Prologi

Tuli loimusi piirin keskellä. Varjot lepattivat, kun tummat hahmot tanssivat miekat kädessä sen ympärillä. Kaavut hulmahtelivat heidän kohottaessaan huutonsa yli toisten ulisevan laulannan. Pölkyillä istuvilla miehillä oli sylissään soitin, ja he nyppivät kielistä musiikkia samalla kun polkivat jaloillaan tahtia.

Nuotion ympärillä oli rivissä mongolisotureita polvillaan, yläruumis paljaana ja kädet selän taakse sidottuina. He näyttivät yhteen mieheen tylyä naamaa riemuitseville vangitsijoilleen. Heidän upseerinsa, Kurkhask, oli hakattu taistelussa raa’asti. Hänen suunsa ympärille oli kuivunut verta, ja oikea silmä oli turvonnut umpeen. Hän oli kokenut pahempaakin. Kurkhask oli ylpeä siitä, että miehet kieltäytyivät osoittamasta pelkoa. Hän katsoi, kun tummaihoiset aavikkosoturit huutelivat ja loilottivat tähdille, heristivät käyriä miekkoja, jotka olivat punaisina hänen miestensä verestä. He olivat outoa rotua, Kurkhask ajatteli, nämä miehet jotka sitoivat päänsä ympärille kangasta moneen kerrokseen ja pukeutuivat väljään tunikaan ja leveälahkeisiin housuihin. Suurin osa oli parrakkaita, joten heidän suunsa oli pelkkä punainen viilto mustien tankeiden karvojen keskellä. He olivat keskimäärin pitempiä ja lihaksekkaampia kuin kookkaimmat mongolisoturit. He löyhkäsivät vierailta mausteilta, ja monet heistä jauhoivat tummia juuria ja sylkäisivät silloin tällöin maahan jalkojensa juureen ruskeita mällejä. Kurkhask kätki heitä kohtaan tuntemansa inhon, kun he nytkyivät ja huusivat ja lietsoivat itseään kiihkoon.

Kurkhask pudisti väsyneesti päätään. Hän oli ollut liian itsevarma, hän tiesi sen nyt. Temüge oli antanut hänen mukaansa kaksikymmentä miestä, jotka olivat kaikki karaistuneita sotureita mutta eivät iskujoukko. Yrittäessään suojella lahja- ja lahjuskärryjä he olivat reagoineet liian hitaasti ja joutuneet pulaan. Kurkhask muisteli menneitä kuukausia ja tiesi, että tämä rauhallinen komennus oli tuudittanut hänet varomattomaksi. Hän oli saapunut miehineen päätähuimaavien solien ankaraan maahan. He olivat ratsastaneet laaksoissa, joissa laiho kasvaa kituutti laikuittain, ja he olivat käyneet pientä kauppaa talonpoikien kanssa, joita köyhempiä he eivät olleet nähneet missään. Mutta riistaa oli ollut runsaasti – hänen soturinsa olivat paistaneet nuotiolla pulskia kauriita. Se oli saattanut olla virhe. Hänellä ei ollut mitään kukkuloiden heimoja vastaan. Talonpojat olivat osoittaneet vuorille päin varoitukseksi, mutta hän ei ollut ymmärtänyt. Yöllä soturijoukko oli sitten yllättänyt heidät, rynninyt pimeästä villisti huutaen ja nukkuvia miehiä silpoen. Kurkhask ummisti silmänsä. Vain kahdeksan hänen toveriaan oli jäänyt kahakassa henkiin, joskaan hän ei ollut nähnyt vanhinta poikaansa sen jälkeen, kun miekat olivat ensimmäisen kerran kalahtaneet yhteen. Poika oli ollut edempänä tiedustelemassa reittiä, ja Kurkhask toivoi hänen olevan elossa ja vievän kaanille tiedon tapahtuneesta. Jo pelkkä ajatus tuotti hänelle mielihyvää kirvelevän katkeruuden vastapainoksi.

