Kansi

Nimiö

Robert Galbraith

Käen kutsu

Suomentanut Ilkka Rekiaro

missing image file

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Cuckoo’s Calling

First Published in Great Britain by Sphere

Copyright © 2013 Robert Galbraith Limited

The moral right of the author has been asserted.

All characters and events in this publication, other than those clearly in the public domain, are fictitous and any resemblance to real persons, living or dead, is purely coincidental.

All rights reserved.

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the prior permission in writing of the publisher, nor be otherwise circulated in any form of binding or cover other than that in which it is published and without a similar condition including this condition being imposed on the subsequent purchaser.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Ote Alfred Tennysonin runosta ’Ulysses’ suom. Merja Virolainen

Figuuri © Arcangel Images

Aita © Trevillion Images

Katunäkymä ja kannen suunnittelu: LBBG – Sian Wilson

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2013 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-28025-5

Kustannusosakeyhtiö Otava 2013

Alkusanat

Omistettu oikealle Deebylle

monin kiitoksin

Voi, miksi synnyit kun lumeen hukkui

maa, mikset tullut kun käki kukkui,

kun köynnös kantaa rypäleitä,

kun pääsky liitää tuulen teitä

pois, jättää niin huolen

kun kesä kuolee?

Voi, miksi kuolit pois karitsoiden

ihanaan aikaan, et omenoiden,

kun heinäsirkka taas vaikenee

ja vehnänsänki jo märkänee

ja huokaillen tuulee

kun riemu kuolee?

CHRISTINA G. ROSSETTI, ’VALITUSLAULU’

(SUOM. MERJA VIROLAINEN)

Prologi

Is demum miser est, cuius nobilitas miserias nobilitat.

Onneton on se, jonka kuuluisuus tekee kuuluisaksi hänen epäonnensa.

LUCIUS ACCIUS, TELEPHUS

Kuhina kadulla oli kuin kärpästen surinaa. Valokuvaajia seisoi joukoittain poliisien vartioimien puomien takana pitkäkärsäiset kamerat tanassa, hengitys huuruten. Lunta satoi lakkaamatta hatuille ja hartioille, ja sormikkaiden suojaamat kädet pyyhkivät sitä objektiiveista. Aika ajoin kuului hajanaisia sulkimen ääniä, kun kärkkyjät aikansa kuluksi napsivat kuvia kadun keskelle pystytetystä valkoisesta teltasta, sen takana olevan punatiilikerrostalon sisäänkäynnistä ja ylimmän kerroksen parvekkeesta, jolta ruumis oli pudonnut.

Vieri viereen ahtautuneiden paparazzien takana seisoi valkoisia pakettiautoja, joiden katoilla oli jättimäiset lautasantennit, ja toimittajia, jotka juttelivat, osa vierailla kielillä, sekä kuulokkeet korvilla odottelevia äänitarkkailijoita. Nauhoitusten välillä toimittajat tamppasivat jaloillaan maata ja lämmittivät käsiään kuumilla kahvimukeilla, jotka he olivat ostaneet muutaman kadunvälin päästä täpötäydestä kahvilasta. Pipopäiset kameramiehet kuvasivat aikansa kuluksi valokuvaajien selkiä, parveketta ja ruumiin kätkevää telttaa ja siirtyivät sitten ottamaan laajakuvaa, jossa näkyi myös tälle lumisen seesteiselle mayfairiläiskadulle räjähtänyt kaaos, kadulle jonka varrella oli rivissä valkoisten kiviportiikkien kehystämiä mustankiiltäviä ovia vieressään muotoon leikattuja pensaita. Talon numero 18 oviaukkoon oli kiinnitetty sulkunauha. Sisällä aulassa näkyi vilaukselta poliisiviranomaisia, jotkut rikospaikkatutkijan valkoisissa takeissa.

Televisioasemat olivat tienneet uutisesta jo useita tunteja. Kadun kummassakin päässä tungeksi yleisöä, jota poliisit pidättelivät; jotkut olivat tulleet varta vasten ihmettelemään, toiset olivat pysähtyneet paikalle työmatkallaan. Moni piti matkapuhelinta ilmassa ja otti kuvia, ennen kuin jatkoi menoaan. Eräs nuori mies, joka ei tiennyt, mistä parvekkeesta oli kyse, valokuvasi vuorotellen talon kaikkia parvekkeita, vaikka keskimmäisen täytti kolme siistiksi lehteväksi palloksi leikattua pientä pensasta, joiden väliin tuskin olisi mahtunut ihmistä.

