Englanninkielinen alkuteos

Ice Cold

Copyright © 2010 by Tess Gerritsen

Published by agreement with Licht & Burr Literary Agency, Denmark, on behalf of Jane Rotrosen Agency LLC

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: Arcangel Images

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2010 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25039-5

Omistettu Jack R. Winansille

Kearny High Schoolista San Diegosta

Sinulta sain oppia koko elämäksi.

1
Enkelten tasanko, Idaho

Hän oli valinnut tytön.

Hän oli pitänyt tyttöä silmällä kuukausien ajan, siitä lähtien kun tämä oli perheineen muuttanut yhteisön pariin. Tytön isä oli George Sheldon, keskinkertainen kirvesmies, joka oli mukana rakennusmiesten lössissä. Tytön äiti, mitäänsanomaton ja mieleenpainumaton nainen, oli määrätty töihin kommuunin leipomoon. Eksyessään hänen kirkkoonsa Idaho Fallsissa kumpikin oli ollut työtön ja epätoivoinen, etsinyt lohtua ja pelastusta. Jeremiah oli katsonut heitä silmiin ja nähnyt sen mitä hänen tarvitsikin nähdä: kadonneita sieluja, jotka etsivät ankkuria, ihan millaista ankkuria vain.

He olivat olleet valmiita elonkorjuuseen.

Nyt Sheldonit asuivat tyttärensä Katien kanssa C-talossa vastikään rakennetussa Golgata-ryhmässä. Sapattina he istuivat heille osoitetussa penkissä neljännessätoista rivissä. He olivat istuttaneet etupihalleen salkoruusuja ja auringonkukkia, samoja iloisia kasveja, jotka koristivat muitakin etupihoja. He sulautuivat monella tapaa Seuran kuudenkymmenenneljän perheen joukkoon, perheiden jotka tekivät töitä yhdessä, kävivät yhteisissä jumalanpalveluksissa ja sapatti-iltoina mursivat leipää yhdessä.

Mutta erään merkittävän asian osalta Sheldonit poikkesivat muista. Heillä oli tavattoman kaunis tytär. Tytär, jota Jeremiah ei voinut olla katsomatta.

Hän näki tytön ikkunastaan koulun pihalla. Oli keskipäivän välitunti ja oppilaat nauttivat ulkona lämpimästä syyskuun päivästä, pojat valkoisissa paidoissa ja mustissa housuissa, tytöt pitkissä pastellinvärisissä mekoissaan. He näyttivät kaikki terveiltä ja päivettyneiltä kuten lasten kuuluukin. Katie Sheldon, jolla oli vallattomat kiharat ja heleä nauru, erottui jopa noiden joutsenmaisten tyttöjen joukosta. Kuinka nopeasti tytöt muuttuvatkaan, Jeremiah ajatteli. Katie oli vuodessa kypsynyt lapsesta sorjaksi nuoreksi naiseksi. Katien kirkkaat silmät, kiiltävät hiukset ja punaiset posket olivat kaikki hedelmällisyyden merkkejä.

Katie seisoi kahden muun tytön kanssa takiaistammen varjossa. He olivat painaneet päänsä yhteen kuin antiikin sulottaret ja kuiskivat toisilleen salaisuuksia. Heidän ympärillään pihalla temmelsi koululaisia: oppilaat rupattelivat, hyppivät ruutua ja potkivat jalkapalloa.

Samassa Jeremiah huomasi pojan, joka lähestyi tyttökolmikkoa, ja hän rypisti otsaansa. Poika oli noin viisitoistavuotias, hänellä oli tuuhea vaalea tukka ja pitkät jalat, joihin housunlahkeet olivat käyneet lyhyiksi. Poika pysähtyi puolimatkassa kuin kerätäkseen rohkeutta. Sitten hän nosti päänsä pystyyn ja käveli suoraan tyttöjä kohti. Katieta kohti.

Jeremiah painautui ikkunalasia vasten.

Pojan lähestyessä Katie nosti katseensa ja hymyili. Hymy oli kaunis ja viaton, suunnattu luokkatoverille, jolla oli melko varmasti vain yksi asia mielessään. Jeremiah saattoi kyllä arvata, mitä pojan päässä pyöri. Synti. Saasta. He juttelivat nyt, Katie ja poika, ja toiset tytöt livahtivat tietävän näköisinä pois. Jeremiah ei kuullut heidän keskusteluaan koulunpihan mekastukselta mutta näki Katien pään kallistuneen tarkkaavaiseen asentoon ja hänen heilauttavan keimailevasti hiukset olaltaan. Jeremiah näki pojan kumartuvan lähemmäksi kuin nuuhkiakseen tytön tuoksua, nauttiakseen siitä. McKinnonin nulikkako hän oli? Adam tai Alan tai jotain sinne päin. Yhteisön keskuudessa asui jo niin paljon perheitä ja lapsia oli niin runsaasti, ettei Jeremiah muistanut kaikkien nimiä. Hän katsoi tyttöä ja poikaa vihaisena, puristi ikkunanpokaa niin tiukasti, että kynnet upposivat maaliin.

