Copyright © Anja Snellman ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Kannen kuvat: Jorma Marstio

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2010 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN-978-951-1-25062-3

ALMALLE, ELSALLE

JUKALLE

ENSIMMÄINEN OSA

Minne sinä menet, sinne minäkin menen,

minne sinä jäät, sinne minäkin jään.

Sinun kansasi on minun kansani

ja sinun jumalasi on minun jumalani.

Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla

ja sinne tulla haudatuksi.

RUUTIN KIRJA

TOINEN OSA

jäljellä on

selkeys, vaipuminen, syvyys

GÖRAN SONNEVI

KOLMAS OSA

Ei meiltä tietoa puutu.

Meiltä puuttuu rohkeutta

käsittää mitä me tiedämme ja tehdä johtopäätökset.

SVEN LINDQVIST

MINUN NÄKÖISENI TYTTÖ

1.

Minä katosin kaksitoista vuotta sitten joulukuun ensimmäisellä viikolla O:n kaupungissa. Viimeiset poliisin varmoina pitämät ja myös julkisuuteen annetut silminnäkijähavainnot minusta ja kanssani yhtä aikaa kadonneesta ystävättärestäni tehtiin hänen asuntonsa rappukäytävässä perjantaina joulukuun ensimmäisenä päivänä noin kello 18.30.

Tuntomerkkeinäni mainittiin, että minulla oli hyvin todennäköisesti ylläni siniset, reisiltä haalistuneet farmarit, valkoinen lantiolle asti ulottuva t-paita ja vaaleanpunainen huppari, jonka selkämyksessä oli musta naurava apinannaama. Lanteillani oli ruskea, leveä, niitein koristeltu, suurisolkinen nahkavyö. Kaulassa minulla oli pitkä vaaleanpunainen kaulahuivi, sen alla todennäköisesti lukuisia hopeanvärisiä ketjuja ja korvissa helmikorvakorut ja hopeiset renkaat. Minulla oli mahdollisesti mukana myös turkoosinvärinen satiinireppu ja sinivalkoinen, pienikokoinen urheilukassi, jossa oli valkoinen Niken tunnus. Pituuteni oli noihin aikoihin 169 senttiä ja olin äitini valistuneen arvion mukaan hoikkarakenteinen, minulla oli vaaleat hiukan harteiden alapuolelle ulottuvat suorat hiukset ja siniharmaat silmät. Pesunkestävä skandinaavi. Kirjaimellisen kirjaimellisesti. Ja kaavakkeita täyttävä poliisi naputteli muistiin kaiken, niin kuin tapana on. Myöhemmin senkin, että hiukseni olivat olleet jotenkin likaisen näköiset ja vasemmassa poskessani oli ollut ärtynyt finni tai jokin sen kaltainen suurehko punehtuma. Enpä ollut koskaan epäillytkään Lindan naapurien kyylämäisyyttä.

Joulukuun kolmannen päivän eli sunnuntai-illan havainto oli poliisin mielestä hiukan epämääräinen; sekin kirjattiin tietenkin talteen, mutta sitä ei ikävä kyllä pidetty erityisen varteenotettavana. Vihjeitä tuli tällaisissa tapauksissa aina paljon ja kaksi kolmasosaa niistä ”tutuilta näkijöiltä”, niiltä jotka soittivat poliisille, olipa sitten kadonnut tyttö, auto tai papukaija.

Sunnuntai-illan havainto saatiin eräältä keskikaupungin kioskinpitäjältä, jota oli kerran aiemmin epäilty oman kioskinsa ryöstämisestä. Asiaa ei koskaan saatu näytetyksi toteen, mutta epäilykset jäivät kytemään. Miestä pidettiin homona, lähitalojen asukkaat olivat valittaneet hänestä usein ja kehottaneet lapsiaan ostamaan irtokarkit ja matkaliput toiselta kioskilta. Mies piti pienen junavaunun näköistä kioskiaan auki varhaisesta aamusta pikkutunneille ja myi öisin kioskin toisesta päädystä myös lämmintä suolapalaa, ranskalaisia, nakkisämpylöitä ja lihapiirakoita. Baarien sulkemisajan jälkeen kioskilla oli lähitalojen asukkaiden mielestä levotonta, lähinnä nuorten miesten äänekästä kuhinaa.

