Omistuskirjoitus

Pikkikselle

Kiitos luottamuksestasi

Leilalle

Kiitos vaivannäöstäsi

Omistuskirjoitus II

Isälle

…ei se ollut pohjatonta vihaa, se oli surua ilman lakipistettä…

Alkusanat

”Kirveet

niiden iskujen jälkeen puu soi”

SYLVIA PLATH
Ariel

Mistä te olette kotoisin ja kuinka jouduitte Akropoliille, Erekhteionin temppelin katokseen?

Miksi teitä on kuusi, keitä esikuvanne olivat, oletteko sisaruksia, ystävättäriä, saman kylän tyttäriä? Mistä nimenne on peräisin? Oletteko lähtöisin Lakonian Karyaista, oletteko kenties sukua järkensä menettäneelle Karya-prinsessalle joka muuttui kukkivaksi pähkinäpuuksi, esitättekö ehkä Artemiin karhutansseja, hedelmä- ja viljakorit päänne päällä keikkuen, kilpailetteko keskenänne askelluksen ja laulun taidoissa? Mikä on tuo katos jota yhdessä kannattelette?

Ovatko ilmeenne kopeita vai kärsiviä, hymynne ylimielisiä vai ylevöityneitä? Ovatko päittenne päällä olevat vilja- ja hedelmäkorit keveitä vai raskaita? Onko koreissa enemmän hedelmiä kuin viljaa? Ovatko kantamuksenne yhtä painavat? Onko joku teistä valittu?

Teille on sävelletty kymmeniä hymnejä ja teistä on kirjoitettu satoja runoja, teitä on ihasteltu, tulkittu ja analysoitu kuin Mona Lisaa. Teihin liittyy uskomuksia; te lohdutatte niitä jotka ovat murheissaan, te itkette itsekin öisin kylmää ja sotaisaa maailmaa. Te annatte voimia uupuneille – katso uljasta ryhtiämme, te kuiskaatte sille joka on altis kuulemaan – me olemme kantaneet taakkojamme jo kahden ja puolen tuhannen vuoden ajan, kuinka sinä nyt jo uupuisit omasi alle? Joka koskettaa auringon noustessa marmori-ihoanne, saa itselleen puhtaan sydämen.

Katselen teitä Ateenan iltapäivän kirkkaassa valossa, seison jalkojenne juurella ja kumarran syvään. ”My heart under your foot, sister of a stone.”

Te ette näytä viattomilta juhlakulkueen neitsyiltä, ette hymyile ujosti ettekä miellyttääksenne yleisöänne. Te säilytätte salaisuutenne. Teillä on kohtalo. Te tiedätte vain määränpäitä.

Münchenin mannekiinit

Kesken kaiken tyttö otti kirveen Adidas-repustaan ja alkoi heiluttaa sitä edessämme. Älkää tappako kirjallisuutta! hän huusi. Kirjakauppa oli täynnä, yleisön eturivissä seisovat perääntyivät, joku kirkaisi. Televisiosta tuttu juontaja vilkaisi meitä esiintyjiä ja sivummalla seisovaa kirjakaupan johtajaa hätäisen tutkivasti: miksei minulle kerrottu mitään tällaisesta performanssista?

Tyttö lähestyi lavakoroketta jolla istuimme. Hän oli kalju ja suurisilmäinen.

Valhetta! Te ette enää kirjoita aitoa kirjallisuutta, te ette välitä kirjallisuuden hengestä! Olette tyhjiä ja turvoksissa! Olette valmiita ja kuolleita! tyttö huusi ja viuhutti kirvestä kaksin käsin päänsä päällä. Te ette kosketa vaan kosiskelette! Te sulatte omaan sulavuuteenne! Te ette ole edes syntyneet! Hän purskahti itkuun. Rahaa, rahaa, rahaa! hän takoi kirveellään lavan reunaa. Lopulta hän kirkui.

Nojasin karttahyllyyn ja hengitin syvään. Käteni tärisivät. Oksetti. Katselin kuinka poliisit taluttivat tytön ulkona odottavaan partioautoon. Tyttö näytti pieneltä ja hennolta heidän otteessaan. Toinen poliiseista piteli kirvestä kädessään.