Hän pyörähti ympäri, astui ulos työhuoneestaan ja tömisti portaat alas. Hänen leukapielensä kiristyivät joka askeleella ja happo syövytti reikää hänen mahalaukkuunsa. Hän lennätti oven auki, mutta koulun piha-aidan takana hän pysähtyi ja yritti hillitä itsensä.

Tällainen peli ei vedellyt. Oli sopimatonta paljastaa suuttumustaan.

Koulun kello kumahteli kutsuen lapset sisään välitunnilta. Jeremiah seisoi aloillaan, hengitti syvään rauhoittuakseen. Hän keskitti ajatuksensa vastaleikatun heinän hajuun ja läheisessä yhteiskeittiössä paistuvan leivän tuoksuun. Kylän toisesta päästä, missä rakennettiin uutta salia, kuului pyörösahan ininä ja tusinan nauloja takovan vasaran pauke. Rehdin työn hyveellisiä ääniä, Herran kunniaksi toimivan yhteisön ääniä. Ja minä olen heidän paimenensa, hän ajatteli, heidän tiennäyttäjänsä. Miten pitkälle he olivatkaan jo päässeet! Yhteisö kukoisti, sen näki yksin vilkaisemalla kasvavaa kylää, jossa oli rakenteilla toistakymmentä uutta taloa.

Lopulta hän avasi portin ja astui koulun pihalle. Hän käveli alaluokan ohi, missä lapset lauloivat aakkoslaulua, ja astui keskikoulun luokkaan.

Hänet nähdessään opettaja ponnahti yllättyneenä seisomaan pöytänsä takaa. ”Profeetta Goode, mikä kunnia!” nainen hihkaisi. ”En tiennyt, että tulisitte katsomaan meitä tänään.”

Jeremiah hymyili, ja nainen punastui ilahtuneena hänen huomiostaan. ”Sisar Janet, minun takiani ei tarvitse nähdä vaivaa. Halusin vain piipahtaa tervehtimässä luokkaanne. Ja kysymässä, onko kaikkien uusi kouluvuosi lähtenyt hyvin alkuun.”

Opettaja katsoi säteillen oppilaitaan. ”Eikö olekin suuri kunnia, että itse profeetta Goode käy katsomassa meitä? Toivotetaanpa hänet yhdessä tervetulleeksi!”

”Tervetuloa, profeetta Goode”, oppilaat sanoivat yhteen ääneen.

”Onko kouluvuosi alkanut kaikilla mukavasti?” Jeremiah kysyi.

”On, profeetta Goode.” Jälleen yhteen ääneen, niin virheettömästi, että vastaus kuulosti harjoitellulta.

Jeremiah huomasi, että Katie Sheldon istui kolmannessa rivissä. Hän huomasi myös, että Katien kanssa flirttaillut pellavapää istui lähes suoraan hänen takanaan. Jeremiah lähti hitaasti kiertämään luokkaa. Hän nyökkäili hymyillen katsoessaan seinille nastoilla kiinnitettyjä oppilaiden piirustuksia ja aineita. Ikään kuin olisi piitannut niistä. Häntä kiinnosti vain Katie, joka istui kainosti pulpettinsa takana katse alas suunnattuna niin kuin siveän tytön kuuluu.

”En halua keskeyttää tuntianne”, Jeremiah sanoi. ”Olkaa hyvä ja jatkakaa kuin en olisi paikalla.”

”No, hyvä on.” Opettaja kakisti kurkkuaan. ”Oppilaat, avatkaa matematiikan kirjanne sivulta kaksisataakolme. Laskekaa laskutehtävät kymmenestä kuuteentoista. Käymme vastaukset läpi, kun olette valmiit.”

Lyijykynät rapisivat ja paperit kahisivat, ja Jeremiah jatkoi luokan kiertämistä. Oppilaat eivät tohtineet katsoa häneen päin vaan pitivät katseensa pulpetissa. Käynnissä oli algebran tunti; Jeremiah ei ollut milloinkaan itse viitsinyt perehtyä algebraan. Hän pysähtyi Katieta kohtaan selvää kiinnostusta osoittaneen pellavapään pulpetin viereen ja näki pojan olan yli tämän vihkon kanteen kirjoittaman nimen. Adam McKinnon. Rettelöitsijä, joka olisi jossain vaiheessa pantava ojennukseen.

Hän astui Katien pulpetin viereen ja pysähtyi katsomaan tämän olan yli. Katie raapusti hermostuneesti laskutehtävän ratkaisun ja pyyhki sen sitten pois. Hänen pitkien hiuksiensa jakauksen alta näkyi paljasta niskaa, jonka iho oli lehahtanut helakanpunaiseksi kuin Jeremiahin katseen korventamana.