Minun näköiseni tyttö oli käynyt kioskilla myöhään joulukuun kolmannen päivän iltana, hiukan ennen puoltayötä, jonkun keski-ikäisen miehen seurassa. Minun näköiselläni tytöllä oli ollut miehen kamelinvärinen ulsteri harteilla ja vaalea pörröinen kani, mahdollisesti chinchilla, sylissä. Vaatetuksestani kioskinpitäjä ei ollut osannut muuta sanoa, paitsi että olin ollut paljain päin ja hiukseni olivat olleet sekaisin. Kanssani olleella miehellä oli ollut tumma puku ja leveälierinen hattu, niin että kasvot olivat varjossa, ruskearuudullinen kaulahuivi, pitkähköt, loivasti laineikkaat vaaleanruskeat hiukset hatun alla ja musta kalliin näköinen salkku toisessa kädessä. Kioskinpitäjä muisti, että minun näköiseni tyttö oli vaikuttanut itkuiselta ja jotenkin tokkuraiselta, ja minun näköiselläni tytöllä oli ollut vasemmassa ohimossa hiertymä ja toisen silmän alla mustelma.

Äiti ärsyyntyi kioskinpitäjän kertomuksesta ja kielsi jyrkästi moisen havainnon todenperäisyyden. Hän kumma kyllä sivuutti jopa chinchillakanin, vaikka oli Lindan äidiltä hiljattain kuullut, että me olimme kuljetelleet sellaista Lindan kanssa mukanamme. Absurdia, mieletöntä, ei voi olla mahdollista, äiti oli naurahtanut poliisin soittaessa sunnuntai-illan havainnosta. Absurdia, mieletöntä, ei voi olla mahdollista, niin äiti ehti sanoa vielä monesta poliisin kommentista ja kysymyksestä. Äiti ei noihin aikoihin ollut oma harkitsevaisen analyyttinen itsensä. Hän itki paljon ja nauroi paljon, ja useimmiten yhtä aikaa.

Kun niin sanottu ”Jasmin-ryhmä” perustettiin tapaukseni ympärille, tutkinnanjohtaja sanoi äidille suoraan, että jos puolessa vuodessa ei ala tapahtua, meidän kannattaa lyhentää toivomuslistaa. Lindan löytymisen jälkeen tutkinnanjohtaja tuli henkilökohtaisesti äitini luo ja kertoi, että nyt on niin, että meidän joukkueella on vielä vähemmän sitä kuuluisaa ainaista toivoa. Ja nyt tulee perään kylmää faktaa: kysymyksessä on tapahtumaketjultaan vaikeasti avautuva kahden tytön surma tai yhden surma ja toisen häikäilemätön kaappaus ja tämänkaltaisen pelikuvion selvittämiseen tarvitaan aina myös onnenkantamoinen.

Äiti sanoi että antaa tulla, hän piti kylmästä faktasta. Hän alkoi vähitellen mieltyä mustaa pipoa päässään pitävään rikostutkijaan joka puhui tapauksestani aina me-muodossa, käytti vaimonsa kirkkaanpunaisia lukulaseja ja oli nuoruudessaan ollut maan parhaita jääkiekkoilijoita. Miestä kutsuttiin poliisien piirissä Jäähyksi, ja myös äitini alkoi kutsua häntä sillä nimellä. Äiti ihmetteli Jäähyn partaa, hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt poliisilla partaa, saati sitten sellaista. Jäähy lupasi äidilleni, että hän ajaa leukatupsunsa heti kun Jasmin löytyy.