Muut kirjailijat olivat lähteneet läheiseen kapakkaan käymään läpi tapahtunutta. Mietin olisiko pitänyt mennä mukaan purkamaan välikohtaus pois. He hälisivät hilpeästi mennessään, joku oli toista kalpeampi. Kirjakaupan johtaja käveli hämmentyneenä sinne tänne ja rauhoitteli yleisöä joka oli jäänyt seisomaan niille sijoilleen. Joku katkera harrastelija, ainahan niitä riittää. Kirjoja ei nyt poikkeuksellisesti signeerata. Toki voi ostaa erikoishintaan.

Olimme olleet kirjailijakavalkadin viimeiset esiintyjät, mutta tuntui kuin yleisö olisi vielä odottanut jotain tapahtuvaksi. Ihmiset olivat kokoontuneet lavan luo pieniksi ryhmiksi keskustelemaan keskenään. Mistä he puhuivat?

Näin kuinka keski-ikäinen nainen erkaantui heidän joukostaan ja käveli kohtisuoraan luokseni. Vetäydyin vaistomaisesti hiukan taaksepäin. Ehdin jo ajatella että sieppaan hyllystä suuren Atlaksen suojakseni.

Muistatko Aura Aulan? nainen kysyi surumielinen ilme pienillä kasvoillaan. Luit vuosia sitten hänen runojaan ja pidit niistä. Veit niitä kustantajallekin. Siitä on jo kaksikymmentä vuotta ja Aura on nyt kuollut.

Katselin naista, vedin henkeä.

Mihin Aura kuoli?

Kliinisesti ajatellen syöpään. Neljäkymmentävuotiaana.

Surullista, sanoin.

Mutta liittyi siihen paljon muutakin, nainen jatkoi hivenen terävämmällä äänellä. Kun tuo kirvestyttö alkoi riehua, ajattelin etten tule puhumaan sinulle, mutta tulin sittenkin, nainen hymyili surullista hymyään. Olen odottanut tätä hetkeä kolme vuotta. Uskalsin vasta nyt. Minun nimeni on Heidi. Olin Auran rakastettu, me olimme pari, ehkä hän joskus puhui sinulle meistä.

Katselin naista myötätuntoisesti. En saanut Aura Aulan kasvoja mieleeni vaikka yritin, ne leijuivat ja hapertuivat ajatuksissani – vaaleat pitkät hiukset, silmälasit, jokin arpi – enkä muistanut että hän olisi koskaan puhunut minulle mitään naissuhteestaan. Tai ehkä puhui, mutta olin unohtanut.

Tulin vain kertomaan sinulle että Aura halusi jättää sinulle koko tuotantonsa, nainen sanoi ja hymähti. Tai eihän hänestä koskaan tullut oikeaa kirjailijaa, mutta hän halusi sinun saavan kaiken mitä hän oli elämässään kirjoittanut. Se oli hänen viimeinen tahtonsa, jättää kaikki sinulle.

Minulle?

Tässä on testamentti, nainen sanoi ja ojensi minulle konseptipaperin. Siihen oli käsin kirjoitettu että allekirjoittanut jättää kaiken kirjallisen jäämistönsä nimeltä mainitulle kirjailijalle.

Luin tekstin moneen kertaan. Huomasin että paperin toisella puolella oli muutakin kirjoitusta, mutta ojensin paperin takaisin naiselle.

Pidä se, nainen sanoi. Siellä takana on Auran kirje, ensimmäinen kaikista niistä joita hän ei koskaan lähettänyt sinulle. Niitä on kymmeniä. Ne pääsevät vihdoin perille. Nekin ovat nyt sinun.

Viikkasin paperin ja laitoin sen taskuuni.

Tuota noin, nainen jatkoi hiukan epäröiden ja hieraisi nenänpieltään. Auralla oli myös jotain sinulle kuuluvaa.

Katsoin naista hitaasti.