Jeremiah kumartui lähemmäksi nuuhkaisemaan Katien hajua. Hänen haarojensa väliä alkoi kuumottaa. Mikään ei ollut niin nautinnollista kuin nuoren tytön tuoksu, ja tämä tyttö tuoksui paremmalta kuin kukaan muu. Jeremiah erotti miehustan kankaan alta kohoavat rinnannuput.

”Älä suotta pingota”, Jeremiah kuiskasi. ”Algebra ei tahtonut luonnistua minultakaan.”

Katie katsoi häneen, ja hymy oli niin lumoava, että Jeremiah meni sanattomaksi. Kyllä. Tämä oli ehdottomasti oikea tyttö.

Penkit oli koristeltu kukilla ja nauhoilla, ja niitä oli ripusteltu myös uuden salin korkeisiin pylväisiin. Kukkia oli niin paljon, että tuoksuva ja väikehtivä sali näytti Eedenin puutarhalta. Kaksisataa riemuitsevaa läsnäolijaa lauloi ylistysvirsiä aamupäiväauringon tulviessa pyöröikkunoista sisään.

Sinun olemme me, oi Herra. Hedelmällinen on sinun laumasi ja runsas sinun satosi.

Äänet vaikenivat ja samassa urkuri kajautti ilmoille fanfaarin. Väki kääntyi katsomaan Katie Sheldonia, joka seisoi jähmettyneenä ovella ja räpytteli hämmentyneenä silmiään kaikkien tuijottaessa häntä. Hänellä oli äitinsä ompelema pitsikoristeinen valkoinen puku ja upouudet satiiniavokkaat kurkistivat helman alta. Päässä oli neitsyen seppele, valkoisia ruusuja. Urut soivat edelleen, ja väki odotti, mutta Katie ei liikkunut. Hän ei halunnut.

Isä pakotti hänet ottamaan ensimmäisen askeleen. Hän tarttui Katieta käsivarresta, kiristi sormensa käskevästi ihoon. Uskallapas nolata minut!

Katie lähti liikkeelle, jalat puutuneina sievissä satiiniavokkaissa, ja lähestyi edessä uhkaavasti kohoavaa alttaria. Ja miestä, jonka Herra itse oli julistanut hänen puolisokseen.

Katie näki penkkien välissä tuttuja kasvoja: opettajiaan, ystäviään ja naapureitaan. Sisar Dianen, joka oli äidin kanssa töissä leipomossa, ja veli Raymondin, jonka hoitamien lehmien pehmeitä kupeita Katie mielellään silitti. Ja äitinsä seisomassa etupenkissä, missä tämä ei ollut koskaan ennen seissyt. Kunniapaikalla, rivissä joka oli varattu vain profeetan suosioon päässeille yhteisön jäsenille. Äiti näytti ylpeältä, voi niin kovin ylpeältä, ja hänkin seisoi ruususeppele päässään, ylevänä kuin kuningatar.

”Äiti”, Katie kuiskasi. ”Äiti.”

Mutta väki oli aloittanut uuden virren eikä kukaan kuullut häntä laulun läpi.

Viimein alttarilla isä hellitti hänen käsivarrestaan. ”Ole kunnolla”, isä kuiskasi ja astui sitten sivuun äidin viereen. Katie kääntyi mennäkseen perässä, mutta hänen pakonsa keskeytettiin.

Profeetta Jeremiah Goode seisoi hänen edessään. Profeetta tarttui häntä kädestä.

Miten kuumilta profeetan sormet tuntuivatkaan hänen kylmällä ihollaan. Ja miten isolta profeetan käsi näytti pidellessään hänen kättään, ihan kuin hän olisi joutunut jättiläisen vangiksi.

Väki alkoi laulaa häälaulua. Liitto riemuisa, taivaassa siunattu, Herran silmissä iankaikkisesti sinetöity!

Profeetta Goode kiskaisi Katien vierelleen, ja Katie inahti tuskissaan, kun miehen sormet pureutuivat kuin petoeläimen kynnet hänen ihoonsa. Sinä olet nyt minun, Jumalan tahto on sitonut sinut minuun, tuo puristus kertoi Katielle. Sinun pitää totella!

Katie kääntyi katsomaan isää ja äitiä. Hän pyysi heitä katseellaan viemään hänet pois alttarilta, viemään hänet kotiin minne hän kuului. Molemmat lauloivat onnesta hehkuen. Katie katsoi muita läsnäolijoita etsien jotakuta, joka pelastaisi hänet tästä painajaisesta, mutta hän näki vain valtavan meren hyväksyviä hymyjä ja nyökkäileviä päitä. Salin jossa auringonvalo kiilsi kukkien terälehdillä, salin jossa kaksisataa ihmistä lauloi täysin rinnoin.

