I

Bergmanien avioero ei tule kenellekään yllätyksenä.

Itse asiassa moni kysyy hämmästyneenä: vieläkö ne olivat naimisissa? Eroja tulee ja menee, siinä missä pallolaajennuksia, konkursseja, eturauhassyöpiä, kohdunpoistoja, lasten heroiiniyliannostuksia ja lastenlasten mielenterveysongelmia.

Bergmanien avioliitto haudataan hiljaisuudessa. Sen jälkeen kun Meeri löytää miehensä ja oljenvaalean laboranttitytön sylikkäin biokemian laitoksen radioaktiivisesta huoneesta, kaikki tapahtuu nopeasti. Meeri jättää työnsä, jonka olisi piakkoin joutunut jättämään muutenkin, pahenevan ihottumansa vuoksi. Läksiäiset pidetään vain muutaman vanhimman työtoverin kesken ja laboranttityttö Manna Kaiponen tulee hänen tilalleen, niin tutkimuspöydän ääreen kuin vuoteeseenkin.

Lapset reagoivat kukin tavallaan. Esikoinen Tittamari lakkaa – viesti on kirjallinen, Turun yliopiston viralliselle paperille kirjoitettu – solidaarisuudesta äidilleen kommunikoimasta isänsä kanssa. Keskimmäinen Riia näkee mahdollisuuden: nyt hänelle jää aikaa hoidella työkeikkojaan, kun äiti voi olla enemmän hänen Sampo-poikansa kanssa. (Mummit, niin Meeri itsekin oli joskus sanonut, eivät ole pelkästään lottovoitto, ne ovat evoluutiossa kehittynyt perheiden selviämiskeino.) Aika ajoin vielä kotona asuva kuopus Reko ajattelee avioeron tuomia välittömiä taloudellisia pointteja. Reko puhuu taloudellisista pointeista kun tarkoittaa asuntoa, ruokaa, vaatehuoltoa ja uuden lumilaudan ostamista.

Viimeinen rakastelu.

Ahti ja Meeri Bergman istuvat Omapohjan kolmannella penkkirivillä. Ensi-ilta. Kuka pelkää Sarah Kanea?

Meerin valinta, jälleen kerran hiukan outo, mistä vaimo näitä aiheita keksii, tästäkään kirjoittajasta Ahti ei ole koskaan kuullut. Ahdissa ei ole kipinää näille asioille mutta hän tekee Meerille seuraa, kunhan ei tarvitse jälkikäteen kohtuuttomasti analysoida nähtyä ja kuultua. Se kuuluu sanattomaan sopimukseen. Sanattomia sopimuksia on avioliiton aikana kertynyt paljon, suurin osa niistä imeytynyt selkäytimeen niin että ne eivät enää edes tunnu sopimuksilta – niin vain on.

Mieluiten Ahti katselisi tuttuja näytelmiä tai oopperoita. Sellaisia joista tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuka mitäkin aikoo.

Kolmas rivi on epämukavan lähellä, Ahti manailee penkkien kovuutta ja jalkatilan pienuutta ja selaa höttöiselle uusiopaperille painetusta käsiohjelmasta jotain vihjeitä tekijästä, tai edes näyttelijöiden nimiä. Eikä tietenkään väliaikaa. Ja kuka helvetti on Sarah Kane?

Ahti peittää haukotuksen kämmenellään. Katsomo on täynnä ihmisiä jotka seuraavat näyttämön tapahtumia vakavina, hievahtamatta.

Keskellä autiota lavaa on rosoinen betonilohkare. Nainen ja mies makaavat sen päällä, välillä lyövät, välillä halaavat, välillä itkevät suureen ääneen ja kuorivat toisiltaan vaatteita.

Nyt he alkavat touhuta. Nainen liukuu miehen alla edestakaisin, valittaa. Mies jyystää minkä ehtii.

Katsellessaan naisnäyttelijän alastonta vartaloa Ahti ei voi olla ajattelematta laitoksen uutta laboranttia Manna Kaiposta, Mannan pehmeitä pyöreitä muotoja. Iho kuin kermaa, kuinka se saattaa niin sileä ollakaan, ihohuokosia saa etsiä mikroskoopilla.

Suhde on kestänyt jo maaliskuusta, nytkin ajatus Mannan tapaamisesta teatteriesityksen jälkeen saa Ahdin liikehtimään levottomasti.

Meeri vilkaisee miestään.

Ahti työntelee jalkojaan edessä olevan penkin alle kuin etsisi jarrupoljinta.

Miksi sen pitää aina kiemurrella, Meeri ajattelee.

Ahti tuijottaa näyttämöllä makaavan naisnäyttelijän rintoja.

Jyystäjä on kadonnut.

Nainen makaa selällään valokeilassa ja alkaa tyydyttää itseään. Käsi veivaa kuin hän sahaisi oksaa jalkojensa välissä. Hän voihkii äänekkäästi, vartalo kiertyy kaarelle.

Ahti painaa rannekellonsa valonappia. Vielä vartti.

Naisen toisessa kädessä on veitsi.

Täytyy mennä vielä Labbikseen, katsottava läpi tutkimustulokset ennen aamua. Tulevat lääketehtaalta käymään. Ahti harjoittelee vakuuttavuutta. Hän sulkee silmänsä ja hymyilee itsekseen. Manna Kaiponen, tyttö joka viheltää töitä tehdessään, Manna Kaiponen, Ahti puhuu laboratoriossa tytöstä aina etu- ja sukunimellä, ettei herättäisi epäilyksiä.

Manna Mannani siellä odottelee valkoisen takkinsa alla alastomana, märkänä – mutta ei se tuolla lailla puhu.