Kärryistä oli ryöstetty kaikki kuorma; hyökkääjät olivat vieneet hopean ja jaden. Kurkhask huomasi kulmiensa alta, että moni oli nyt pukeutunut mongolien deliin. Kankaassa oli tummia veriroiskeita.

Loilotus voimistui, kunnes Kurkhask näki miesten suupielissä valkoista sylkeä. Hän piti selkänsä aivan suorana, kun heimon johtaja veti miekan huotrasta ja lähestyi heitä hurjasti huutaen. Kurkhask vilkaisi toisia.

”Tämän illan jälkeen me pääsemme henkien seuraan ja näemme kotoiset kukkulat”, hän sanoi heille kovalla äänellä. ”Kaani kuulee. Hän lakaisee tämän maan puhtaaksi.”

Hänen tyyni äänensä näytti saavan miekkaa pitelevän arabin entistä raivokkaamman kiihkon valtaan. Varjot hulmahtelivat miehen kasvoilla, kun hän vihmoi miekkaa kohti yhtä mongolisotureista. Kurkhask katsoi sitä ilmeettömänä. Hän oli todennut, että kun kuolema oli väistämätön, kun hän tunsi sen hengityksen niskassaan, hän pystyi sysäämään kaiken pelon syrjään ja kohtaamaan levollisesti sen, mitä tuli. Siitä sai edes hieman tyydytystä. Hän toivoi, että hänen vaimonsa vuodattaisivat kosolti kyyneliä kuullessaan tapahtuneesta.

”Pysy lujana, veli”, Kurkhask sanoi.

Ennen kuin mies ehti vastata miekka katkaisi hänen kaulansa. Veri syöksähti ja arabit huusivat haltioissaan ja tömistivät jaloillaan maata. Mestaaja hymyili. Hänen hampaansa olivat hyvin valkoiset tummaa ihoa vasten. Miekka heilahti uudestaan ja toinen mongoli kellahti kyljelleen pölyiseen maahan. Kurkhask tunsi vihan kuristavan kurkkuaan, kunnes hän oli tukehtua siihen. Tämä oli järvien ja kirkkaiden vuoristopurojen maa kolmensadan peninkulman päässä Yenchingistä länteen. Heidän kohtaamansa kyläläiset olivat pelänneet heidän vieraita kasvojaan mutta olivat olleet ystävällisiä. Vielä samana aamuna Kurkhaskille oli toivoteltu hyvästiksi suotuisaa matkaa ja hän oli saanut mukaansa tahmeita makeisia, jotka olivat liimanneet hampaat yhteen. Hän oli ratsastanut sinisen taivaan alla arvaamatta, että kukkuloiden heimot tarkkailivat hänen etenemistään. Hän ei vieläkään tiennyt, miksi heidän kimppuunsa oli käyty, ellei syynä sitten ollut yksinkertaisesti vain heidän mukanaan kuljettamiensa lahjojen ja kauppatavaroiden anastaminen. Hän tähysti kukkuloilta merkkiä pojastaan toivoen jälleen, että tämä näkisi isänsä kuoleman. Hän ei saisi häpäistä itseään kuollessaan, jos poika näkisi. Se oli viimeinen lahja, jonka isä voisi pojalleen antaa.

Arabi tarvitsi kolme iskua kolmannen kaulan katkaisuun. Kun pää viimein irtosi, hän nosti sitä hiuksista toveriensa nähtäväksi nauraen ja loilottaen heidän oudolla kielellään. Kurkhask oli jo oppinut muutaman sanan paštoa mutta ei saanut nyt tolkkua kuulemastaan soljuvasta sanavirrasta. Hän seurasi vaiti hammasta purren mestaamista, kunnes hän oli lopulta viimeinen elossa.

Kurkhask kohotti päätään katsoakseen teloittajaansa pelottomasti. Huojennus täytti hänet, kun hän näki kaukana nuotion takana liikettä. Hämärässä vilahti valkoista. Kurkhask hymyili. Hänen poikansa oli siellä ja viittoi. Kurkhask painoi päänsä ennen kuin poika paljastaisi läsnäolonsa. Kaukainen vilahdus katosi silmistä. Kurkhaskin lihakset herpaantuivat; kaikki jännitys valui hänestä pois. Kaani saisi kuulla.