Ryhmä nuoria tyttöjä oli tuonut kukkia. Heitä kuvattiin, kun he ojensivat ne poliiseille, jotka eivät olleet toistaiseksi keksineet niille paikkaa ja olivat laskeneet ne hämillään mustanmaijan takaosaan tietoisina siitä, että objektiivit seurasivat heidän jokaista liikettään.

Ympärivuorokautisten uutiskanavien lähettämät toimittajat kommentoivat ja spekuloivat tauotta niitä muutamia kuohuttavia tietoja, jotka olivat selvillä.

”…kattohuoneistostaan kahden paikkeilla aamuyöllä. Ovimies hälytti paikalle poliisin…”

”…toistaiseksi ei näy merkkejä, että ruumis vietäisiin pois, mikä on johtanut jotkut arvelemaan…”

”…vielä ei ole saatu kuulla, oliko hän pudotessaan yksin…”

”…rakennukseen on saapunut poliiseja, jotka panevat toimeen perusteellisen etsinnän.”

Kolea valo täytti teltan sisältä. Kaksi miestä oli kyyristynyt ruumiin ylle valmiina nostamaan sen viimein pussiin. Naisen päästä oli vuotanut lumelle hiukan verta. Kasvot olivat ruhjoutuneet ja turvonneet, toinen silmä oli kurtussa, toisen paisuneiden luomien välistä pilkotti himmeää valkoista. Kun naisen paljettikoristeinen toppi välähti valon vaihtuessa hivenen, syntyi jokseenkin karmea liikkeen vaikutelma, ikään kuin hän olisi hengittänyt taas tai jännittänyt lihaksiaan valmiina nousemaan. Lumisade kuulosti telttakankaalla hiljaisilta sormenpäiden kopauksilta.

”Missä pirussa se ambulanssi viipyy?”

Rikoskomisario Roy Carverin pinna alkoi pettää. Hän oli mahakas mies, jonka kasvot olivat suolalihan väriset ja jolla oli yleensä hikirenkaat paidankainaloissa, ja hänen kärsivällisyytensä lyhyt vieteri oli kiristynyt äärimmilleen jo monta tuntia sitten. Hän oli ollut paikalla lähes yhtä pitkään kuin ruumis. Carverin jalkoja paleli niin että niistä oli kadonnut tunto, ja hänellä oli niin kova nälkä että häntä huimasi.

”Ambulanssi on täällä kahden minuutin päästä”, sanoi ylikonstaapeli Eric Wardle, joka tietämättään vastasi esimiehensä kysymykseen astuessaan telttaan puhelin korvalla. ”Raivasin sille juuri tilaa.”

Carver murahti. Hänen pahantuulisuuttaan lisäsi varmuus siitä, että Wardle oli innoissaan valokuvaajista. Wardle oli poikamaisen hyvännäköinen, hänellä oli tuuhea, laineikas ruskea tukka, nyt lumen hunnuttama, ja Carverin mielestä hän oli viivytellyt tahallaan niillä muutamilla kerroilla, kun heidän oli pitänyt piipahtaa teltan ulkopuolella.

”Ainakin sakki liukenee, kun ruumis on viety pois”, Wardle sanoi katsellen edelleen valokuvaajia.

”Eikä liukene niin kauan kuin käsittelemme tätä länttiä kuin jotain saatanan murhapaikkaa”, Carver äyskäisi.

Wardle ei tarttunut tähän epäsuoraan haasteeseen. Carver pillastui silti.

”Ämmä parka hyppäsi. Ei siellä muita ollut. Se sinun niin sanottu silminnäkijäsi oli sellaisessa kokaiinipöllyssä että…”

”Nyt se tulee”, sanoi Wardle, ja Carverin harmiksi hän astui jälleen ulos teltasta suoraan kameroiden eteen odottamaan ambulanssia.

Tapaus sysäsi syrjään politiikkaa, sotaa ja katastrofeja käsittelevät uutiset, ja kaikki jutut oli koristettu kuvilla kuolleen naisen virheettömistä kasvoista ja solakasta, veistosmaisesta vartalosta. Muutamassa tunnissa harvat tiedossa olevat faktat olivat levinneet miljoonien ihmisten tietoisuuteen kuin virus: julkinen riita kuuluisan miesystävän kanssa, paluu yksin kotiin, muiden kuulemat kirkaisut ja lopulta kohtalokas putoaminen…

Miesystävä pakeni vieroitusklinikalle, mutta poliisi vaikeni; naisen seurassa kuolemaa edeltävänä iltana olleita ei jätetty rauhaan; tapauksesta kirjoitettiin tuhansia sanomalehtipalstametrejä ja uutisoitiin tuntikaupalla televisiossa, ja nainen, joka väitti kuulleensa toisen riidan hieman ennen ruumiin putoamista, tuli itsekin hetkellisesti kuuluisaksi ja sai pienen kuvansa kauniin kuolleen naisen kuvien rinnalle.