Salin jossa kukaan ei kuullut, jossa kukaan ei halunnut kuulla kolmetoistavuotiaan tytön äänettömiä hätähuutoja.

2
Kuusitoista vuotta myöhemmin

Heidän suhteensa oli tullut tiensä päähän, mutta kumpikaan ei suostunut myöntämään sitä. Sen sijaan he puhuivat sateen vuoksi tulvivista kaduista ja kamalasta aamuruuhkasta ja siitä, että Mauran kone ei luultavasti lähtisi ajoissa Loganin kentältä. He eivät puhuneet siitä, mikä painoi molempien mieltä. Maura kuuli sen Danielin äänessä ja omassaankin, joka oli lattea ja vaisu. Kumpikin yritti kovasti teeskennellä, että heidän välinsä olivat entisellään. He olivat vain uuvuksissa valvottuaan myöhään, he olivat juuttuneet samaan kipeään keskusteluun, joka oli heidän rakastelunsa ennalta arvattava loppusointu. Maura tunsi aina näiden keskustelujen jälkeen itsensä takertuvaksi ja vaativaksi.

Voisitpa jäädä tänne luokseni joka yöksi. Voisimmepa herätä joka aamu yhdessä.

Tässähän minä nyt olen, Maura.

Mutta et kokonaan. Et ennen kuin teet valinnan.

Maura katsoi ikkunasta sateeseen, ohi ajavia vettä loiskivia autoja. Daniel ei osaa pakottaa itseään valitsemaan, Maura ajatteli. Ja vaikka hän valitsisi minut, vaikka luopuisi papin ammatista, rakkaasta katolisesta kirkostaan, syyllisyys olisi aina seuranamme huoneessa, tapittaisi meitä vihaisena kuin näkymätön rakastajatar. Maura katsoi pyyhkimiä, jotka heittivät kaatosadetta sivuun tuulilasilta. Hämärä tienoo oli yhtä synkkä kuin hänen mielensä.

”Sinulla alkaa olla kiire”, Daniel sanoi. ”Teittekö lähtöselvityksen netissä?”

”Eilen. Minulla on jo tarkastuskortti.”

”Hyvä. Se säästää muutaman minuutin.”

”Mutta minun pitää antaa iso laukku ruumaan. Talvikamppeet eivät mahtuneet pieneen laukkuun.”

”Luulisi, että lääketieteen symposiumit järjestettäisiin jossain, missä on lämmintä ja aurinko paistaa. Miksi Wyomingissa marraskuussa?”

”Jackson Holessa kuuluu olevan kaunista.”

”Niin on Bermudallakin.”

Maura uskaltautui katsomaan häneen. Auton hämärä kätki huolen rypyt Danielin kasvoilta, mutta Maura näki hänen hiuksissaan yhä vahvistuvan hopean. Kuinka paljon olemmekaan vanhentuneet yhdessä ainoassa vuodessa, hän ajatteli. Rakkaus on vanhentanut meitä kumpaakin.

”Lähdetään yhdessä jonnekin lämpimään, kun palaan”, Maura ehdotti. ”Viikonlopuksi.” Hän naurahti riehakkaasti. ”Mitä hittoa, unohdetaan koko maailma ja karataan jonnekin kuukaudeksi!”

Daniel pysyi vaiti.

”Vai onko se liikaa pyydetty?” Maura kysyi hiljaa.

Daniel huokaisi väsyneesti. ”Ei maailmasta eroon pääse, niin kovasti kuin haluaisimmekin unohtaa sen. Meidän olisi lopulta pakko palata siihen.”

”Meidän ei ole pakko tehdä yhtään mitään.”

Danielin katse oli pohjattoman surullinen. ”Et usko tuota itsekään, Maura.” Hän käänsi katseensa takaisin tiehen. ”Ei meistä kumpikaan.”

Ei, Maura ajatteli. Me molemmat uskomme pahuksen kunnollisuuteen. Minä käyn joka päivä töissä, maksan veroni ja teen mitä maailma minulta odottaa. Vaikka minä kuinka paasaan, miten minä karkaan hänen kanssaan jonnekin ja panen ranttaliksi, minä tiedän, etten ikinä tee mitään sellaista. Eikä tee Danielkaan.

Daniel pysäytti auton lähtevien lentojen terminaalin eteen. He istuivat katsomatta toisiaan. Maura keskitti katseensa matkustajiin, jotka odottivat terminaalin edessä ilmoittautuakseen lennolle, kaikki sadetakeissa kuin hautajaisväki myrskyisänä marraskuun aamuna. Hänen ei tehnyt mieli astua lämpimästä autosta lannistuneiden matkailijoiden tungokseen. Minä voisin jättää matkan sikseen ja pyytää häntä viemään minut takaisin kotiin, hän ajatteli. Jos meillä olisi edes muutama tunti aikaa puhua tästä, saattaisimme keksiä, miten saisimme suhteen toimimaan.

