Englanninkielinen alkuteos

Beautiful María of My Soul

Copyright © 2010 Oscar Hijuelos

Published by agreement with Licht & Burr Literary Agency, Denmark.

Suomenkielinen laitos ©Kustannusosakeyhtiö Otava

Lainaukset teoksesta Mambo Kings sekä

Sieluni kaunis María -laulun suomentanut Erkki Jukarainen

Kannen kuva: SKOY/Corbis

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2010 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25037-1

Omistettu

August Wilsonin ja

Guillermo Cabrera Infanten

muistolle

ENSIMMÄINEN OSA
Kuubassa 1947

Ensimmäinen luku

Kun Nestor Castillon tuleva rakastettu, muuan María García y Cifuentes, yli neljäkymmentä vuotta sitten muutti pois rakkaasta laaksostaan Kuuban länsipäästä, hän olisi voinut asettua maakunnan suurimpaan kaupunkiin Pinar del Ríoon, jossa hänellä olisi ollut yhtä hyvät – tai yhtä huonot – mahdollisuudet löytää työtä kuin missä tahansa muuallakin, mutta koska hänelle puolenpäivän maissa kyydin tarjonnut kuorma-autonkuljettaja, irvokkaat kasvot lakatun ruokohatun alas kiskaistun lierin kätkössä, ei ollut menossa sinne päin ja koska María oli kuullut Havannasta kaikenlaista sekä onnellista että surullista, hän päätti lähteä miehen mukaan auton hytissä, jossa haisi tyrmistyttävältä: lavalla kuljetettiin eläimiä ja mies oli varmaankin ajanut tuhansia tunteja autollaan pesemättä sitä kertaakaan kunnolla – autollaan, jossa oli ärjyvä dieselmoottori ja lantaa hytin lattialla. Mies ei olisi voinut enää simpáticompi olla, ja aluksi hän näytti yrittävän kovasti olla tuijottamatta Marían suurenmoisia muotoja, vaikka myhäili tahtomattaan ajatellessaan, miten Marían nuorekas kauneus kohotti tunnelmaa. Myönnettäköön, mieheltä puuttui puolet hampaista, suunsa avatessaan hän näytti siltä kuin söisi varjoja, ja hänellä oli turpeat, ryhmyiset kasvot; hän oli ruma mies, osapuilleen neljän- ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä – María ei osannut sanoa tarkemmin – eikä hän ollut ikinä ollut komea, ei edes poikana. Mutta kun mies tuli nostaneeksi hatunlieriään, María näki, että hänen silmänsä tulvivat hyvyyttä, ja likaisista sormenkynsistä huolimatta hän piti miehestä jo siksi, että tällä oli kaulassaan ohut krusifiksi, Marían mielestä varma merkki siitä, että hänen täytyi olla kunniallinen, un hombre decente.

Hiekkateitä pohjoiseen ajaessaan, siellä missä Kuuban maaseudun pellot ja laitumet, taajat metsät ja vähitellen kohoavat alangot vuorottelivat, he nostattivat punervia pölypilviä; joillakin teillä hengittäminen kävi niin työlääksi, että María joutui peittämään kasvonsa nenäliinalla. Hänestä oli kuitenkin ihmeellistä viilettää päätähuimaavaa vauhtia, kolmeakymmentä, viittäkymmentä kilometriä tunnissa. Hän ei ollut ennen ollut kuorma-auton kyydissä, ei minkään hevoskärryjä nopeamman kulkupelin, ja hurmio, jonka hän koki matkustaessaan ensimmäistä kertaa elämässään sellaista menoa, oli hyvinkin mahassa tuntuvan kuvotuksen arvoinen, niin jännittävää ja samalla pelottavaa se oli. Heidän välilleen tietenkin sukeutui keskustelu.

”Miksi sinä haluat mennä Havannaan?” kysyi mies, jonka nimi oli Sixto. ”Tuliko kotopuolessa ikävyyksiä?”

”Ei.” María pudisti päätään.

”Mitä asiaa sinulla sinne on? Onko sinulla siellä tuttuja?”