Mutta sitten silminnäkijän osoitettiin valehdelleen, mistä seurasi miltei korvinkuultava pettymyksen huokaus, ja nainen lähti vuorostaan katkaisuhoitoon, kun taas ensisijaisesti epäilty julkkismies astui esiin – he olivat kuin ilmapuntarin ukko ja akka, jotka eivät voi koskaan olla yhtä aikaa ulkona.

Se oli siis sittenkin itsemurha, ja mykistyneen tovin jälkeen tarina sai jossain määrin uutta puhtia. Kirjoitettiin, että nainen oli ollut tasapainoton, epävakaa, sopimaton sellaiseksi supertähdeksi, jollainen hänestä kauneutensa ja villin luontonsa vuoksi oli tullut; että moraaliton rikas eliitti, jonka piirissä hän oli liikkunut, oli turmellut hänet; että hänen uusi rappiollinen elämänsä oli suistanut hauraan luonteen raiteiltaan. Hänestä tuli opetustarina, joka tihkui vahingoniloa, ja niin moni kolumnisti viittasi Ikarokseen, että Private Eye omisti aiheelle kokonaisen jutun.

Ja sitten – viimein – kohu laantui väsähdykseksi, eikä edes journalisteilla ollut muuta sanottavaa kuin että aivan liikaa oli jo sanottu.

Ensimmäinen osa

Kolme kuukautta myöhemmin

Ensimmäinen osa

Nam in omni adversitate fortunae infelicissimum est genus infortunii, fuisse felicem.

Sillä kaikissa kohtalon vastuksissa pahinta kurjuutta on se, että muistaa menetetyt onnen hetket.

BOËTHIUS, DE CONSOLATIONE PHILOSOPHIAE

(SUOM. JUHANI SARSILA)

1

Vaikka Robin Ellacottin kaksikymmentäviisi elinvuotta olivat sisältäneet draamaa ja yllättäviä käänteitä, hän ei koskaan ennen ollut herätessään ollut varma, että muistaisi edessä olevan päivän niin kauan kuin eläisi.

Hieman keskiyön jälkeen hänen pitkäaikainen poikaystävänsä Matthew oli kosinut häntä Eros-patsaan juurella keskellä Piccadilly Circusta. Robinin myönteisestä vastauksesta huojentuneena Matthew oli onnellisena tunnustanut aikoneensa kosia jo thairavintolassa, jossa he olivat juuri illastaneet, mutta hän ei ollut varautunut siihen, että heidän vieressään istuisi vaitonainen pariskunta, joka kuunteli vaivihkaa heidän keskustelunsa alusta loppuun. Siksi Matthew oli ehdottanut kävelyä pimenevillä kaduilla, vaikka Robin oli pyristellyt vastaan ja vedonnut siihen, että molempien olisi noustava aikaisin, ja lopulta Matthew oli saanut inspiraation ja johdattanut hämmentyneen Robinin patsaan portaille. Siellä hän oli heittänyt hienovaraisuuden hyytävään tuuleen (erittäin epä-matthewmaisesti) ja kosinut toisen polvensa varassa yleisönään kolme portailla kyyhöttävää koditonta, jotka olivat paraikaa jakaneet keskenään jotain mikä näytti pullolliselta metamfetamiinia.

Robinin mielestä kosinta oli ollut avioliiton historian kaikkien aikojen täydellisin. Matthewilla oli ollut sormuskin taskussa, ja nyt se oli Robinin sormessa, safiiri ja kaksi timanttia, juuri oikean kokoinen, ja koko kotimatkan hän oli tuijottanut kättä sylissään. Nyt hänellä ja Matthewilla oli tarina, hauska perhetarina, sellainen jota kerrotaan omille lapsille, tarina jossa Matthewin suunnitelma (Robinista oli ihanaa, että Matthew oli suunnitellut etukäteen) meni myttyyn ja kääntyi spontaaniksi teoksi. Robinin mielestä kodittomatkin olivat olleet ihania, samoin kuutamo, ja se kun hätääntynyt ja hermostunut Matthew oli polvistunut. Eroskin oli ihana ja vanha siivoton Piccadilly ja musta taksi, jolla he olivat ajaneet kotiin Claphamiin. Robin oli itse asiassa vähällä pitää ihanana koko Lontoota, jolle hän ei ollut toistaiseksi lämmennyt sen kuukauden aikana, jonka oli ehtinyt siellä asua. Sormuksen kimallus kultasi jopa kalpeat, riidanhaluiset metromatkustajat, jotka olivat sulloutuneet vaunuun hänen ympärilleen, ja kun hän nousi maaliskuun koleaan päivänvaloon Tottenham Court Roadin asemalla, hän silitti platinasormuksen alakaarta peukalollaan ja koki onnen kuohahduksen ajatellessaan, että ostaisi ruokatunnilla muutaman häälehden.

