Kevon kanjonin rosvo


Kirjoittajan teoksia


Seikkailuja Lapissa -sarja

Sotatunturin porovarkaat (2006 1.p, 2007 2.p)

Inarijärven aarre (2007 1.p, 2013 2.p julkaistu e-kirjana)

Huumaava Haltin reitti (2008 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Lemmenjoen kultakätkö (2011 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Prinsessan sieppaus Pältsalla (2011 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Takaa-ajo Ruijassa (2012 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Koarvikoddsin noita (2012 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Outoja kulkijoita Tuntsan erämaassa (2012 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Kevon kanjonin rosvo (2013, julkaistu e-kirjana)



Seikkailuja maailmalla -sarja

Murha Niilillä (2013 1.p, 2013 2.p julkaistu e-kirjana)

Kuolema Kultaisessa Kolmiossa (2013, julkaistu e-kirjana)

 

 

 

 

Matti Uurinmäki


Kevon kanjonin rosvo


Seikkailuja Lapissa 9




© copyright Matti Uurinmäki
Kustantanut Naruska Saivo Oy – www.naruska.fi
e-kirjan toteutus Naruska Saivo Oy (2013)

1. painos, julkaistu e-kirjana
ISBN 978-952-68029-5-4 (epub)

Kannen layout © Matti Uurinmäki
Valokuvat © Matti Uurinmäki & Janne Uurinmäki

1
Kaunispään verinen menneisyys



    - Taas sitä ollaan täällä, Riku tokaisi tiiraillessaan maasturin takapenkiltä Saariselän Siula-talon suuntaan.

    - Niinpä ollaan, Janne myönsi. – Vaikka eihän me aikaisemmin oikeastaan ole paljonkaan täällä viivytty. Enemmänkin vain ohikulkeneet.

    - Se pitää paikkansa, Antti yhtyi kaverinsa arvioon. – Nämä Saariselän majapaikat ovat turhan kalliita pöpelikön kiertäjälle.

    - Ainakin vielä tällä iällä, kun ei ole yhtä paksua lompsaa kuin sedällä, Riku virnisti autoa sompailevalle Kalle-sedälleen.

    - Noo, tiedä häntä lompsasta, Kalle-setä myhäili kääntäessään lomamökin pihaan. – Mutta kun ikää tulee, niin etsii vähän pehmeämmän makuusijan.

    - Vai pehmeämmän, Riku penäsi vastaan. – Mikä sen pehmeämpi kuin paksu sammalmatto aihkin juurella.

    - Myönnetään, setä naurahti. – Muistelen kuitenkin telttailuajoilta, että joskus sinne pohjakankaan alle sattui käpy tai jopa kivikin. Mutta toki se on aina sen arvoista ollut, hän jatkoi. – Ei sitä luonnon läheisyyttä voi kokea muutoin kuin menemällä itse keskelle luontoa.

Rinkat ja muut varusteet kiikutettiin kämppään. Nyt eleltäisiin hetken aikaa herroiksi. Nukuttaisiin lakanoissa, keitettäisiin aamupuuro sähköliedellä, katseltaisiin päivän päätteeksi televisiota. Pojat vilkaisivat toisiaan hieman epäröiden. Kaikkien päässä liikkui sama ajatus. Olisiko tämä mikään oikea Lapin reissu?

    - Älkäähän pojat murehtiko, Kalle-setä oli huomannut nuorten seuralaistensa ahdistuksen. – Tämä päivä on jo niin pitkällä, että tuskinpa tässä muuta kannattaa tehdä kuin syödä hyvin, viettää hieman vapaa-aikaa tässä kylällä, katsella sen paikkoja ja painua sitten unten maille. Mutta huomenna, hän innosti poikia. – Huomenna te voitte kipaista jollekin lähituntureista tai lähteä kalalle tai muuten vaan pikku vaellukselle tähän ympäristöön. Saariselällä on vaikka minkälaisia mahdollisuuksia. Kyllä täällä pari päivää helposti vierähtää, hän rauhoitteli poikia.

    - Ehkäpä, Janne tuumi. – Mietitään illan mittaan huomisen ohjelmaa.

    - Ja myös ylihuomisen, Riku jatkoi. – Kaksi päivääkö me täällä viivymme? Hän kysäisi sedältään.

    - Niin tämän hetken käsityksen mukaan, setä myönsi. – Minulla on kokousohjelmaa kahdelle päivälle sovittuna. Jos kaikki hyvin sujuu, niin sitten voimme jatkaa matkaa.