Rystyset koputtivat tuulilasiin ja Maura käänsi päätään. Hän näki lentokenttäpoliisin vihaisen ilmeen. ”Tähän saa pysähtyä vain jättämään matkustajia kyydistä”, mies äksyili. ”Teidän on siirrettävä autonne muualle.”

Daniel avasi ikkunan. ”Minä olenkin jättämässä hänet kyydistä.”

”No pistäkää sitten töpinäksi!”

”Otan laukkusi takakontista”, Daniel sanoi. Hän nousi autosta.

He hytisivät auton vieressä, pysyivät hiljaa bussien jyristessä ja taksinpysäyttäjien pillien viheltäessä. Jos hän olisi aviomieheni, Maura ajatteli, me antaisimme nyt toisillemme jäähyväissuukon kaikkien nähden. Mutta he olivat liian pitkään välttäneet tunnontarkasti julkisia hellyydenosoituksia, ja vaikka Danielilla ei sinä aamuna ollut lipereitä kaulassa, jopa halaus tuntui vaaralliselta.

”Ei minun ole pakko osallistua siihen symposiumiin”, Maura sanoi. ”Voisimme viettää yhteisen viikon.”

Daniel huokaisi. ”Maura, minä en voi noin vain kadota viikoksi.”

”Koska sinä sitten voit?”

”Minä tarvitsen aikaa loman järjestämiseen. Mutta lupaan, että lähdemme vielä jonnekin.”

”Meidän pitää aina lähteä jonnekin muualle, eikö niin? Jonnekin missä meitä ei tunneta. Haluaisin kerrankin olla viikon kanssasi lähtemättä minnekään.”

Daniel vilkaisi poliisia, joka taas lähestyi heitä. ”Puhutaan siitä ensi viikolla kun olet palannut.”

”Te siellä, kuulkaahan!” poliisi kajotti. ”Siirtäkää autonne nyt heti!”

”Totta kai puhutaan.” Maura naurahti. ”Emmekö me olekin taitavia puhumaan asiasta? Muuhun meistä ei näytä olevankaan.” Hän nosti laukkunsa maasta.

Daniel tarttui häntä kyynärvarresta. ”Maura, ei erota tällä lailla! Sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Mutta minä tarvitsen aikaa sopeutumiseen.”

Maura näki hänen kasvoihinsa uurtuneen kärsimyksen. Kaikki petoksen, jahkailun ja syyllisyyden kuukaudet olivat jättäneet arpia ja varjostaneet sitä yhteistä iloa, jonka Daniel ja hän olivat löytäneet. Maura olisi voinut lohduttaa häntä pelkällä hymyllä, puristaa rauhoittavasti käsivarresta, mutta juuri sillä hetkellä Maura ei kyennyt näkemään omaa kärsimystään pitemmälle. Hän saattoi ajatella vain kostoa.

”Meiltä taisi loppua aika”, Maura sanoi ja käveli terminaaliin. Heti lasiovien suhahdettua kiinni hänen takanaan hän katui sanojaan. Mutta kun hän kääntyi katsomaan ikkunan läpi taakseen, Daniel nousi jo autoonsa.

Miehen jalat olivat harallaan, joten revenneet kivekset olivat näkyvissä, samoin pakaroiden palanut iho ja väliliha. Ruumiinavausvalokuva oli ilmestynyt näytölle luennoijan siitä etukäteen varoittamatta, mutta hotellin hämärästä konferenssisalista ei kuulunut edes hiljaista järkytyksen kohahdusta. Tämä yleisö oli turtunut näkemään runneltuja ruumiita. Diaesitys ei pöyristytä niitä, jotka ovat nähneet palanutta ihoa, koskettaneet sitä ja tottuneet sen hirveään hajuun. Itse asiassa Mauran vieressä istuva valkohapsinen mies oli torkahtanut useamman kerran, ja Maura näki hämärässä pään notkahtelevan, kun mies kamppaili unen ja valveen rajalla välittämättä näytöllä peräjälkeen esitetyistä kauhistuttavista kuvista.

”Tässä nähdään tyypillisiä autopommin aiheuttamia vammoja. Uhri oli 45-vuotias venäläinen liikemies, joka eräänä aamuna nousi mersuunsa – sivumennen sanoen oikein hienoon mersuun. Kun hän kiersi virta-avainta, hän laukaisi istuimen alle sijoitetut räjähteet. Kuten röntgenkuvista näkyy...” Puhuja napsautti hiirtä ja seuraava PowerPoint-kuva tuli näytölle. Se oli röntgenkuva ja esitti häpyluun kohdalta auki murtunutta lantiota. Luunsiruja ja metallisirpaleita oli sinkoutunut räjähdyksessä pehmytkudosten läpi. ”Räjähdys lennätti auton siruja välilihaan, repi kivespussin ja irrotti istuinluun kyhmyt. Ikäväkseni joudun toteamaan, että tällaiset vammat alkavat käydä meille yhä tutummiksi, etenkin nykyisenä terrori-iskujen aikana. Tämä oli varsin pieni pommi. Se oli tarkoitettu surmaamaan ainoastaan kuljettaja. Kun siirrytään terrorismin puolelle, räjähdykset ovat paljon massiivisempia ja uhrien lukumäärä on moninkertainen.”