Nainen otti olkalaukustaan kaksi kirjaa, ohuen ja paksun. Niiden päällyspaperit olivat kuluneet. Tunsin kuinka silmäni laajenivat.

Aura suoraan sanottuna pihisti nämä sinulta, nainen sanoi epävarmasti hymyillen. Hänen oli tarkoitus palauttaa ne, mutta hän ei ehtinyt. Tai ei tohtinut. Tai ei raatsinut.

Pitelin kirjoja kädessäni. Avasin paksumman ja luin pitkästä aikaa sen omistuskirjoituksen, vuodelta 1973. Allekirjoitus sai vedet silmiini.

Nainen katseli minua pää kallellaan.

Valon läpäisemiä kirjoja. Niin sinä olit sanonut Auralle. Näistä tuli Auralle hirveän rakkaita kirjoja. Ne olivat aina yöpöydällä käden ulottuvilla. Minä vein ne hänelle vielä Sädehoitoklinikallekin.

Minä vilkaisin naista alta kulmieni.

Sinä teit Auralle lukulistoja ja aihelistoja. Pöytälamppu, akvaario, pihakallio, lokki.

Niin?

Aura luki tarkkaan kaiken mitä olet kirjoittanut. Et ole koskaan kirjoittanut noiden kirjojen lahjoittajasta.

Niin. En ole kirjoittanut hänestä, vastasin leukaani kohottaen.

Isi, minun täytyy sinut tappaa. Kuolit ennen kuin ehdin.

Aivan, nainen hymyili. Kuulin kun äsken kerroit uusimmasta työtäsi. Se vaikutti hyvin … letkeältä ja nykyaikaiselta. Helppolukuiselta.

Kiitos, vastasin ja tunsin epämääräisen ärtymyksen kohoavan.

Aura ei koskaan lukenut viihtyäkseen, hän ei kaivannut kirjoissa vauhtia, ei koskaan dekkareita eikä science fictionia.

Vai niin.

Hän opetti minutkin vaatimaan kirjailijalta jännityksen ja seikkailujen sijasta vakavuutta ja läsnäoloa. Ennen muuta läsnäoloa. Ellei kirjailija itse ole aidosti sisällä tekstissään, miten hän voi toivoa että lukija olisi?

Niinpä.

Sinä olit Auralle ainoa, nainen sanoi melkein kuiskaten. Ainoa jonka kanssa Aura saattoi puhua asioista vakavasti, kirjoittamisesta, taiteesta. Hänellä oli joskus jopa tunne että se oli molemminpuolista. Auralla ei olisi ollut sisua tulla kirjakauppaan kirveen kanssa, vaikka hän olisi varmaan joskus sen halunnut tehdäkin. Hän rakasti sanoja, hän uskoi vain kirjallisuuteen, se oli hänelle lumottu puutarha, äärimmäisen pyhä asia, niin kuin varmaan muistatkin.

Muistan mitä? havahduin. Että kirjallisuus on pyhä asia? Että oikea kirjallisuus ei saa kuolla?

Vasta aamuyöllä tuli pelko. Kertasin yhä uudelleen ja uudelleen illan tapahtumat mielessäni ja rauhoittelin itseäni. Kirves ei osunut kehenkään. Kukaan ei loukkaantunut. Kirjailija-areena oli menestys, kirjakauppa ääriään myöten täynnä.

Vieläkään en saanut Aura Aulan kasvoja kirkkaasti mieleeni. Olivatko hiukset vaaleat ennemmin kuin tummat, hiukset leteiltä puretut lainehtivat, silmät harmaat – vai olivatko sittenkin ruskeat. Oliko kädenpuristus luja vai löysä. En muistanut. Kirvestytön leiskuvat silmät ja kalju pää varastivat tilan muilta mielikuviltani.

Aura oli kuolemaansa saakka muistanut sanatarkkaan ensimmäisen kohtaamisemme. Olin kutsunut hänet luokseni pian sen jälkeen kun olin lukenut hänen lähettämänsä runokokoelman.

Hän oli muistanut asuntoni ...