    - Hieno juttu. Kyllä täällä kaksi päivää selvitään.

    - Aivan varmasti.

Pojat olivat jälleen saapuneet jokakesäiselle Lapin vaellukselleen. Tällä kerralla tavoitteena oli Kevon kanjoni, tuo Suomen tunnetuin rotkolaakso. Junalla oli tultu Kemijärvelle, koska siellä asuva Kalle-setä oli tarjonnut autokyytiä saatuaan tietää poikien aikeista. Sedällä olisi parin päivän työkokous Saariselällä. Hän kertoi, että voisi siihen sopivasti yhdistää kalastusreissun Norjaan. Hänellä oli tapana melkein joka kesä käväistä Finnmarkissa Skoganvarressa, jonne ajettiin Karigasniemen kautta. Juuri sitä tietä, josta poikien oli tarkoitus lähteä Kevon vaellukselle. Niinpä sedällekään ei tulisi mitään ylimääräistä vaivaa kuskata pojat mukanaan vaellusreitin alkuun. Pari päivää viivähdettäisiin Saariselällä, mutta eiköhän poikien aika sielläkin kuluisi. Ja niin oltiin nyt matkalla.

Pojat asettautuivat taloksi. Valitsivat nukkumapaikkansa ja purkivat tarpeellisen määrä tavaroita rinkoistaan. Tilaa kämpässä olisi useammallekin yöpyjälle. Pojat jättivät makuuhuoneen sedälleen ja majoittautuivat kaikki kämpän parvelle. Sinnekin jäi vielä neljäs sänky vapaaksi.

    - Lähdemme nyt syömään johonkin baariin, setä päätti. – Ei meidän kannata alkaa täällä itse mitään kokkaamaan. Pitäisi ensin käydä kaupassakin.

    - Emmekä mekään ole varanneet retkimuonia muuta kuin vaelluspäiville, Janne totesi.

    - Mennään kävellen, vaikka tästä onkin hieman matkaa tuonne keskusta-alueelle, setä ehdotti. - Nythän on ihan mukava sää jaloitella pitkän automatkan päälle. Näette samalla tätä lähiympäristöä.

Kämppä sijaitsi Kaunispään etelärinteessä. He olivat aikeissa lähteä kohden keskustaa, kun Kalle-setä pysähtyikin miettimään. – Mutta mitä jos aloittaisimme heti tunturin huiputuksella, hän naurahti. – Kiivetäänpä tätä rinnettä Kaunispäälle. Sielläkin saamme ruokaa, ja sieltä samalla näemme hieman laajemmalti Saariselän maisemia.

Pojat ottivat ehdotuksen vastaan ilomielin. Ainahan tunturille nousu oli kiinnostavampi vaihtoehto kuin pikitien talsiminen Saariselän matkailukaupungissa. Mökkialueelta ei ollut autotietä suoraan Kaunispään huipulle, mutta polkuja sitäkin enemmän. Alaosassa rinne oli tunturikoivujen verhoamaa, mutta muuttui pian avoimeksi nummeksi. Se olikin Saariselälle tyypillistä tunturimaastoa. Laaksoissa sentään oli metsiä, jopa komeita hongikkoja.

Rinteestä avautui laaja näkymä taaksepäin yli Saariselän matkailukeskuksen – tai oikeastaan pitäisi sanoa matkailukaupungin, sillä Saariselän taajama hyvinkin veti vertoja pikku kaupunkien keskustoille. Hotelleja, ravintoloita, kylpylä ja erilaisia kauppaliikkeitä – isoja ja pieniä – oli kymmenittäin. Niiden ympärillä levittäytyi erilaisten loma-asuntojen verkosto. – Muistaakseni täällä on noin 2500 vuodepaikkaa, Kalle-setä totesi poikien ihmetellessä mökkialueiden laajuutta.

    - Kaunispäällä on kaunis nimi, ja kauniiltahan se ainakin näin nätillä säällä näyttääkin, setä puhkesi puhumaan, kun he nautiskellen verkkaisesti kiipesivät nummirinnettä ylös. – Kaunispäähän liittyy kuitenkin verinen historia, vaikka monet eivät sitä nykyään tiedäkään.

    - Kerro ihmeessä, pojat yhteen ääneen yllyttivät.

    - Sodastahan siinä on kyse, nimittäin niin sanotusta Lapin sodasta. Tiedätte kai, mitä Lapin sodalla tarkoitetaan?