Jälleen luennoija napsautti hiirtä ja näytölle tuli ruumiista irrotettuja elimiä esittävä kuva. Elimet kiilsivät kuin lihatiskin makupalat, tosin vihreällä leikkauskankaalla.

”Ulkoisista vaurioista ei aina ole sanottavia merkkejä, vaikka sisäiset vauriot ovat johtaneet kuolemaan. Tässä nähdään eräässä Jerusalemin kahvilassa räjäytetyn itsemurhapommin seuraukset. Neljätoistavuotias tyttö sai massiivisia tärähdysvammoja keuhkoihin ja repeämiä vatsaontelon elimiin. Hänen kasvonsa sen sijaan säilyivät ehjinä. Lähes enkelimäisinä.”

Näytölle seuraavaksi ilmestynyt kuva sai yleisön ensimmäistä kertaa reagoimaan ääneen; kuului tyrmistyksen ja säälin muminaa. Tyttö näytti makaavan levollisesti, hänen koskemattomilla kasvoillaan oli seesteinen ilme, tummat silmät pilkistivät pitkien ripsien alta. Kokonaan patologeista koostuva yleisö ei loppujen lopuksi järkyttynytkään verestä vaan kauneudesta. Neljätoistavuotiaana, kuolinhetkellään, tyttö oli kenties ajatellut läksyjään. Tai nättiä mekkoa. Tai kadulla näkemäänsä poikaa. Hän ei ollut osannut kuvitella, että hänen keuhkonsa, maksansa ja pernansa levitettäisiin pian ruumiinavauspöydälle tai että kaksisataa patologia jonain päivänä katselisi hänen kuvaansa.

Yleisö pysyi hiljaisena vielä kun valot sytytettiin. Muiden kävellessä salista ulos Maura jäi istumaan ja tuijotti lehtiöönsä kirjoittamiaan muistiinpanoja naulapommeista, pakettipommeista, autopommeista ja piilopommeista. Kärsimyksen aiheuttamisessa ihmisen mielikuvitus oli rajaton. Me olemme taitavia tappamaan toisiamme, hän ajatteli. Mutta rakkaudessa me epäonnistumme surkeasti.

”Anteeksi. Satutko sinä olemaan Maura Isles?”

Maura nosti katseensa mieheen, joka oli noussut paikaltaan kahden rivin päästä. Mies oli suunnilleen hänen ikäisensä, pitkä, urheilullisen näköinen, vaaleatukkainen ja ruskettunut, joten Mauran mieleen tuli heti, että tämä oli kalifornialainen. Kasvot vaikuttivat hämärästi tutuilta, mutta Maura ei muistanut, missä oli tavannut miehen, mikä oli yllättävää. Tuollaisia kasvoja ei kukaan nainen voinut unohtaa.

”Arvasinhan minä! Sinä olet Maura Isles!” Mies naurahti. ”Olinkin näkevinäni sinut, kun astuit ovesta sisään.”

Maura pudisti päätään. ”Olen pahoillani. Tämä on kamalan noloa, mutta en muista, missä olemme tavanneet.”

”Syynä on se, että siitä on pitkä aika. Eikä minulla ole enää ponnaria. Doug Comley. Valmistauduimme yhtä aikaa Stanfordissa lääketieteelliseen. Mitähän siitä on? Parikymmentä vuottako? Ei ihme, ettet muista minua. En muistaisi itsekään!”

Samassa Mauran mieleen putkahti muisto nuorukaisesta, jolla oli pitkä vaalea tukka ja suojalasit auringossa kärähtäneellä nenällään. Comley oli ollut silloin paljon hintelämpi, kuin farkkuihin pukeutunut whippet. ”Kävimmekö me labrassa yhtä aikaa?” Maura kysyi.

”Kvantitatiivisessa analyysissä. Ensimmäisenä vuonna.”

”Ja sinä muistat sen peräti kahdenkymmenen vuoden jälkeen? Ällistyttävää.”

”Kvantitatiivisestä analyysistä minä en muista mitään, mutta sinut minä muistan. Sinä istuit labrassa minua vastapäätä ja sait kurssin parhaat pisteet. Etkö sinä päässyt San Franciscon lääkikseen?”

”Pääsin, mutta nykyisin asun Bostonissa. Entä sinä?”

”Olen San Diegossa. En hennonut lähteä Kaliforniasta. Veri vetää aurinkoon ja rannoille.”