”Saattaa olla serkkuja mamán puolelta” – Maria teki ristinmerkin edesmenneen äitinsä muistoksi. ”Mutta en ole varma. Taitavat asua paikassa nimeltä Los Humos. Oletko kuullut siitä?”

”Los Humosistako?” Sixto mietti. ”En, mutta Havannassa on valtavasti pienenpieniä kaupunginosia. Joku varmasti osaa neuvoa sinut perille.” Sitten, tonkiessaan hammasväliä pikkusormella: ”Onko sinulla hommia? Työpaikkaa?”

”Ei, señor, ei vielä.”

”Mitä sinä sitten aiot tehdä?”

María kohautti olkapäitään.

”Minä osaan ommella”, hän sanoi. ”Ja kääriä tupakkaa, papito opetti.”

Sixto nyökkäsi, rapsutti leukaansa. María katsoi itseään taustapeilistä, josta riippui rukousnauha. Silloin Sixto ei malttanut olla kysymättä: ”Kuinka vanha sinä oikein olet, mi vida?”

”Seitsemäntoista.”

”Seitsemäntoista! Eikä sinulla ole siellä ketään?” Sixto pudisti päätään. ”Muista pitää varasi. Se on kova kaupunki, jos et tunne ketään.”

Tämä sai Marían huolestumaan. Hänen kotilaaksonsa läpi matkanneet sanoivat Havannaa joskus valehtelijoiden ja rikollisten kaupungiksi, hyväksikäyttäjien kaupungiksi. Silti María halusi uskoa sen mitä papito oli kerran Havannasta kertonut, sillä isä oli asunut siellä jonkin aikaa 1920-luvulla, silloin kun oli elänyt kiertelevänä muusikkona. Isä väitti ettei ollut nähnyt toista niin kaunista kaupunkia: siellä oli hienoja puistoja ja koristeellisia kivitaloja, jotka saisivat Marían silmät tapittamaan. Papito olisi jäänyt Havannaan, jos joku olisi piitannut sellaisesta maalaismusiikista, jota hänen trionsa soitti – oli jo muutenkin vaikeaa esiintyä katukahviloissa ja soittaa turisteille hotelleissa, mutta kun tapahtui se hirveä juttu, ei pelkkä sokerin hinnan romahdus vaan lamakausi, jolloin edes jenkkituristeja ei enää käynyt niin paljon kuin ennen, ei ollut mitään mieltä jäädä. Niin papito oli palannut guajiron elämään.

Tuo toteutumattomien tavoitteiden aikakausi oli saanut hänen papitonsa alakuloiseksi ja aiheuttanut sen, että isä toisinaan kohteli hieman välinpitämättömästi perhettään ja jopa viehättävää tytärtään Maríaa, johon hän myöhempinä vuosina ajoittain purki nuoruutensa pettymykset. Siksi, aina kun Sixto yhtäkkiä kurkotti kättään runnoakseen käsikytkimen eteenpäin tai hätisti ärsyttävästi pörräävää kärpästä, María kavahti kuin olisi odottanut miehen läimäyttävän häntä syyttä suotta. Sixto tuskin huomasi, ei sen enempää kuin isä oli huomannut Marían melankolian päivinä.

”Mutta olen kuullut, että se on hieno kaupunki”, María sanoi Sixtolle.

Coño, sí, jos on hyvä asunto ja hyvä työpaikka, mutta…” Ja Sixto huitaisi ajatuksen pois. ”Sinä pärjäät taatusti. Itse asiassa”, hän jatkoi hymyillen, ”minä voisin ehkä auttaa.”

Sixto rapsutti leukaansa ja hymyili taas.

”Miten?”

”Olen viemässä noita sikoja teurastamoon, jonka omistaa Gallegos-niminen perhe, ja tunnen heidän poikansa sen verran hyvin, että hän voisi suostua tulemaan sinua vastaan…”

Ja suunnitelma oli sitä myöten selvä: kun Sixto olisi jättänyt siat kyydistä, hän veisi Marían teurastamon toimistoon, ja siitä voisi kehkeytyä ties mitä. Olihan María kertonut hänelle olevansa maalaistyttö, ja kuka maalaistyttö nyt ei osaisi nylkeä sikoja ja niin pois päin? Mutta kun María irvisti eikä saanut aikaan edes hymyä jolla oli tervehtinyt lähes kaikkea muuta Sixton sanomaa, Sixto keksi että María saattaisi päästä töihin toimistoon tekemään sellaisia hommia kuin toimistoissa tehdään, mitä lie olivatkin.