Miesten silmät viivyttelivät hänessä, kun hän puikkelehti halki Oxford Streetin yläpään katutyömaan ja katsoi oikeassa kädessä pitämäänsä lappua. Robin oli millä tahansa mittapuulla sievä tyttö, pitkä ja kurvikas. Hänen hunajanväriset hiuksensa karehtivat hänen astuessaan reippaasti kadulla, ja viileä ilma nosti hieman punaa hänen kalvakoille poskilleen. Tämä oli ensimmäinen päivä viikon mittaisella sihteerikeikalla. Hän oli tehnyt keikkatöitä siitä lähtien, kun oli muuttanut Matthewin luo Lontooseen, mutta ei tekisi enää kauan – hänellä oli tiedossa ihan ”oikeita” työpaikkahaastatteluja, kuten hän itse asian ilmaisi.

Mitäänsanomattomissa pätkätöissä haastavinta oli usein löytää yrityksen toimipaikka. Robinin taakseen jättämän yorkshirelaisen pikkukaupungin jälkeen Lontoo tuntui valtavalta, monimutkaiselta ja käsittämättömältä. Matthew oli neuvonut, ettei hänen kannattaisi kävellä nenä pienessä karttakirjassa, koska se leimaisi hänet turistiksi ja saattaisi hänet vaaraan; siksi hän turvautui sangen usein kehnoon karttaan, jonka joku henkilöstövuokrauksen virkailija oli piirtänyt hänelle käsin. Robin ei ollut vakuuttunut, että hän näytti se kädessään yhtään enemmän paljasjalkaiselta lontoolaiselta.

Katutyömaata ympäröivien metalliaitojen ja sinisten muovielementtiseinien vuoksi oli vaikea nähdä, minne hänen piti mennä, sillä ne peittivät puolet karttaan piirretyistä maamerkeistä. Robin ylitti auki revityn kadun korkean konttoritornin edessä. Torni oli nimetty karttaan Centre Pointiksi – tiheine samanlaisten nelikulmaisten ikkunoiden riveineen se muistutti jättimäistä betonivohvelia. Hän jatkoi menoaan summittaisesti Denmark Streetin suuntaan.

Robin löysi etsimänsä melkein sattumalta kuljettuaan Denmark Place -nimistä kapeaa kujaa lyhyelle kadulle, jolla oli värikkäitä kauppoja ja näyteikkunoiden täydeltä kitaroita, syntetisaattoreita ja kaikenlaisia soitintarvikkeita. Punavalkoinen puomi eristi täälläkin katuun kaivetun montun, ja huomiotakkeihin pukeutuneet työmiehet tervehtivät Robinia aamuisilla vihellyksillä, joita hän ei ollut kuulevinaan.

Robin katsoi kelloaan. Hän oli tapansa mukaan lähtenyt eksymisen varalta aikaisin ja oli varttitunnin etuajassa. Toimistorakennuksen vaatimaton mustaksi maalattu ovi oli 12 Bar Cafén vasemmalla puolella; firman nimi oli kirjoitettu repäistylle ruutupaperilapulle, joka oli teipattu kolmannen kerroksen summerinapin viereen. Tavallisena päivänä, ilman tuliterää sormusta joka kimmelsi hänen kädessään, Robin olisi saattanut pitää näitä seikkoja lannistavina, mutta tänään likainen paperilappu ja oven hilseilevä maali olivat edellisillan kodittomien tapaan pittoreskeja yksityiskohtia hänen suuren romanssinsa taustakulississa. Hän katsoi uudestaan kelloaan (safiiri tuikahti ja hänen sydämensä hypähti; hän ihailisi tuon kiven kimallusta päiviensä loppuun asti) ja päätti sitten onnensa huumassa nousta portaat etuajassa ja osoittaa intoa työhön, joka oli täysin merkityksetöntä.