Vuosien varrella poliisille tuli harvakseltaan monenlaisia havaintoja minun näköisestäni tytöstä. Joku luokkatoverini oli nähnyt minut huvipuistossa pienen lapsen kanssa. Entinen ratsastuksenopettajani oli melkein törmännyt minuun tavaratalon hississä. Malesiassa lomamatkalla ollut perhe ilmoitti, että olin asunut samassa hotellissa kuin he. Muutaman kerran Jäähy sai rumiakin puheluita; joku esiintyi sieppaajanani ja vaati kuusinumeroisia lunnaita. Ensimmäisestä puhelusta Jäähy kertoi äidilleni, jota oli kyllä jo aiemmin varoitellut, että erilaisia feikkikaappareita ilmaantuisi kokeilukierrokselle aina ennemmin tai myöhemmin. Varoituksista huolimatta äiti kauhistui perin juurin ja vaati poliiseja suostumaan soittajan vaatimuksiin. Äiti myisi vaikka asuntonsa, hänen äitinsä ja isänsä luopuisivat arvopapereistaan, ja niin edelleen. Jäähy tunsi omaisten mielentilojen myllerrykset eikä enää ensimmäisen kerran jälkeen rasittanut äitiäni soittelijoilla. Jäähy haistoi kyllä huijauksen ja saikin myöhemmin muutaman soittelijan nalkkiin.

”Jasmin-ryhmä” heräteltiin henkiin aika ajoin. Joskus tuli jokin vihje ruumiini mahdollisesta kätköpaikasta, mutta pian havaittiin, ettei niillä ja näillä asioilla ollut yhteyttä. Katoamiseni – oletettu henkirikos – otettiin niissä yhteyksissä kuitenkin aina uudelleen esille ja poliisit kävivät sen yksityiskohtaisesti läpi niin kuin tapana on. Tapahtumaketjuja, tutkintalinjoja. Olisiko ilmennyt jotain uutta? Löytyisikö sittenkin joitain vanhoja tapauksia, joissa olisi ollut edes hiukan jotain samaa? Oliko teollisuushallin tulipalolla sittenkin jokin yhteys Lindaan ja minuun? Olisiko jotain mitä ei ole aiemmin otettu huomioon? Käytiin puhuttamassa moottoripyöräjengejä, joiden kokoustiloja oli teollisuushallin läheisyydessä, kyseltiin avainhenkilöiltä milloin halleilla oli viimeksi järjestetty reivibileitä ja etsittiin käsiin alueella yöpyneitä asunnottomia. Muutamaa samoilla seuduilla aikoinaan touhuillutta pyromaania jututettiin. Vastavalmistuneet nuoret poliisit selasivat reippaina kansioita ja internetiä, kirjasivat ylös uusia linkkejä, laittoivat pöytäkirjojen laitoihin huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Chinchillakani kainalossa? Joopa joo.

Kioskinpitäjän havainto oli aivan oikea. Minä se olin. Kastaja otti kiireessä riskin ja raahasi minut autosta mukaansa ostamaan sitä tiettyä taatelintuoksuista piipputupakkaa joka oli päässyt loppumaan, tai pudonnut taskusta siinä sananmukaisessa tulipalokiireessä. Niin, ja kookossuklaata piti saada. Bountya. Hänen ympärillään aina nuo kaksi tuoksua. Niin silloinkin.

Muistan oikein hyvin kaljupäisen kioskinpitäjän katseen, hänen toisessa silmässään oli jokin hermovika ja luulin että hän vinkkasi silmää. Minua paleli ja yökötti. En muista tarkkaan mitä minulla oli Kastajan päällystakin alla, toppi ja pienet kimaltavat shortsit, luulisin. Jokin niistä monista juomista ja niihin sekoitetuista pillereistä tekivät minut yhtä aikaa veltoksi ja vilkasaistiseksi. Linda oli jo silloin kuollut. Hän kuoli sunnuntaina, alkuillasta. Hänen ruumiinsa löydettiin ja tunnistettiin muutamaa kuukautta myöhemmin. Outoa että teräväkatseinen kioskinpitäjä ei maininnut poliisille vaatteistamme leijuvaa kitkerää savunhajua. Se säilyi hiuksissani ja neiti Frankin turkissa monta päivää. Ehkä miehellä oli heikko hajuaisti, tai ehkä grillin käryt estivät häntä havaitsemasta savunhajua. Joka ...