”Kuulostaa minun korvissani juuri nyt oikein houkuttelevalta. Vasta marraskuu ja olen jo kyllästynyt pakkasiin.”

”Minä tavallaan tykkään tästä lumesta. Täällä on ollut hauskaa.”

”Vain siksi, ettei sinun ole pakko sietää talvea neljää kuukautta vuodessa.”

Luentosali oli tyhjentynyt, ja hotellin työntekijät keräsivät tuoleja kasaan ja kärräsivät kaiuttimia pois. Maura ahtoi lehtiönsä kassiin ja nousi. Kun hän ja Doug kävelivät rinnakkaisia rivejä alas kohti ovea, hän kysyi: ”Tuletko illalla cocktailtilaisuuteen?”

”Enköhän. Mutta sapuskaahan sieltä ei taida saada, eikö niin?”

”Ohjelman mukaan ei.”

He kävelivät yhdessä ovesta hotellin aulaan, jossa tungeksi muita lääkäreitä, kaikilla valkoinen nimilappu rinnassa ja samanlainen konferenssikassi kädessä. He odottivat vierekkäin hissien edessä ja yrittivät kumpikin pitää keskustelun käynnissä.

”Oletko täällä miehesi kanssa?” Doug kysyi.

”En ole naimisissa.”

”Ihan kuin olisin nähnyt alumnilehdessä ilmoituksen häistäsi?”

Maura katsoi häntä hämmästyneenä. ”Luetko sinä muka alumnilehteä?”

”Minua kiinnostaa, mitä kurssikavereiden elämässä on tapahtunut.”

”Erosin neljä vuotta sitten.”

”Olen pahoillani.”

Maura kohautti olkapäitään. ”Minä en.”

He nousivat hissillä kolmanteen kerrokseen ja molemmat astuivat ulos.

”Nähdään cocktailtilaisuudessa”, Maura sanoi heilauttaen lähtiessään kättään ja veti korttiavaimen taskustaan.

”Oletko sopinut meneväsi jonkun kanssa syömään? Minä satun olemaan vapaana. Jos haluat tulla mukaani, etsin hyvän ravintolan. Pirauta, jos kiinnostaa.”

Maura kääntyi vastaamaan, mutta Doug käveli jo laukku olalla käytävää pitkin poispäin. Katsoessaan hänen peräänsä Mauran mieleen palautui yhtäkkiä toinenkin muisto Douglas Comleysta. Mielikuva, jossa Doug ontui kainalosauvojen varassa kampuksella.

”Etkö sinä katkaissut jalkasi sinä vuonna?” Maura huusi hänen peräänsä. ”Muistaakseni juuri ennen lopputenttejä.”

Doug kääntyi nauraen häneen päin. ”Vain senkö sinä minusta muistat?”

”Asiat alkavat vähitellen palautua mieleen. Sinä loukkasit itsesi lasketellessa tai jossain.”

”Tai jossain.”

”Et siis lasketellessa?”

”Pahus.” Doug pudisti päätään. ”Tästä hävettää puhuakin.”

”Selvä juttu. Nyt sinun on pakko kertoa.”

”Jos lähdet kanssani syömään.”

Maura vaikeni, kun hissin ovi avautui ja mies ja nainen astuivat ulos. He lähtivät kävelemään käytävää pitkin käsikynkkää, selvästi yhdessä ja pelkäämättä paljastaa sitä. Kuten parien kuuluu, Maura ajatteli, kun mies ja nainen astuivat huoneeseensa ja ovi sulkeutui heidän perässään.

Hän katsoi Douglasiin. ”Sen tarinan haluaisin kuulla.”

3

He livistivät patologien cocktailjuhlasta aikaisin ja illastivat Four Seasons -hotellissa Teton Villagessa. Kun takana oli kahdeksan peräkkäistä tuntia luentoja puukotuksista ja pommeista, luodeista ja raatokärpäsistä, Maura oli väsynyt kuulemaan kuolemasta. Oli helpotus päästä takaisin tavalliseen maailmaan, missä ei juteltu ruumiiden mätänemisestä ja missä illan vakavin puheenaihe oli, tilatako valko- vai punaviiniä.

”Miten sinä siis katkaisit koipesi Stanfordissa?” Maura kysyi, kun Doug huljutti Pinot Noiria lasissaan.

Doug irvisti. ”Toivoin, että unohtaisit koko asian.”

”Sinä lupasit kertoa. Sen takia minä lähdin kanssasi syömään.”

”Etkä säväyttävän sukkeluuteni vuoksi? Poikamaisen charmini?”

Maura naurahti. ”No myös niiden. Mutta ennen kaikkea kuullakseni jutun katkenneesta jalasta. Minä aavistelen, että se on melkoinen tarina.”

”Olkoon menneeksi.” Doug huokaisi. ”Totuus? Minä pelleilin Wilbur Hallin katolla ja putosin.”