Juuri kun hän oli vienyt sormensa summerinapin kohdalle, musta ovi kiskaistiin sisäpuolelta selälleen ja siitä pyrähti kadulle nainen. Yhden omituisen seisahtuneen hetken ajan he katsoivat toisiaan suoraan silmiin, kun kumpikin yritti välttää yhteentörmäyksen. Robinin aistit olivat epätavallisen terävät tänä lumottuna aamuna. Valkoiset kasvot vilahtivat ohi sekunnin murto-osassa, mutta ne tekivät Robiniin sellaisen vaikutuksen, että hän ajatteli hetken kuluttua, kun he olivat onnistuneet väistämään toisensa hädin tuskin senttimetrin päästä ja kun tummatukkainen nainen oli kiiruhtanut kadulle ja kadonnut kulman taakse, että hän olisi pystynyt hyvin piirtämään nuo kasvot ulkomuistista. Hänen mieleensä ei ollut painunut ainoastaan kasvojen poikkeuksellinen kauneus vaan myös naisen ilme: kiihtynyt ja silti kumman riemastunut.

Robin pysäytti nuhruiseen rappukäytävään vievän oven ennen kuin se sulkeutui. Vanhanaikaiset metalliportaat kiersivät antiikkisen lintuhäkkihissin ympärillä. Hän nousi toisen kerroksen tasanteelle varjellen piikkikorkojaan tarttumasta metalliportaiden rakoihin, ohitti oven, jonka laminoidussa ja kehystetyssä julisteessa luki Crowdy Graphics, ja jatkoi nousua. Vasta seuraavan kerroksen lasiovelle tultuaan Robin tajusi, millaista yritystä hänet oli lähetetty avustamaan. Henkilöstövälityksessä ei ollut kerrottu mitään. Ulkosummerin vieressä paperilapussa lukenut nimi oli kaiverrettu ovilasiin: C.B. Strike. Ja sen alla luki: Yksityisetsivä.

Robin seisoi hievahtamatta suu raollaan täynnä hämmästystä, jota kukaan hänet tunteva ei olisi ymmärtänyt. Hän ei ollut milloinkaan paljastanut kenellekään (ei edes Matthewille) elinikäistä, salaista ja lapsellista haavettaan. Ja tämä sattui juuri tänä päivänä! Tuntui kuin Isä Jumala olisi iskenyt hänelle silmää (ja tämänkin Robin jotenkin yhdisti päivän taianomaisuuteen ja Matthewiin ja sormukseen, vaikka tarkalleen ottaen niillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa).

Robin nautti hetkestä ja lähestyi ovea hyvin hitaasti. Hän ojensi vasemman kätensä (safiiri ei säkenöinyt näin hämärässä) kohti kahvaa, mutta ennen kuin hän tarttui siihen, lasiovikin kiskaistiin auki.

Tällä kertaa hän ei pelastunut täpärästi törmäykseltä. Häntä vasten paiskautui sata kiloa ruokotonta miehistä elopainoa. Robinin jalat irtosivat lattiasta, käsilaukku lensi ilmaan ja käsivarret heiluivat kuin tuulimyllyn siivet, kun hän sinkoutui taaksepäin kohti kaiteen takaista tappavaa pudotusta.

2

Strike otti törmäyksen vastaan, kuuli kimeän parahduksen ja reagoi vaistomaisesti: hän ojensi pitkän käsivartensa ja kaappasi kouransa täyteen kangasta ja naista. Toinen tuskan parahdus kaikui kiviseinistä, ja sitten – riuhtoen ja kamppaillen – hän oli onnistunut kiskomaan tytön takaisin tasanteelle. Tytön parahdukset kaikuivat yhä rappukäytävässä, ja Strike tajusi karjaisseensa itse ”Helvetti soikoon!”

Tyttö nojasi kärsivän näköisenä kaksin kerroin toimiston oveen ja vaikeroi. Hänen toispuolisesta kyyrystään – toinen käsi oli syvällä takinkäänteen alla – Strike päätteli pelastaneensa tytön kahmaisemalla kouraansa huomattavan osan hänen vasemmasta rinnastaan. Paksun, laineikkaan, kiiltävänvaalean tukan verho peitti yli puolet tytön punastuneista kasvoista, mutta Strike huomasi, että näkyvillä olevasta silmästä vuoti kivun kyyneliä.

”Voi helvetti, anteeksi!” Striken kova ääni kaikui portaikossa. ”En nähnyt sinua. En arvannut, että joku olisi ovella…”

Kerrosta alempana työskentelevä omalaatuinen, eristäytyvä graafikko huusi: ”Mitä siellä tapahtuu?” Ja hetken kuluttua ylempää kantautuva vaimea närkästyksen ilmaus osoitti, että alakerran baarin pitäjä, joka nukkui ullakkoasunnossa Striken toimiston yläpuolella, oli myös häiriintynyt mekastuksesta ellei peräti herännyt siihen.

