampi kuin tavallinen Ritva, Peppi sanoi. – Pitäisköhän mun muuten vaihtaa oma sukunimeni Pitkätossuksi? hän sitten heitti, mutta toinen vain katsahti häneen ilmeettömästi.

Surkea alku, ääliö, Peppi sätti itseään. Ei pitäisi yrittää olla vitsikkäämpi kuin oikeasti on.

– Mitä saisi olla? hän sitten tiedusteli. – Talo… siis lehti tietysti tarjoaa. Kohtuudella, hän lisäsi mielessään kainon toivomuksen.

Lehtitalon edustusbudjetti oli vedetty niin tiukaksi, että se oli lähinnä olematon. Vanhemmat toimittajat muistelivat haikeina aikoja, jolloin rahaa oli tullut ovista ja ikkunoista, ja päätoimittaja oli kuitannut isommatkin laskut silmää räpäyttämättä. Aina ei tarvinnut olla edes asiakasta mukana, riitti kun omalla porukalla oli hauskaa.

Pitkien ja kosteiden lounaiden lisäksi oli harrastettu vetäytymissessioita Lapin keväthangilla ja ajatushautomoita laivaristeilyillä ja muuta mukavaa. Toisinaan niissä oli kuulemma syntynyt jopa toteuttamiskelpoisia ideoita.

– Katsotaanpa… Rebecca tutki vitriiniä ja sanoi sitten ottavansa vain kupillisen teetä – edellyttäen että se olisi haudutettua. – Tai odotas vähän, hän empi. Hän oli taitellut viittansa huolellisesti käsivarrelle ja tutki sormi ojossa raikkaan näköisiä salaattiannoksia. – Ehkäpä otan sittenkin jotain pientä ja kevyttä syötävää. Olen nimittäin menossa täältä salille, eikä täydellä vatsalla pidä treenata.

– Eipä niin, Peppi myönteli.

– Tuo näyttää hyvältä. Rebecca osoitti tonnikalasalaattia. – Ja lasi vettä. Tavallista kraanavettä, hän lisäsi. – Sehän on tutkitustikin parempaa kuin kallis pullovesi, mikä taitaa olla monille yllätys, hän huomautti. – Rouva presidenttikin saa nykyään raivarin, jos pöytään ei tuoda reilua kraanavettä.

– Se kuulemma saa niitä raivareita muutenkin aika helposti, Peppi mutisi ja huokaisi toisen kerran. Tonnikalasalaattiin hänellä olisi sentään varaa. Jos niuho päätoimittaja ei suostuisi hyväksymään laskua, se lentäisi bumerangina Pepin omaan piikkiin. Itselleen hän otti pelkän kahvikupillisen, vaikka mieli olisi tehnyt myös herkullisen näköistä omenapiirakkaa. Lämmin apfelstrudel! Hän muisteli hetken haikeana parin vuoden takaista Itävallan Alpeilla vietettyä laskettelulomaa, työnsi sitten ajatuksen pois häiritsemästä ja lorautti maitoa kahviin.

– No niin, jos vaikka sitten aloitettaisiin, Peppi ehdotti heidän juteltuaan kulmapöydässä hetken niitä näitä.

Rebecca oli pistellyt jo puolet salaatistaan ja todennut siinä sivussa, miten mukavaa oli, kun kaupungissa oli nykyään niin paljon tasokkaita kahviloita. – Eihän siitä ole montakaan vuotta, kun joka toisessa kivijalassa oli pelkkä nuhjuinen keskikaljakuppila, hän nyrpisteli.

– Lähiöissä niitäkin kyllä riittää edelleen, Peppi huomautti ja otti repustaan pikkuruisen sanelukoneen. – Ja jopa tuolla lähellä Larussakin, vaikka sitä ei kai sentään varsinaiseksi lähiöksi lasketa. Varmaan sopii että mä nauhoitan?

– Mieluummin ei, Rebecca torjui yllättävän tiukasti. – Tuo tuommoinen, hän tönäisi sormenpäällään mustaa vehjettä, – jotenkin jäykistää tunnelman. Että jos vaan tekisit ihan vanhanaikaisesti muistiinpanoja.

– Ookoo, Peppi loihti kasvoilleen hymyntapaisen ja tipautti kojeen takaisin reppuun. Paska tyyppi, hän ajatteli. – Mä sitten…

– Kummallista muuten, miten maailma kutistuu, Rebecca keskeytti. Hän oli laskenut haarukan lautaselle ja katseli ulos isosta ikkunasta.

– Sori mutta mitä sä tarkoitat? Peppi kääntyi katsomaan takanaan levittäytyvää puistoa, jonka harvinaisen upea ruska oli sutinut punaiseksi ja keltaiseksi.

– Kaikkea. Rebecca leväytti kätensä ja nyökkäsi sitten ikkunaan. – Esimerkiksi tuota mäkeä tuolla. Lapsena lasketeltiin kaiket talvet tuolta tornin juuresta pulkalla ja mäki oli olevinaan hirmuisen korkea, varsinainen vuori. Puisto tuntui silloin paljon isommalta, melkein metsältä. Siellä oli lampikin, johon joku pikkutyttö hukkui. Tai ehkä se onkin vain kaupunkilegenda.

– Nykyään Koffin puisto on varsinainen bailauspaikka, siitähän on tullut jo Kaivariakin suositumpi, Peppi lisäsi. – Luin just jostain kansanliikkeestä, joka on vaatimassa, että puisto suljettaisiin öisin. Meteli kuulemma häiritsee herkkäkorvaista naapurustoa ja varsinkin viikonloppuisin koko mesta alkaa muistuttaa kaatopaikkaa. Ympärivuorokautisesta valvonnastakin on puhuttu.

– Turhaa touhua, Rebecca tuhahti. – Ainahan nuoriso on örveltänyt. Eikös semmoinen kuulu jossakin ikävaiheessa suorastaan toimenkuvaan? Ei niitä mitkään aidat pidättele.

– Eipä kai, Peppi naurahti. – Mä muuten luulen, että pikemminkin täkäläisiä ottaa päähän se, että jengi tuolla puistossa on yhä nuorempaa ja sitä on siirtynyt tänne Kaisaniemestä ja Kampista. Joo, ja jostain Korsosta ja Keravalta, niin kuin nimimerkki ”Närkästynyt Viiskulmasta” valitti netissä. Täkäläiset pelkää tason laskua ja jengitappeluita. Vakioasukkaat eivät enää uskalla mennä puistoon ainakaan viikonloppuisin. Yhteinen ulkoilmaolohuone on niiden mukaan menetetty roskasakille.

– Sen minä kyllä ymmärrän, Rebecca sanoi. – Muutos on tietysti pakko hyväksyä, mutta on ikävää jos se tapahtuu huonoon suuntaan.

– Jonkinlainen Pro Sinebrychoff -lii...