”Osaatko sinä lukea ja kirjoittaa?”

Kysymys sai Marían nolostumaan.

”Vain muutaman sanan”, hän paljasti viimein. ”Mutta minä osaan kirjoittaa nimeni.”

Huomattuaan, että oli saanut Marían kiusaantumaan, Sixto taputti häntä polvelle ja sanoi: ”Ei syytä hävetä, minäkään en osaa lukea enkä kirjoittaa juuri lainkaan. Mutta mitä sinä teetkin, älä suotta murehdi: uusi ystäväsi Sixto auttaa sinua, sen minä lupaan.”

Maríaa ei missään vaiheessa alkanut jännittää Sixton kyydissä, ei edes heidän jätettyään taakseen ne tieosuudet, joiden varrella peltotyöläiset keskeyttivät uurastuksensa heiluttaakseen heille hattua, minkä jälkeen he eivät nähneet ristin sielua moneen kilometriin vaan ainoastaan hehtaarikaupalla silmänkantamattomiin jatkuvia tupakka- ja sokeriruokopeltoja. Sixton olisi ollut helppo ajaa pientareelle ja tehdä lähempää tuttavuutta; onneksi Sixto ei ollut sellainen mies, vaikkakin María oli yllättänyt hänet vilkuilemasta kurvejaan, kun mies ei ollut arvannut Marían huomaavan. Bueno, minkä hän sille mahtoi, jos oli edukseen jopa arkisessa ja nukkavierussa mekossa?

Onneksi Sixto jaksoi olla kohtelias. Hän pysähtyi muutaman kerran tienvarsikojujen kohdalle, jotta María pääsi juomaan kahvit ja syömään hunajapullan, jotka Sixto pistouvasi, ja kun María kävi ulkohuoneessa, Sixto häipyi tarkoituksellisesti näkyvistä. Heidän päästyä viimein valtatielle, joka ulottui saaren päästä päähän, Sixton oli pakko pysähtyä eräälle Standard Oilin huoltoasemalle ostaakseen itselleen tupakkaa ja antaakseen tämän kauniin guajiran katsoa putipuhdasta, uudenaikaista käymälää. Sixto jopa syötti lantin automaattiin ja osti hänelle pullollisen Canada Dry -merkkistä ginger alea, ja kun kuplat, burbujas, saivat Marían röyhtäisemään, Sixto läimäytti tahtomattaan reisiään kuin ei olisi eläessään nähnyt mitään yhtä hullunkurista.

Sixto oli niin mukava, että rumuudesta huolimatta María melkein kiintyi häneen, kiintyi kuten kauniit naiset jopa niin nuorella iällä kiintyvät tavallisen näköisiin, rujoihin, rumiin miehiin, ikään kuin heidän kävisi sääliksi rampaa koiraa. Heidän lähestyessään rannikkotietä, jonka ilmassa leijui merenlahden ihastuttava tuoksu, ja Sixton ehdottaessa, että jos Maríaa alkaisi nälättää, hän voisi viedä tämän Havannassa pieneen ravintolaan, joka palveli hänenlaisiaan obreroja, rehdisti otsa hiessä leipänsä ansaitsevia työmiehiä, Marían oli kieltäydyttävä. Hän oli juuri huomannut Sixton katsovan häntä pitkään sillä silmällä eikä halunnut ottaa riskiä, että Sixto ei olisikaan enää ritarillinen, ei vaikka joutui loukkaamaan tätä. Sixto tietenkin rupesi puhumaan perheestään, uskollisesta vaimosta, kahdeksasta lapsesta, vaatimattomasta talosta eräässä pikkukaupungissa Cienfuegosissa ja siitä miten lähellä siat olivat hänen sydäntään vaikka hän tiesi niiden joutuvan teuraaksi. Kaik...