”Tule sisään…”

Strike työnsi oven auki sormenpäillään, jottei vahingossa koskisi siihen nojaavaan tyttöön, ja ohjasi tämän toimistoon.

”Onko kaikki hyvin?” graafikko huusi marisevalla äänellä.

Strike paiskasi oven perässään kiinni.

”Kaikki hyvin”, Robin valehteli ääni vapisten ja kyyristeli edelleen käsi povella ja selin mieheen. Muutaman hetken kuluttua hän suoristautui ja kääntyi ympäri kasvot helakanpunaisina ja silmät edelleen kosteina.

Hänen tahaton pahoinpitelijänsä oli massiivinen – miehen pituus ja karvaisuus sekä hänen loivasti pömpöttävä mahansa toivat mieleen karhun. Toinen silmä oli mustana ja turvoksissa, ja iho oli auennut kulmakarvan alta. Vasemmassa poskessa oli kohonneita valkoreunaisia kynnenjälkiä ja hyytyvää verta, samoin paksun kaulan oikealla sivulla, joka paljastui ryppyisen paidan avoimen kauluksen alta.

”O-oletteko te herra Strike?”

”Joo.”

”Mi-minä olen tuuraaja.”

”Että mikä?”

”Tuuraaja. Tilapäisratkaisuista.”

Välitysfirman nimi ei pyyhkinyt epäuskoista ilmettä miehen runnotuilta kasvoilta. He tuijottivat toisiaan säikähtäneinä ja vihamielisinä.

Cormoran Strike tiesi kuten Robin, että hän olisi ikuisesti muistava menneet kaksitoista tuntia käänteentekevänä yönä omassa elämässään. Ja nyt Kohtalottaret olivat näköjään lähettäneet hänen luokseen airuen siistissä beigessä trenssissä kiusaamaan häntä sillä tosiasialla, että hänen elämänsä luisui kohti katastrofia. Strike ei ollut tilannut tuuraajaa. Erottaessaan Robinin edeltäjän hän oli tarkoittanut irtisanoa sopimuksensa välitystoimiston kanssa.

”Miten pitkäksi aikaa sinut lähetettiin?”

”Vii-viikoksi ensi alkuun”, vastasi Robin, jota ei ollut ikinä otettu vastaan näin haluttomasti.

Strike suoritti nopean päässälaskun. Viikko välitystoimiston kiskurihinnoilla painaisi hänen taseensa entistä pahemmin ja pysyvästi miinuksen puolelle; se voisi jopa olla se viimeinen pisara, jota hänen päävelkojansa vähän väliä antoi ymmärtää odottavansa.

”Odota hetki.”

Strike poistui huoneesta lasioven kautta rappukäytävään ja kääntyi heti oikealle pieneen ummehtuneeseen vessaan. Hän lukitsi oven ja katsoi pesualtaan yllä olevaan likaiseen, lohkeilleeseen peiliin.

Siitä katsova mies ei ollut komea. Strikella oli korkea, ulkoneva otsa, leveä nenä ja tuuheat kulmat kuin nuorella Beethovenilla, joka oli innostunut nyrkkeilystä. Tätä vaikutelmaa oli omiaan korostamaan musta, turpoava silmä. Hänen runsas kihara tukkansa, kuohkea kuin kokolattiamatto, oli pitänyt huolen siitä, että hänen lukuisien nuorekkaiden liikanimiensä joukkoon kuului ”Kikkarapää”. Strike näytti 35-vuoden ikäänsä vanhemmalta.

Hän survaisi tulpan reikään ja täytti lohkeilleen, pesemättömän altaan kylmällä vedellä, veti syvään henkeä ja upotti jomottavan päänsä kokonaan pinnan alle. Kengille loiskui vettä, mutta se oli pieni hinta kymmenestä sekunnista hyisen kylmää, sokeaa, helpottavaa hiljaisuutta.

Edellisyön hajanaiset mielikuvat vilisivät hänen mielessään: hän oli tyhjentänyt kolme vetolaatikollista tavaroitaan merimiessäkkiin Charlotten huutaessa hänelle; hänen otsaluuhunsa oli osunut tuhkakuppi hänen käännyttyään ovella katsomaan Charlottea; hän oli talsinut jalkaisin pimeän kaupungin halki toimistolle ja nukkunut tunnin tai kaksi työtuolillaan. Ja sitten viimeinen ruma kohtaus, kun Charlotte oli etsinyt hänet varhain aamulla upottaakseen häneen ne banderillat, joita ei ollut saanut iskettyä asunnossaan; päätös antaa Charlotten mennä menojaan, kun tämä oli hänen kasvojaan kynsittyään rynnännyt ovesta ulos; ja sitten hulluuden hetki, joka oli saanut hänet lähtemään tämän perään, takaa-ajo joka oli päättynyt yhtä äkkinäisesti kuin oli alkanut tämän päättömän, tarpeettoman tytön kutsumattomaan väliintuloon, tytön jonka hän oli tilanteen pakosta joutunut ensin pelastamaan ja sitten lepyttämään.