Hän katsoi arabisoturia silmiin, kun tämä nosti verisen terän iskuun.

”Minun kansani näkee sinut vielä”, Kurkhask sanoi.

Afgaani epäröi, hän ei ymmärtänyt.

”Olkoon suusi täynnä pölyä, vääräuskoinen!” afgaani huusi, mutta sanat olivat pelkkää merkityksetöntä helinää mongoliupseerin korvissa.

Kurkhask kohautti voipuneesti hartioitaan.

”Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä sinä olet tehnyt”, hän sanoi. Miekka heilahti alas.

ENSIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen luku

Harjulla tuuli oli laantunut. Synkät pilvet ajelehtivat taivaalla juoksuttaen varjokaistaleita maan pinnalla. Aamu oli hiljainen ja seutu vaikutti autiolta, kun kaksi miestä ratsasti perässään kapea jono, sadan nuoren soturin džagun. Mongolit olisivat voineet yhtä hyvin olla sadan peninkulman päässä lähimmästä asutuksesta, sillä vain nahan natina ja hevosten pärske rikkoivat hiljaisuuden. Kun he pysähtyivät kuuntelemaan, oli kuin hiljaisuus olisi vyörynyt takaisin pölyisen maan ylle.

Tsubodai oli suurkaanin sotapäällikkö, ja se näkyi hänen ryhdistään. Hänellä oli kuluneet suojukset, rautasuomuja nahkapohjalla, monissa kohden reikiä ja ruostetta. Hänen kypärässään oli jälkiä, jotka kertoivat sen pelastaneen hänen henkensä useamman kerran. Kaikki hänen varusteensa olivat kokeneet kovia, mutta itse mies oli pysynyt lujana ja armottomana kuin routiva maa. Näinä kolmena vuonna, jolloin hän ratsasti pohjoisessa, hän oli hävinnyt vain yhden mitättömän kahakan ja palannut seuraavana päivänä lahtaamaan koko heimon ennen kuin sana ehti kiiriä. Hän oli ansainnut kannuksensa kolkossa maassa, joka näytti kylmenevän jokaisen ratsastetun virstan myötä. Hänellä ei ollut taipaleelle karttoja vaan hän seurasi pelkkiä huhuja kaukaisista kaupungeista, jotka kohosivat niin paksulti jäätyneiden jokien varrella, että jäällä saattoi huoleti paistaa häränruhon.

Tsubodain oikealla puolella ratsasti Džötši, itsensä kaanin vanhin poika. Džötši ei ollut aivan seitsemäätoista, mutta oli kuitenkin soturi, joka saattaisi jonain päivänä periä kansan johtajuuden ja kukaties komentaa sodassa jopa Tsubodaita. Džötšillä oli samanlaiset rasvatut nahka- ja rautasuojukset ja samanlaiset satulalaukut ja aseet kuin kaikilla sotureilla. Tsubodai tiesi kysymättäkin, että Džötšillä oli mukanaan kuivattua verta ja maitoa, joiden sekaan hän tarvitsi vain vettä saadakseen ravitsevaa lientä. Tämä maa ei antanut anteeksi niille, jotka suhtautuivat selviytymiseen köykäisesti. He olivat molemmat oppineet pakkasen läksyt.

Džötši vaistosi katseen ja hänen tummat silmänsä kääntyivät ylös, varautuneina kuten aina. Hän oli viettänyt enemmän aikaa nuoren sotapäällikön kanssa kuin milloinkaan isänsä kanssa, mutta pinttyneistä tavoista ei päässyt hevin eroon. Hänen oli vaikea luottaa toisiin vaikka tunsikin rajatonta kunnioitusta Tsubodaita kohtaan. Nuorien susien sotapäälliköllä oli luontainen tuntuma sodankäyntiin. Tsubodai itse kiisti sen, sillä hän uskoi tiedustelijoihin, koulutukseen, taktiikkaan ...