    - Tiedetään, Antti vakuutti. – Neuvostoliittoa vastaan käydyn Jatkosodan rauhansopimuksessa määrättiin, että suomalaisten on ajettava maassa olevat saksalaiset sotajoukot pois. Saksalaisjoukot olivat pääasiassa juuri Lapissa.

    - Ja niinpä entiset aseveljet joutuivat vastakkain, setä jatkoi siitä. – Suomalaisten oli sovitulla tavalla lähdettävä häätämään saksalaisjoukkoja. Nämä tuskin täydellä teholla laittoivatkaan vastaan. Pikemmin yrittivät viivästyttää vetäytymistä, että saisivat tarpeeksi aikaa viedä myös kalustonsa.

    - Eikös ne kuitenkin polttaneet koko Lapin, Janne muisteli.

    - Polttivat pahalaiset, setä puuskahti. – Siinä ei kai mitään sotilaallista syytä ollut. Taisi olla jonkinlainen mielenilmaus, kun joutuivat pakon edessä lähtemään. Mutta ikävä kyllä koko Lappi tuhottiin. Kun Lapin sota aseveljien kesken alkoi, Lapin koko asujaimisto jouduttiin evakuoimaan pois taistelujen tieltä. Kun asukkaat sitten palasivat evakosta, kaikki rakennukset oli tuhottu.

    - Mutta entä tämä Kaunispää? Riku palasi alkuperäiseen aiheeseen.

    - Niin, tämä Kaunispää, setä tuumaili. – Elettiin syksyä 1944, loka-marraskuun vaihdetta. Saksalaisilla oli vankka viivytystukikohta Tankavaarassa.

    - Hei, mehän näimme ne juoksuhaudat, kun kävelimme Tankavaaran luontopolulla, Antti huudahti.

    - Tosiaankin, Janne vahvisti. – Silloin olimme menossa Lemmenjoelle. Halusimme tutkia Tankavaaran kultamuseossa, löytyisikö sieltä lisävihjeitä Rikun löytämään salaperäiseen valokuvaan.

    - Suomalaiset ottivat yhteen saksalaisten kanssa ensin Tankavaaran tienoilla, setä jatkoi kertomustaan. – Saksalaiset ilmeisesti halusivat viivyttää suomalaisten etenemistä, koska saksalaisilla oli täällä Kaunispään tienoilla paljon huoltokalustoa. Tänne saksalaiset vetäytyivätkin ja suomalaisjoukot tulivat perästä. Saksalaisilla oli hyvät asemat Kaunispäällä. Suomalaiset totesivat, että niitä olisi vaikea vallata.

    - No miten tilanne eteni? Pojat kuuntelivat suorastaan jännittyneinä sedän taistelukertomusta.

    - Suomalaiset päättivät koukata ja yrittää motittaa saksalaiset, siis saartaa heidät ja katkaista heidän kulkureittinsä Ivalon suuntaan, setä totesi. – Kaunispään itäpuoli on avointa tunturimaastoa, joten sieltä ei voisi lähestyä. Niinpä päätettiin marssittaa joukkoja saksalaisten ohi heidän pohjoispuolelleen Tolosjoen vartta seuraten. Joki virtaa nykyisen matkailukeskuksen länsipuolella muutaman kilometrin päässä.

    - Onnistuiko?

    - Tuon etelästä tulevan tien suuntaan järjestettiin hämäysporukka, joka tulituksellaan uskotteli, että suomalaiset edelleen olivat Kaunispään eteleäpuolella, setä selosti suomalaisten taktiikkaa. – Kaksi pataljoonaa eteni Tolosjoen vartta. Koukkaajat lähettivät Kaunispään suuntaan taas hämäysryhmän, kun samanaikaisesti pääjoukot jatkoivat edelleen pohjoiseen. Pääjoukot onnistuivatkin pääsemään Urupään maastoon tuonne Kaunispään pohjoispuolelle.

    - No sehän taisi olla sitten selvä peli, pojat innostuivat.

    - Oli ja ei ollut, setä puisti päätään. – Hämäysryhmä taidettiin tuhota Kaunispään rinteeseen viimeiseen mieheen. Se hyöty ryhmästä kuitenkin oli, että pääjoukot onnistuivat katkaisemaan Ivaloon johtavan tien, jolloin saksalaiset jäivät saarroksiin. Tietysti koko itäpuoli motista oli auki, mu...