Strike nosti päänsä kylmästä vedestä, haukkasi henkeä ja murahti. Puutuneissa kasvoissa ja päässä kihelmöi miellyttävästi. Hän kuivasi itsensä oveen ripustetulla pyyhkeellä, joka oli karhea kuin pahvi, ja katsoi taas synkkää kuvaansa. Verestä pestyinä naarmut näyttivät vain lyttyyn painuneen tyynyn rypyiltä. Charlotte oli varmaan jo ehtinyt metroasemalle. Yksi niistä mielipuolisista ajatuksista, jotka olivat saaneet Striken ampaisemaan Charlotten perään, oli ollut pelko, että tämä heittäytyisi raiteille. Kun he olivat olleet kahdenkymmenenviiden kieppeillä, Charlotte oli kerran yhden erityisen pahan riidan jälkeen kiivennyt katolle, huojunut siellä humalapäissään ja vannonut hyppäävänsä. Ehkä Striken oli syytä olla kiitollinen siitä, että Tilapäisratkaisu oli pakottanut hänet luopumaan takaa-ajosta. Aamuyön välikohtauksen jälkeen paluuta ei ollut. Tällä kertaa he olivat eronneet lopullisesti.

Strike veti märkää kaulusta irti ihostaan, avasi ruostuneen lukon ja palasi lasioven kautta toimistoon.

Paineilmapora oli alkanut päristä ulkona kadulla. Robin seisoi kirjoituspöydän edessä selin oveen. Hän vetäisi kätensä pois takin etumuksen alta Striken palattua huoneeseen, ja Strike arvasi hänen hieroneen jälleen rintaansa.

”Onko… onhan kaikki hyvin?” Strike kysyi varoen katsomasta vammakohtaa.

”On. Kuulkaa, minä tästä lähden, jos kerran ette tarvitse minua”, Robin sanoi arvokkaasti.

”Ei, ei”, kuuli Strike sanovansa, ja hän inhosi heti itseään. ”Viikko, joo, sopiihan se. Tuota… posti on tässä…” Hän sieppasi postin ovimatolta ja pudotti sen sovintouhriksi tyhjälle pöydälle Robinin eteen. ”Joo, jos voisit avata ne, vastata puhelimeen ja vähän siistiä paikkoja – tietokoneen salasana on Hatherill23, kirjoitan sen muistiin…” Strike teki sen Robinin katsellessa epäluuloisena vierestä. ”Ole hyvä. Ja minut löytää tuolta.”

Strike käveli perähuoneeseen, sulki oven huolellisesti ja seisoi sitten liikahtamatta katsellen kirjoituspöytänsä alla näkyvää merimiessäkkiä. Siinä oli kaikki mitä hän omisti, sillä hän ei uskonut enää näkevänsä sitä yhdeksää kymmenesosaa omaisuudestaan, jonka oli jättänyt Charlotten asuntoon. Se luultavasti katoaisi sieltä lounasaikaan mennessä: sytytettäisiin palamaan, heitettäisiin kadulle, silvottaisiin, rikottaisiin ja uitettaisiin kloorissa. Pora rämisi lakkaamatta alhaalla kadulla.

Ja nyt häntä odottivat ylivoimaiset maksamattomat velat, hänen yrityksensä pian tapahtuvan kaatumisen kammottavat seuraukset ja Charlotten jättämisen toistaiseksi tuntematon mutta edessä häämöttävä ja väistämättä hirveä jälkinäytös. Striken uupuneessa tilassa kaikki tämä näytti nousevan hänen eteensä kuin kauhun kaleidoskooppi.

Hän tuskin huomasi liikkuneensa ennen kuin löysi itsensä uudelleen tuolilta, jolla oli viettänyt loppuyön. Huteran väliseinän takaa kuului vaimeasti liikettä. Tilapäisratkaisu epäilemättä käynnisteli tietokonetta ja huomaisi kohta, että Strike ei ollut saanut kolmeen viikkoon ainuttakaan työasioita koskevaa sähköpostia. Sitten tuuraaja aloittaisi Striken oman käskyn mukaisesti kaikkien karhukirjeiden avaamisen. Voipunut, kolhittu ja nälkäinen Strike painoi taas kasvot pöytää vasten ja kietoi käsivarret silmiensä ja korviensa peitoksi, jottei joutunut kuuntelemaan, kuinka viereisessä huoneessa hänen nöyryytyksensä paljastui ventovieraalle ihmiselle.