Maura katsoi häntä pitkään. ”Sieltähän on mieletön pudotus!”

”Kuten sain huomata.”

”Oletan, että alkoholilla oli osuutta asiaan?”

”Totta kai.”

”Eli se oli tyypillinen älytön opiskelijatemppu.”

”Miksi kuulostat noin pettyneeltä?”

”Odotin jotain hieman – sanotaanko – epäsovinnaisempaa.”

”Jätin muutaman yksityiskohdan kertomatta”, Doug myönsi.

”Kuten esimerkiksi?”

”Ninjapuvun, joka minulla oli päälläni. Mustan naamion. Muovisen miekan.” Doug kohautti hämillään hartioitaan. ”Ja erittäin nolon ambulanssikyydin sairaalaan.”

Maura katsoi häntä kasvoillaan ammatti-ihmisen tyyni ilme. ”Ja pukeudutko sinä vielä nykyisinkin mielelläsi ninjaksi?”

”Näetkö?” Doug purskahti nauruun. ”Juuri tuon takia sinä olet pelottava! Kaikki muut olisivat hekottaneet minulle. Mutta sinä esitit järkevän ja asiallisen kysymyksen.”

”Onko siihen olemassa järkevä ja asiallinen vastaus?”

”Ei todellakaan.” Doug nosti lasia kohottaakseen maljan. ”Opiskelijoiden älyttömille tempuille. Tahrikoot ne mainettamme iankaikkisesti.”

Maura siemaisi ja laski viinilasin kädestään. ”Mitä tarkoitit, kun sanoit että minä olen pelottava?”

”Olet aina ollut. Minä olin yliopistossa holtiton vesseli. Bailasin liikaa ja nukuin liian myöhään. Mutta sinä olit määrätietoinen. Tiesit täsmälleen, miksi halusit tulla.”

”Ja siksikö minä olin pelottava?”

”Kyllä. Koska sinulla oli homma hanskassa ja minulla ei alkuunkaan.”

”En tiennyt, että minulla oli sellainen vaikutus toisiin.”

”Sinulla on vieläkin.”

Maura pohti väitettä. Hän ajatteli poliiseja, jotka aina vaikenivat hänen saapuessaan rikospaikalle. Hän ajatteli pikkujouluja, joissa hän oli vastuuntuntoisesti tyytynyt yhteen lasilliseen samppanjaa, vaikka kaikki muut olivat juoneet itsensä humalaan. Suuri yleisö ei koskaan näkisi tohtori Maura Islesia humalassa eikä muutenkaan rellestämässä. Se näkisi vain sen, mitä hän salli sen nähdä. Naisen jolla oli itsekuria. Naisen jota ihmiset pelkäsivät.

”Ei määrätietoisuudessa ole mitään pahaa”, Maura puolustautui. ”Se on ainoa tapa, jolla tässä maailmassa saadaan jotain aikaan.”

”Siksi minulta kai meni hyvin kauan saada aikaan yhtikäs mitään.”

”Pääsithän sinä lääkikseen.”

”Vihdoin viimein. Haaskattuani kaksi vuotta lorvailuun, mikä sai isäni repimään hiuksiaan. Olin baarimikkona Kalifornian niemimaalla Meksikossa. Opetin surffaamista Malibussa. Poltin liikaa ruohoa ja join liikaa halpaa viiniä. Mahtavaa aikaa!” Hän virnisti. ”Sinä, tohtori Isles, olisit paheksunut sitä.”

”Minä en olisi ryhtynyt moiseen.” Maura siemaisi viiniä. ”Ainakaan siihen aikaan.”

Doug kohotti toista kulmaansa. ”Toisin sanoen nytkö ryhtyisit?”

”Ihmiset muuttuvat ajan mittaan.”

”Aivan, katso vaikka minua! En olisi uskonut, että minusta tulee jonain päivänä pitkästyttävä patologi, joka lymyää sairaalan kellarissa.”

”Miten siinä niin pääsi käymään? Mikä sai sinut muuttumaan rantapummista kunnialliseksi lääkäriksi?”

Keskusteluun tuli tauko, kun tarjoilija kantoi pöytään pääruoat. Ankkapaistia Mauralle, lampaankyljyksiä Dougille. He odottivat hiljaa pippurinjauhamisen ja viininkaatamisen pakollisten rituaalien ajan. Vasta tarjoilijan lähdettyä Doug vastasi kysymykseen.

”Minä menin naimisiin”, hän sanoi.

Maura ei ollut huomannut hänen kädessään vihkisormusta, ja Doug mainitsi nyt ensimmäistä kertaa olevansa parisuhteessa. Paljastus sai Mauran kohottamaan yllättyneenä päätään, mutta Dougin huomio oli muualla; hän katseli toiseen pöytään, jossa istui perhe, vanhemmat ja kaksi pikkutyttöä.

”Me sovimme alusta alkaen huonosti yhteen”,...