Sirius, koirantähti tykyttää. Missä sen koti? Jalkojen välissä. Dog Days, Dog Days. Lunta, lunta. Lunta suuhun ja nivusiin. 3330, 6310, 8310, 8850. Pyhä Ursula kantoi irtileikattuja rintojaan lautasella. Kokkien pyhimys? Hirveitä väärinkäsityksiä! Eivät ne olleet paistettuja kananmunia vaan naisen rinnat! Pyhä Lucia yritettiin polttaa, hampaat revittiin suusta, silmät kaivettiin päästä ulos! Mykkä torso. 3330, 6310, 8310, 8850. Remember light!

Ahti havahtuu naisen huutoon. Hän on lyönyt veitsen rintaansa ja koko yläruumis on värjäytynyt punaiseksi. Veri, tai mitä se sitten onkaan, valuu näyttämön lattialle paksuna mattona.

Onpa hyvä ettei istuta ensimmäisellä rivillä, Ahti ajattelee ja katselee ympärilleen, kämmenet valmiina taputtamaan.

Olen teeskennellyt orgasmeja aiemminkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun teeskentelin etten saanut!

Viimeinen teatteriesitys.

Kullervo Remes uusine naisystävineen – Meeri on laskeskellut että tämänkertainen on juuri ja juuri voinut imeskellä tuttia Kennedyn murhan aikoihin – on lähtenyt Veräjämäestä, viinit juotu, astiat korjattu pöydästä, ikkunoita avattu raolleen Kullervon piipun jäljiltä. Ja sanojen. Suureen ikäluokkaan kuuluvat naiset ovat tulevaisuudessa todella ison ongelman edessä, Kullervo oli julistanut. Mistä iäkkäät naiset löytävät puolisonsa poismenon jälkeen uuden partnerin? Mitä tehdä miljoonalle seksileskelle? Häh? Savenvalantakurssilleko ne kaikki laitetaan?

Ahti tarttuu keittiössä Meeriä kädestä vaikka hyvin tietää ettei se kumminkaan vastaa, pieni ihottumasta karhea kämmen miehen kourassa.

Hei, tarvitaanko perustelut? Monenakin kappaleena?

Ahti tuntee hengityksensä hulmahduksen, liikaa punaviiniä ja valkosipulia, ehkä Meeri keksii sanoa että häntä oksettaa.

Aamuöisin testosteronin eritys on huipussaan. Ahti sojottaa tolppana.

He asettuvat lattialle. Meeri ei tee kumma kyllä vastarintaa. Meeri katsoo sivuun, äitienpäivälahjaksi saatu seinäkello tiksuttaa, astianpesukone hörppii vettä sisäänsä.

Ahti riisuu Meerin. Tottuneesti, vaivattomasti. Tuttu hien ja Nivean tuoksu sitä mukaa kun vaatteet vähenevät. Hien tuoksua vuosi vuodelta enemmän.

Meerin rinnat ovat valuneet kainalokuoppiin. Iho keisarinleikkauskohdan – Reko painoi 4,7 kiloa ja oli 56 senttiä pitkä – yläpuolella pullottaa, ihonalaisia kiinnikkeitä, rasvaa.

Ei liikettä sormissa, ei vartalossa. Ahti puristelee kylkiä, Meeri katsoo edelleen jonnekin katonrajaan, itse maalaamiaan boordikuvioitako, tarjoaa sivukuvansa joka onkin edelleen kaunis, egyptiläinen hautamaalaus. Siro profiili, epäsuomalainen pienisieraiminen nenä, tummat kulmat, yhteenpuristuneet ohuet huulet. Tyttö ylioppilastalon kuppilassa. Saiskos luvan istua teidän pöytään? Kikatusta, nyökkäys. Istuiko siinä joku toinenkin? Ahti näki vain Meerin. Iloisen nauravan suun. Hunajanvaaleat kiharat. Me ollaan mukana Hairissa! Kikatusta. Hyräilyä. Good Morning Starshine, the World Says Hello! Vai niin. Let the Sunshine In. Niinpä niin. Sellaista valoisaa kikatusta ei ole enää kuulunut vuosiin, vuosikymmeniin. Lopulta Ahti sulkee silmänsä. Tyly hiljaisuus jatkuu koko nytkähtelevän tapahtumasarjan ajan. Molemminpuolinen helpotuksen henkäys on nyt siinä kohtaa missä ennen läähätettiin kiiman jälkihehkussa. Naapurin liikemiehen herätyskello piippaa. Brysselinkone kutsuu. Raollaan olevasta ikkunasta tulee öinen, lenseä tuulahdus, mustarastas alkaa laulaa.

Viimeinen joulu Olympiakylässä ja ensimmäinen ruskea kirjekuori.

Päätöspaperi on tullut, vain yksi ainoa liuska, Meeri ja Ahti tuomitaan eroon niin kuin virallisessa lauselmassa tarpeettoman synkästi lukee.

Avioehdon mukainen omaisuudenjako ja ositus kutakuinkin sovittu. Albumeista, astioista, kirjoista ja tauluista on tehty sulle-mulle -lista; henkilöauto Volvo OIZ-850:sta vielä keskustellaan. Päivämääriä, kuitteja, pykäliä. Ahti ei ymmärrä miksi Meeri käräjöi autosta kun hänellä ei ole edes ajokorttia. Kiusallaanko? Vai aiotko mennä autokouluun? Ahti heittää ystävällisesti hymyillen. Hän ei osaa ajatella Meeriä auton ratin takana. Maantiellä kun suuri rekka tulee vastaan Meeri laittaa kämmenet silmiensä päälle.

On joulukuu 1999. Lapset viettävät pyhiä siellä missä äitikin eli Meerin vanhempien luona Olympiakylässä. Mailis-mummu toipuu lonkkaleikk...