3

Viiden minuutin kuluttua oveen koputettiin ja Strike, joka oli ollut unen partaalla, kavahti pystyyn tuolillaan.

”Anteeksi.”

Striken piilotajunta oli jälleen kietoutunut Charlotten ympärille; oli yllätys nähdä ovella vieras tyttö. Tämä oli riisunut takkinsa, jonka alta oli paljastunut piukka, suorastaan viettelevän istuva kermanvalkoinen neule. Strike osoitti sanansa tytön hiusrajalle.

”Mitä nyt?”

”Teille on tullut asiakas. Pyydänkö hänet sisään?”

”Että mikä?”

”Asiakas, herra Strike.”

Strike katsoi tyttöä monen sekunnin ajan yrittäen saada tolkkua tästä informaatiosta.

”Ai jaa, okei – tai ei, Sandra, odota pari minuuttia, ja tuo hänet sitten tänne.”

Tyttö poistui sanomatta mitään.

Strike haaskasi tuskin täyttä sekuntia sen ihmettelemiseen, miksi oli kutsunut tyttöä Sandraksi. Sen sijaan hän ponkaisi jaloilleen ja ryhtyi sukimaan itseään, jottei näyttäisi ja haisisi mieheltä, joka on nukkunut pukeissaan. Hän kaivoi pöydän alta merimiessäkistään hammastahnatuubin ja pursotti siitä suuhunsa noin seitsemän senttiä. Sitten hän huomasi, että solmio oli likomärkä pesualtaan vedestä ja että hänen paitansa etumukselle oli roiskunut verta, joten hän riuhtaisi paidan ja solmion päältään niin että napit kimpoilivat seinistä ja arkistokaapista, kiskoi merimiessäkistä puhtaan joskin hyvin ryppyisen paidan ja puki sen ylleen paksut sormet hapuillen. Sullottuaan merimiessäkin pois näkyvistä tyhjän arkistokaappinsa taakse Strike istuutui kiireesti ja etsi silmiensä sisäkulmista rähmää samalla kun mietti, oliko tämä niin sanottu asiakas todellinen ja olisiko tämä valmis maksamaan yksityisetsivän palveluista ihan oikeaa rahaa. Puolentoista vuoden mittaisen taloudelliseen katastrofiin johtaneen syöksykierteen aikana Strikelle oli valjennut, että kumpaakaan asiaa ei voinut pitää itsestään selvänä. Hän jahtasi edelleen kahta asiakasta, joiden lasku oli osittain rästissä. Kolmas oli kieltäytynyt pulittamasta penniäkään, koska Striken selvittämä totuus ei ollut hänelle mieleen. Mutta koska Strike luisui yhä syvemmälle velkoihin ja koska alueelle suunniteltu vuokrien korotus uhkasi häätää hänet tästä Lontoon keskustan toimistosta, jonka löytymisestä hän oli aikoinaan kovasti iloinnut, hänellä ei ollut varaa palkata asianajajaa. Viime aikoina hän oli elätellyt fantasioita tylyistä, kovakouraisista velanperintämenetelmistä. Hänelle olisi tuottanut suurta mielihyvää nähdä omahyväisimpien velallistensa kyyristelevän kauhuissaan baseballmailan varjossa.

Ovi avautui jälleen; Strike veti ripeästi etusormen sieraimestaan ja suoristi selkänsä näyttääkseen tuolillaan pirteältä ja valppaalta.

”Herra Strike, tässä on herra Bristow.”

Mahdollinen asiakas seurasi Robinia huoneeseen. Ensivaikutelma oli myönteinen. Vieras oli olemukseltaan kieltämättä kanimainen – lyhyt ylähuuli ei onnistunut peittämään kookkaita etuhampaita, iho oli hiekanharmaa ja lasien paksuudesta päätellen silmät olivat likinäköiset – mutta miehen tummanharmaa puku oli taiten leikattu, ja kiiltävä jäänsininen solmio, rannekello ja kengät näyttivät kalliilta.

Tulijan paidan lumivalkea sileys sai Striken häpeämään entistä enemmän omien vaatteidensa noin tuhatta ryppyä. Hän nousi näyttääkseen sadanyhdeksänkymmenen sentin vartensa täydessä mitassaan, ojensi karvaselkäisen kätensä ja yritti vastata vieraansa vaatetukselliseen ylivertaisuuteen esittämällä miestä, joka oli liian kiireinen murehtiakseen pyykistä.

...